Lue keskustelun säännöt.
Onko ok tyytyä olemaan yksin?
31.07.2014 |
Olen ollut nyt muutaman vuoden yksin lasten kanssa. Ketään en ole etsinyt, olen ollut jotenkin kiinni eksässä ja lapset vievät kaiken sen ajan kun en ole töissä.
Nyt vaan mietin. Tuntuu, että olisin pikkuhiljaa valmis siirtymään elämässä eteenpäin. Mutta ajatus uuden suhteen etsimisestä, siitä kaikesta, tuntuu ylivoimaiselta. En haluaisi enää ketään miestä kanssani asumaan. Ajatus uuteen ihmiseen tutustumisesta tuntuu hirveän työläältä ja epävarmalta, sattuakin siinä voisi.
Toisaalta taas tottakai kaipaisin rakkautta, aikuista jonka kanssa jakaa elämän asioita ja jutella illalla, seksiäkin. Mutta sellaista ei saavuteta ilman suuria uhrauksia.
Pitäisikö vain nyt valita pienempi paha, ja sopeutua siihen että elää yksin koko loppuikänsä? Voisin sen varmaankin tehdä. Viihdyn ja pärjään yksin. Silti tuntuu, että jokin jää kaivelemaan jos ajattelen noin. Onko se jokin alitajunnan viesti vai sosiaalinen paine vai mikä?
Tietysti on typerää ajatella tällaisia, kun elämästä ei kuitenkaan ikinä tiedä. Jostain syystä nyt vain on tuntunut tärkeältä selvittää itselleen näitä asioita. Jotain prosessia varmaan. Vaikeaa, ihminen on niin ristiriitainen olento.
Kommentit (17)
Mäkin oon miettinyt että jos eroaisin, en enää haluais miestä koskaan. Parisuhteissa on niin paljon ongelmia ja ikinä et tiedä pettääkö se mies tänään vai viiden vuoden päästä. Kotonakin ois paljon siistimpää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tykkään kyllä olla yksin, mutta kaipaan sitä tunnetta että joku välittää minusta. En tiedä, tarvitsisiko meidän edes juuri koskaan tavata.
Moni on hämmästellyt, miksi minulla ei ole ketään enkä etsi ketään. Olenhan vielä melko nuori ja niin edespäin. Tuntuu tukalalta keksiä selityksiä, kun ei mitään selitystä tavallaan olekaan. Kai ne ajattelee, että säälittävä tyyppi kun ei ketään saa...ja vielä yrittää selitellä ettei edes haluaisikaan.
Totta on, ettei mitään voi tai kannata päättää loppuiäksi. Itsestä nyt vaan tuntuu, että ainakin toistaiseksi pitää joku päätös tehdä että saan rauhan. Toisaalta mietin omia motiivejani, pelkäänkö vaan liikaa etten kelpaa kenellekään ja siksi uskottelen itselleni, etten tahtoisikaan?
Ap
Minusta kyllä ap kuulostaa siltä, että halusi olla yksin ei ole aito, vaan oikeasti haluaisit kumppanin, mutta sinua pelottaa ryhtyä suhteen etsimiseen tai suhteeseen.
Omasta mielestäni yksin jäämään "tyytyminen" ei ole koskaan hyvä asia sen takia, että pelkää riskejä ja emotionaalista kipua. Siinä joutuu vaan kärsimään "tylpempää" yksinäisyyden tuskaa ja elämästä jää puuttumaan paljon. SEn sijaan jos haluaa olla yksin siksi että aidosti viihtyy yksin, se on täysin ok. Itse olen ollut eroni jälkeen nyt 8 vuotta yksin, ilman minkäänlaisia edes seksisuhteita, mutta minä en oikeasti kaipaa ketään tähän. Jos jonain päivänä alan kaivata, sitten kyllä yritän etsiä miehen.
Olen ehkä vielä liikaa kiinni eksässä kuitenkin. Tai siis en pysty ajattelemaan, että kukaan voisi olla minulle yhtä sopiva kuin hän. Ero ei ollut kummankaan toive, elämä vain erotti tietyllä tapaa yksityiskohtiin menemättä. Olisi ehkä helpompaa, jos olisimme olleet kovin yhteensopimattomia, tai toinen olisi kohdellut rumasti tai muuta. Mitään toiveita yhteenpaluusta ei kuitenkaan ole. Tunnen olevani aika ansassa tämän asian kanssa, ja tahtoisin jo päästä eteenpäin.
Tunnen paljon eronneita ihmisiä, ja kaikki ovat aloittaneet uuden suhteen melko pian eron jälkeen. Ehkä siksikin tunnen itseni niin oudoksi.
Kiitos näkökulmista.
Ap
Kysyt, onko ok tyytyä elämään yksin. Ilmeisesti tarkoitat, tuletko olemaan tyytyväinen, jos elät yksin. Olen itse yksinelävä nainen, jo varmasti vanhempi kuin sinä. Siis ei kumppania ollenkaan. Monellahan on järjestely, jossa kumppanuksilla on omat asunnot. Mielestäni totaalinen kumppanittomuus on monella tavalla raskaskin asia. Sinulla ei ole ketään, kenen kanssa jakaisit elämää. Ei seuraa tekemisiin. Puuttuu läheisyys ja se, että olisi jollekin erittäin tärkeä. Tietysti jos on lapsia, on heille elämän tärkein henkilö ja heidän aikuistuttuaankin hyvin tärkeä. Minulla ei ole lapsiakaan, joten ehkä se tuo yksinäisyyden vielä kärjistyneemmin pintaan. Ystävät ovat tietysti tärkeitä, mutta he eivät voi korvata kumppania. Lisäksi heillä on omat ihmisensä, jotka tulevat tietysti ennen minua esim. kun suunnitellaan lomia tai juhlapyhiä tai vain viikonloppuja. Kumppaniton ihminen on hankalassa tilanteessa seuran suhteen jatkuvasti. Yksi keino on vain kehittää omat systeeminsä, joilla tekee lomista ja pyhistä mukavia, vaikka joutuu olemaan silloinkin yksin. Useinkaan se ei kuitenkaan ole niin mukavaa kuin muiden kanssa. Kumppanittomalta puuttuu usein myös tuki elämän isoissa muutoksissa, joita osuu jokaisen elämään. Yksin on vaikeampi selvitä niistäkin.
Kumppania ei kannata etsiä pakonomaisesti. Silloin onnistuminen ei ole edes todennäköistä. Mutta asiaa ei kannata myöskään kokonaan laittaa syrjään. Elämä tarjoaa paljon mahdollisuuksia ihmisten tapaamiseen. Ja tietty voi käyttää aktiivisempiakin keinoja kuten nettitreffejä. Tosin siinä maailmassa kannattaa olla varovainen. Valitettavasti joukossa on paljon miehiä, jotka pyrkivät vain käyttämään naisia hyväkseen tavalla tai toisella. Sinulla on pienet lapset. Heidän hyvä elämänsä on tärkeää. Luulen, että kun olet valmis uuteen suhteeseen, miehiin tutustuminen alkaa myös tuntua kiinnostavalta. Kumppanin voi löytää minkäikäisenä vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinhuoltajana ei niin vain siirrytä parisuhteeseen eikä voi pitää itsestäänselvyytenä että löytyy hyvä mies joka sietää lapsiasi ja tulee niiden kanssa toimeen. Monet miehet karttavat yyhoita. Etenkin nuori ikä ja yksinhuoltajuus kertoo monesti karua kieltä ihmisestä Uusperhekuviot ovat suurimmalla osalla vaikeita..päättyyhän 70 prosenttia uusperheistäkin eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 11:33"]
Kysyt, onko ok tyytyä elämään yksin. Ilmeisesti tarkoitat, tuletko olemaan tyytyväinen, jos elät yksin. Olen itse yksinelävä nainen, jo varmasti vanhempi kuin sinä. Siis ei kumppania ollenkaan. Monellahan on järjestely, jossa kumppanuksilla on omat asunnot. Mielestäni totaalinen kumppanittomuus on monella tavalla raskaskin asia. Sinulla ei ole ketään, kenen kanssa jakaisit elämää. Ei seuraa tekemisiin. Puuttuu läheisyys ja se, että olisi jollekin erittäin tärkeä. Tietysti jos on lapsia, on heille elämän tärkein henkilö ja heidän aikuistuttuaankin hyvin tärkeä. Minulla ei ole lapsiakaan, joten ehkä se tuo yksinäisyyden vielä kärjistyneemmin pintaan. Ystävät ovat tietysti tärkeitä, mutta he eivät voi korvata kumppania. Lisäksi heillä on omat ihmisensä, jotka tulevat tietysti ennen minua esim. kun suunnitellaan lomia tai juhlapyhiä tai vain viikonloppuja. Kumppaniton ihminen on hankalassa tilanteessa seuran suhteen jatkuvasti. Yksi keino on vain kehittää omat systeeminsä, joilla tekee lomista ja pyhistä mukavia, vaikka joutuu olemaan silloinkin yksin. Useinkaan se ei kuitenkaan ole niin mukavaa kuin muiden kanssa. Kumppanittomalta puuttuu usein myös tuki elämän isoissa muutoksissa, joita osuu jokaisen elämään. Yksin on vaikeampi selvitä niistäkin.
Kumppania ei kannata etsiä pakonomaisesti. Silloin onnistuminen ei ole edes todennäköistä. Mutta asiaa ei kannata myöskään kokonaan laittaa syrjään. Elämä tarjoaa paljon mahdollisuuksia ihmisten tapaamiseen. Ja tietty voi käyttää aktiivisempiakin keinoja kuten nettitreffejä. Tosin siinä maailmassa kannattaa olla varovainen. Valitettavasti joukossa on paljon miehiä, jotka pyrkivät vain käyttämään naisia hyväkseen tavalla tai toisella. Sinulla on pienet lapset. Heidän hyvä elämänsä on tärkeää. Luulen, että kun olet valmis uuteen suhteeseen, miehiin tutustuminen alkaa myös tuntua kiinnostavalta. Kumppanin voi löytää minkäikäisenä vain.
[/quote]
Tosiaan mietin, että jos en nyt enkä vaikkapa 20 vuoteen etsi tai huoli kumppania, niin huomaanko joku päivä että olisikin pitänyt? Tottakai lapset tekevät elämästä erilaista. Olen heille tärkeä, he pitävät minut kiireisenä ja seuraa heistä on enemmänkin kuin tarpeeksi. Teen heidän kanssaan paljon asioita, mutta usein huomaan miten suru pyrkii pintaan kaikkialla missä muut ovat perheenä ja minä aina vaan yksin lasten kanssa. Toisinaan on helpompaa, enkä ajattele sitä.
Olisi mukavaa voida ajatella, että joku välittää minusta. Pitää ihanana ja kauniina ja kiinnostavana. Mutta kai se on niinkin, että aina elämässä jotain on vailla. Jos olisin parisuhteessa, kaipaisin muita asioita. Ehkä kun lapset kasvavat, ja saan joskus omaa aikaa, voin törmätäkin johonkin. Tällä hetkellä elämä on enimmäkseen suoriutumista, enkä varmasti huomaisi vaikka puolet naapurustosta vinkkailisi silmää ja vislailisi perään :D Vähän tietysti hirvittää sekin, että en minä tässä nuoremmaksi ja kauniimmaksi tule enää. Kaikkialla kuhisee nuoria, lapsettomia, hoikempia naisia joilla on ripsenpidennykset ja kaikki muukin viimeisen päälle. Kuka muka viitsisi vilkaistakaan minua, vaikka en mikään rumilus olekaan.
Toisaalta ihan yhtä lailla kuin kyseenalaistan motiivini olla yksin omasta halusta, kyseenalaistan motiivini saada parisuhde. Jos tahdon, että joku välittää minusta, on kumppanina ja seurana minulle, ehkä jakamassa kotitöitä ja sen sellaista, niin tunnen olevani hirveän itsekäs. Tahtoisinko toisen ihmisen vain tyydyttämään omia tarpeitani? En voisi tehdä niin.
Kyllähän jotkut tosiaan löytävät kumppanin vielä vaikka 70-vuotiaanakin. Minulla on siihen vielä 40 vuotta aikaa. Kaikenlaista ehtii varmaan tapahtua.
Ap
Ap, ajattelet ihan selvästi liikaa, ja siksi asioista tulee noin kauhean vaikeita ;) Normaalit ihmiset (lue: vähemmän älykkäät) eivät mieti tuollaisia että olisi itsekästä hankkia parisuhde koska toinen otetaan tyydyttämään paljolti omia tarpeita jne vaan vain hankkivat sen parisuhteen kun haluavat, miettimättä liikoja. Itselläni on vähän samaa taipumusta kuin sinulla tuohon vatvomiseen, ja lopputulos on että olen pian 40 täyttävä vanhapiika. Nyt vasta alan ymmärtää, ettei kannata miettiä liikaa vaan mennä ja tehdä mitä mieli tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 11:42"]
Yksinhuoltajana ei niin vain siirrytä parisuhteeseen eikä voi pitää itsestäänselvyytenä että löytyy hyvä mies joka sietää lapsiasi ja tulee niiden kanssa toimeen. Monet miehet karttavat yyhoita. Etenkin nuori ikä ja yksinhuoltajuus kertoo monesti karua kieltä ihmisestä Uusperhekuviot ovat suurimmalla osalla vaikeita..päättyyhän 70 prosenttia uusperheistäkin eroon.
[/quote]
En pysty mitenkään kuvittelemaan, että meidän kanssa asuisi kukaan mies enää. Tai edes minun kanssa, sitten kun lapset ovat lähteneet kotoa. Siksikin niin kovasti mietin, että onko parisuhteet minua varten enää ollenkaan. Ehkä tämä on nyt joku identiteettikriisi vaan. Tarve ahtautua johonkin muottiin, olla sellainen kuin muutkin. Muuten en tunne sellaiseen mitään tarvetta, jostain syystä tämä asia on erilainen. Ehkä juuri siksi, että parisuhdestatus tuntuu määrittelevän ihmistä aika paljon muiden silmissä.
Ap
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 12:28"].
Ehkä juuri siksi, että parisuhdestatus tuntuu määrittelevän ihmistä aika paljon muiden silmissä.
Ap
[/quote]
Tämä on niin totta, vaikka muuta aina väitetään. Jos olet jo iältäsi muuta kuin nuori opiskelijatyttönen, yksineläminen on sellainen vaihtoehto, joka saa muut väkisinkin miettimään, mikä sinussa on vikana. Ehkä lapset + yh on helpoin kombo ihmisille hahmottaa. Siitä voi edes ajatella, että elät yksin koska et ole päässyt yli miehestäsi. Jos sinulle ei olisi edes lapsia, yksineläminen löisi sinuun armotta sosiaalisen epäonnistujan leiman.
Ei ole rikos haluta parisuhteeseen. Toisaalta kannattaa miettiä, että onpa suhteessa tai ei, niin valinnalla on aina hintansa, kuten itsekin tuossa funtsit. On vain päätettävä minkälaisen hinnan maksaa. Kaikkea ei voi saada. Minä valitsin yksinäisyyden. Sillä tosiaan on hintansa, mutta ei lähellekään niin paha minun tapaukessani kuin ne hinnat, joita parisuhteessa saa maksaa.
On hyvä, että funtsit asioita. Valinnoilla on pitkät seuraukset, ei niihin kannata vain heittäytyä. Parisuhteissa on sekin ongelma, että sellaisessa oloon tottuu hetkessä ja yhtäkkiä ei enää edes tajua, miten pystyi elämään yksin. Niinpä huonoonkin suhteeseen jämähtää kuin itsestään.
Nauti vapaudestasi vielä kun voit ja käytä se tosiaan sen funtsaamiseen, kannattaako parisuhdevankilaan enää itseään laittaa. Olet toisaalta onnellisessa asemassa, kun et ole paniikissa selvästikään asian suhteen. sinulle tuntuu käyvän kumpi vaihtoehto tahansa. Tuo voi olla sellainen sopivan leppoisa asenne, jonka avulal tulee lähteneeksi suhteeseen vain jos se on hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288720368231.html
Siinä Erkki Lampenin surullisia ajatuksia yksinäisen miehen elämästä.
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 12:40"]
Tuo voi olla sellainen sopivan leppoisa asenne, jonka avulal tulee lähteneeksi suhteeseen vain jos se on hyvä.
[/quote]
Hyvässäkin suhteessa eläminen edellyttää itseltäni erittäin paljon kompromisseja ja uhrauksia, joten rima on tosiaan korkealla. Enkä nyt tarkoita mitään ulkoisia asioita.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miksi pitäisi ottaa ketään enää kanssaan asumaan? Eletään siitä hienoa aikaa, että jokainen voi määrittää itse oman tapansa olla parisuhteessa.
Luulenpa, että tuolla on kasoittain hyviä miehiä, jotka riemusta kiljuen lähtisivät suhteeseen, jossa tapaillaan, silloin, kun hyvältä tuntuu ja muuten pidetään omat asunnot, elämät ja harrastukset. Eikä se silti tarkoita välttämättä mitään kasuaalia seksisuhdetta, vaan toisesta voi välittää syvästi ilman että asutaan yhdessä ja jaetaan kaikki.
Rohkeasti vain silmät auki ja kulkemaan! Ja muista pitää kiinni omista rajoistasi.
Muistakaa kaikki yksinäisyyttä tuntevat eronneet tai eroavat naiset. Me kaikki elämme vain tämän yhden kerran, joten 90v:na on ihan turha enään miettiä että olisko sittenkin pitänyt elää myös omaa elämää, eikä vaan roikkua ex:n armoilla.
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 13:05"]
Luulenpa, että tuolla on kasoittain hyviä miehiä, jotka riemusta kiljuen lähtisivät suhteeseen, jossa tapaillaan, silloin, kun hyvältä tuntuu ja muuten pidetään omat asunnot, elämät ja harrastukset.
[/quote]
Jotain tällaista voisin kuvitella ehkä vielä joskus haluavanikin :) Jos vaan joku sopiva tulisi vastaan.
Ja kai elämä väkisinkin pikkuhiljaa kuljettaa eteenpäin -minuakin. Vaikka tuntuu, että olen vellonut tässä samassa jo ikuisuuden...mutta on kai tämäkin pohdinta askel eteenpäin. Pieni, mutta kuitenkin. Alan ymmärtää, että minulla on edessä vielä vuosikymmeniä joihin eksä ei kuulu. Hän saattaa löytää jonkun uuden ja se tulee satuttamaan minua valtavasti. Myös hänen täytyy jossain vaiheessa jatkaa elämää. Surettaa hirveästi, vaikka luulin jo surreeni eron jo aikaa sitten. En ilmeisesti kuitenkaan loppuun asti.
Mutta ei yksin ole paha olla. Olen aina viihtynyt yksin ja tarvitsen paljon tilaa. Inhottaa olla näin ailahtelevainen!
Ap
Totta kai se on ok. Ole yksin niin kauan kuin sinua huvittaa. Se on ihan ok jos se tarkoittaa loppuikää. Mutta ei siitäkään mitään ehdotonta päätöstä kannata tehdä, vaan antaa elämälle mahdollisuus yllättää jos joskus joku sopiva tulee vastaan.