Lue keskustelun säännöt.
Muita tukiverkottomia yksinhuoltajia - ahdistaa!
03.06.2014 |
Mieheni kuoli onnettomuudessa 1,5 vuotta sitten ja jäin tällöin kahden alle kouluikäisen yksinhuoltajaksi. Tukiverkkoja meillä ei ollut aikaisemminkaan - omat vanhempani eivät ole kiinnostuneita lapsistani, ovat eronneet ja elävät uusien puolisoiden kanssa uutta nuoruutta ja miehen isä, joka vielä elossa, erakoitui poikansa kuoleman jälkeen.
Paitsi että jatkuva hoitovastuu ja arjen pyöritys yksin väsyttävät, ahdistaa minua nyt lasten kasvaessa se, että olen ainoa joka heille tarjoaa mitään oppeja ja elänyksiä. Toki on päiväkoti ja koulu aikanaan, mutta tarkoitan nyt sellaista läheisten joukkoa lasten ympärillä. Esim ystäväni äiti tykkää viedä tämän lapsia sieneen ja marjaan, heidän ukki opettaa lapsille onkimista ja tädin kanssa käydään kaupungilla jne. Ja lähes kaikilla ystävilläni on sama juttu. Heidän ympärillään on joukko läheisiä, jotka leikkivät, lukevat, laulavat jne omia juttujaan lasten kanssa ja rikastuttavat näiden elämää. Joskus tuntuu että minun pitäisi tarjota tuo kaikki ja toisaalta olen jo ihan uupunut töissäkäynnistä ja siitä että saan lapsille ruoan pöytään ja vaatetta päälle. MLL:n hoitajaa olen joskus käyttänyt tilapäisapuna mutta he lähinnä katsovat lasten perään.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan? Ja onko muita samassa tilanteessa olevia?
Kommentit (41)
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 13:27"]
Löytyisikö facebookista jotain ryhmiä?
[/quote]
Ei minusta hyvä, harvempi haluaa jättää nettiin pysyvän merkinnän siitä, että on tukiverkkoa vailla oleva yh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole yksinhuoltaja eikä mulla ole edes lapsia, jostain syystä avasin tämän keskustelun silti.
Voittehan vaihtaa anonyyminä sposteja ja sitten perustaa suljetun Facebook-ryhmän. Ei sen nimen tarvitse olla mikään "Yh-äidit vailla tukiverkkoa" vaan vaikka "Äitien ryhmä" tai joku muu sellainen, jonka nimestä ei voi päätellä mitään :)
Itse olen muun asian takia vertaistukiryhmässä ja nimi on juurikin tuollainen, että ei siitä voi päätellä mitään, nimi on tyyliin "Meidän klubi".
Törkeä tuo naapuri, jonka lasta ap on hoitanut, muttei tarjoa itse omaa apuaan!
Ymmärrän huolesi.
Ihmisiä saa ympärilleen vain menemällä itse ihmisten luo ja olemalla aktiivinen.
Sun on pakko luoda ihan uusi verkosto ympärillesi.
Asiat ei kuitenkaan tapahdu samantien, vaan tarvitaan sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä.
Mene mukaan vaikka seurakunnan avoimeen kerhoon tai MLL:n perhekahvilatoimintaan. Tutustut pikkuhiljaa uusiin ihmisiin ja ehkäpä löytyy joku kenen kanssa voisi jutustella enemmänkin.
Kysy myös neuvolasta erilaisista vaihtoehdoista, tukiperheistä, varamummoista, varaisistä ja tuetuista lomista.
Katsele ympärillesi, yksinäisiä ihmisiä on aika paljon. Joku ihan lähelläsikin voisi kaivata seuraa ja varsinkin lapset voisivat tuoda paljon iloa jonkun elämään. En tarkoita, että kysyisit hoitoapua, vaan kävisitte kyläilemässä, saisitte siitä sisältöä omaankin elämäänne. Meillä ainakin asuu naapurissa lapseton eläkeläisnainen, joka aina mielellään höpöttelee meidän lapsille ja ilolla tulee synttäreille pikku paketti kainalossa:)
Ei se auta itku markkinoilla. On vain alettava rakentamaan uutta ja mentävä eteenpäin. Koita tehdä huomisesta aina pikkusen parempi. Lapset ovat iloisia niin vähästä, oman vanhemman seura on heille parasta, mitä he tietävät. Menkää uimahalliin, kirjastoon, kirpparille, retkelle ja mukaan erilaisiin toimintoihin ja tapahtumiin, niin siitä se elämänpiiri kasvaa ja kehittyy ja lapset oppivat kokoajan kaikenlaista mukavaa uutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä vertaa itseäsi muihin, vaan keskity siihen hyvään, mitä sinulla on tarjota. Ei ole meilläkään isovanhempia apuna ikinä (lapsenlapsi ei kiinnosta), ei ole autoa, kesämökkiä, kalliita harrasteita, olen yh-sossuäiti kaupungin vuokrakaksiossa yms. muuta ulkoisesti ei-täydellistä, suorastaan kauhistella voisi. Silti lapseni on iloinen, onnellinen ja tasapainoinen. Niin olen minäkin :)
Ymmärrän, olen elänyt lasteni kanssa kolmisin jo 11 vuotta, joten tiedän hyvin, mitä tarkoitat.
Mutta ei siinä auta muu kuin ruveta tekemään niitä asioita, laadi ns lukujärjestys viikoksi, johon saat mahtumaan jotain tuollaista mukavaa puuhaa. Siitä tulee mukavaa, kun alkaa vain tekemään, ja voimatkin kasvavat, mutta siihen puuhaan vain pitää ryhtyä.
Mun lapset ovat jo aikalailla teinejä, joten vapaata aikaa jää mullekin jo vähän...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sulla on taloudellisia mahdollisuuksia hankkia lapsillesi harrastuksia, sitä kautta tuo myös onnistuu. Meillä poika pelaa jäkiekkoa ja futista ja sen kautta on ollut jo useampikin yliyön turnaus jossain (mm Tampereella, kävivät Särkänniemessäkin). On käyty Ahvenanmaalla, Virossa, Ruotsissa, Kanadassa ja kierretty kaikki urheiluopistot Suomessa, jotkut jo useampaan kertaan. Ja vaikka toi Kanadan reissukin tietty maksaa, niin 10pvää 2000e täyshoidolla on kuitenkin aika halpa hinta tuosta kokemuksesta. Aikaa ton rahan keräämiseen oli kolme vuotta. Ja sun ei tarvitse olla mukana, jos et pysty.
Meillä on mummi, kummit ynm. läheisiä, mutta kukaan ei kuitenkaan lasten kanssa ole tai tee mitään heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksestasi 2. Toki välillä teemmekivoja juttuja, mutten voi olla joskus miettimättä, että nämä ovat ne ainoat mitä lapseni saavqt. Juuri viime viikolla katsoin kateellisena kun naapurin lasten isovanhemmat leikkivät näiden kanssa ja mummi opetti lapsille kulkaseppeleen sitomista. Ja tuli taas se olo, että jos haluan että lapseni saavat kukkaseppeleen, pitää minun tehdä se itse niin kuin kaikki muukin. Kuulostan varmaan katkeralta, täytyy sanoa että ollut vähän vaikea vaihe, mutta ehkä tämä tästä. Soitin äidilleni viime viikolla voisimmeko käydä kylässä ihan päiväseltään kesän aikana, niin kauhea kiertely ja kaartelu miten on kauheasti kaikkea tässä sovittuna, mutta ehkä syksyllä ehtisi pikaisesti näkemään.
Joo, tuo katkeruus syö sua, siitä sun pitäisi päästä, eli keskity perheeseesi, unohda muiden tekemiset. lapsillekin parempi, ettet ole negatiivinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap hyvin, mitä tarkoitat.
Googlaa paikkakuntasi tukiperhetoimintaa - voisit hyvin saada lapsille tukiperheen tai mummokummin tai vastaavan.
Jos sulla on taloudellisia resursseja, palkkaa vaikka siivooja sun arkea helpottamaan ja järjestä harrastuksia lapsille.
Voimia!
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 09:52"]Joo, tuo katkeruus syö sua, siitä sun pitäisi päästä, eli keskity perheeseesi, unohda muiden tekemiset. lapsillekin parempi, ettet ole negatiivinen
[/quote]
Toki siitä on päästävä, mutta on myös joskus pakko tuulettaa turhautumistaan. Ei elämä ole sellaista, että aina jaksaisi hymyillä. Kai työstän vielä mieheni menettämistä, hän oli elämäni rakkaus ja hyvä isä. Ja katkeruutta tunnen myös vanhempiani kohtaan, jotka ovat jättäneet minut täysin oman onneni nojaan. Ei tätä varmaan tajua, ellei ole itse kokenut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meilläkään isovanhemmat tee lasten kanssa mitään, eivätkä tädit tai kummitkaan. Kaikilla on omat kiireensä. Olen kateellinen niille, joilla on toisin. Tosin AP:n kirjoituksen luettuani ymmärrän olla onnellinen siitä että mieheni on edelleen kanssani.
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 10:08"]Ei meilläkään isovanhemmat tee lasten kanssa mitään, eivätkä tädit tai kummitkaan. Kaikilla on omat kiireensä. Olen kateellinen niille, joilla on toisin. Tosin AP:n kirjoituksen luettuani ymmärrän olla onnellinen siitä että mieheni on edelleen kanssani.
[/quote]
Voimia teillekin. Itselläni tämä ahdistus alkoi mieheni kuoltua, vaikka ei meillä tukiverkkoja ennen sitäkään ollut. Oli sentään toinen aikuinen, joka rakasti lapsia ja halusi viettää heidän kanssaan aikaa. Nyt on vain minä.
Tiedän ap, mitä tarkoitat!
Oletko miettinyt "kaikki" ihmisesi? Miehesi ystävät? Oletko ollut heihin yhteydessä viime aikoina? Tarkoitan että onko ihmisiä kaikonnut miehesi pois menon jälkeen läheltäsi? Moni on neuvoton kun ei oikein osaa auttaa vaikka halua olisikin.
Kutsu ihmisiä kylään? Olisiko teidän lähellä jotain iltapäivisin toimivaa perhekerhoa tai vastaavaa? Usein myös järjestetään iltapäivisin esimerkiksi sururyhmiä. Kannattaa kysellä päiväkodin henkilökunnalta, neuvolasta, seurakunnalta jne erilaisista paikoista tavata uusia ihmisiä? Sitä kautta voisit löytää ystäviä? Tai jos sinulla on joku "puistotuttu" jonka kanssa voisitte vuorotellen hoitaa toistenne lapsia?
Tiedän että nuo ehdotukset menivät hieman aiheen vierestä, mutta et saa myöskään unohtaa itseäsi tai omia tarpeitasi! Tarvitset itsekin seuraa ja kontakteja. On myös paljon lapsia joilla ei ole elossa isovanhempia, on tädittömiä ja enottomia lapsia. Sinä olet lastesi äiti ja he saavat sinun kanssasi koko ajan elämyksiä.
Ymmärrän sinua ap. Itselläni oli samanlaista avioeroni jälkeen. Tuntui etten jaksa enää järjestää mitään kaiken sen arjen pyörittämisen lisäksi. Se myös tuntui musertavalta, että kukaan ei tuntunut haluavan pitää meihin yhteyttä eikä ollut kiinnostunut kuulumisistamme. Tilanne helpottui kun aikaa kului, hankin oman säännöllisen harrastuksen (ja vakiolapsenvahdin) ja lapsetkin alkoivat harrastaa jotain, joten saivat siinä uusia juttuja elämään. Löysin myös netin kautta toisen samassa elämäntilanteessa olevan äidin ,jonka kanssa voitiin yhdistää voimiamme. Omassa kaveripiirissä kun ei ketään kiinnostanut, kokivat minut vain jotenkin hankalaksi tavata kun minulla ei ollut puolisoa.
Tsemppiä! Tilanne on sinulla vielä uusi, anna itsellesi aikaa sopeutua. Ota vaikka vain kerran viikossa tai kahdessa teille ohjelmaan jokin "tekeminen", esim uimahallissa käynti tms mistä nyt tykkäättekin, siitä se lähtee.
Minä olen samantapaisessa tilanteessa, paitsi että olen 2 jo kouluikäisen totaaliyksinhuoltaja. Aikoinaan minua ahdisti kovin nuo asiat joita kuvaat, mutta nykyisin en jaksa moisia murehtia. Ajattelen, että vaikka tilanteemme ei sosiaalisessa mielessä ehkä optimaalinen olekaan (olen täysin ihmissuhteeton erakko), niin hyvin tässä on pärjätty ja maailmassa on paljon lapsia jotka kasvavat paljon huonommissakin oloissa, ja ihan kunnon ihmisiksi silti tulevat.
Minä olen aina hyväksynyt itselleni sen, etten jaksa arjen lisäksi muuta. Ja ajattelen, ettei lapset oikeastaan muuta tarvitse, vaikka toki sellainen muu olisi kivaa plussaa, jos siihen olisi rahaa, aikaa ja voimia. VAan kun ei ole, niin ilmankin pärjätään, kuten on ihmiset pärjänneet vuosisatoja ja vuosituhansia ennen nykyaikaa.
Ota yhteyttä paikkakuntasi perheneuvolaan ja kysy tukiperheen mahdollisuutta.
Löytyisikö facebookista jotain ryhmiä?