Millainen suhde sinulla oli isääsi

Ei minkäänlaista. Äiti ja isä erosivat kun olin n 1v ja tapasin biologisen isääni uudestaan 28vuotiaana.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2014 klo 22:34"]

lapsuudessa ja nuoruudessa?

[/quote]Se tieto menköön kanssani hautaan.

alle 10 v ihan hyvä, mutta isä oli aina töissä. Joskus otti mut mukaan ja ne muistan hyvin. Sitten tullessani teini-ikään isä jäi puolieläkkeelle, ja meille tuli hyvä ja läheinen suhde. Isän kanssa vietin paljon aikaa,ja isä jaksoi keskustella ja väitellä kaiken maailmanasioista kanssani. Tehtiin paljon asioita yhdessä, käytiin elokuvissa, konserteissa, matkoilla kotimaassa.

Meillä oli luottamuksellinen ja arvostava suhde, olimme aika samanlaisia. Isä oli helposti innostuva, kiltti, auttavainen ja huumorintajuinen ihminen, jututti aina kaikki ihmiset. Isä kuoli kun olin 23 v, mutta tavallan isä elää mun mielessäni aina. sain häneltä hyvät eväät elämään ja uskoa itseeni.

Jaaa...

No, mitäs kuvittelet jos isukki oli sellainen juoppohulluuteen ja joutoelämiseen sekä vaimonhakkaamiseen taipuvainen mies? En ole pitänyt mitään yhteyttä ukkoon sen jälkeen kun täytin 18.

Olemme hyvin etäisiä. Olemme aina olleet siitä lähtien kun minulla alkoi olla oma tahto. Vauvana olin kuulemma isän rakastettu suojatti mutta hyväksyntä ei kestänyt erimieltä olemista.

Me emme keksi yhdessä mitään keskusteltavaa. Kerran vuodessa soitan, isänpäivänä. Hän ei soita koskaan. Jos hän joskus auttaa tai ostaa jotakin (kuten nuoruudessani vanhan auton) sillä kiristetään loputtomiin: jos et tee niinkuin tahdon niin otan auton pois. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt jäädä erottuani 27 vuotiaana asumaan kotiin koska olin tuolloin työtön.

Me emme tule toimeen. Hän on entinen alkoholisti, öykkäri ja kasvattanut minua hylkäämisillä (jättänyt minut kuusivuotiaana keskelle Lappilaista autiutta). Minulla on selkeästi epävakaa persoonallisuushäiriö lapsuuden traumoista johtuen.

Muistan vieläkin isän myrkyllisyyden teiniajoista. Meitä oli perheessä kolme naista ja olimme kuulemma liitossa häntä vastaan kun puolustimme toisiamme hänen ylivallaltaan. Isosiskoni suhde isäämme on suurinpiirtein samanlainen joskaan häntä ei rangaistu näillä häpeä ja hylkääminen kokemuksilla.

Etäinen ja ailahteleva. Olin isän huomiota kaipaava pieni tyttö, joka ohitettiin usein ja lupaukset petettiin. Isä johtavassa asemassa ja paljon töissä, kotona ei ollut minua näkevinään. Sain ivaa ja ikävää kohtelua osakseni. Minusta kasvoi mielipiteetön ja näkymätön aliuoriutuja. Elämäni ei ole ollut helppoa, lapsella parantumaon ja vakava sairaus ym. Isältä ei ole myötätuntoa herunut.

Äiti ollut heikko ja isän puolella.

Erittäin lämpimät ja läheiset.  Vanhempani erosivat kyllä ollessani lapsi, mutta ystävinä pysyivät äitini kuolemaan saakka. Meillä on edelleen yhteisiä traditioita yli kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Ei minkäänlaista. Hän ei ole ollut minusta kiinnostunut sitten 37 vuotta sitten tapahtuneen vanhempieni eron jälkeen.

Lapsena pelkäsin sinua, teininä inhosin. Aikuisena arvostan ja rakastan valtavasti. Olet maailman paras isä.

Huono. Ja on sitä edelleen. Olen vahinkolapsi ja lisäksi tyttö, isä toivoi poikaa. Isä ei hyväksy vieläkään mitään mitä teen, koulutukseni on huono, lapseni huonosti kasvatettu, asuinpaikkani on huono jne. Väheksyntä on peruja lapsuudesta eikä loppua näy vaikka olen jo kolmekymppinen.

Ei minkäänlainen. Isä oli juoppo eikä kuulunut koskaan elämääni.

Hyvät välit! Isäni on aina ollut rakastava ja huolehtiva, ja nykyään on mahtava pappa lapsilleni! Todella huonoja kokemuksia näyttää monilla olevan :/

Lapsena pelkäsin isääni, hän sai arvaamatta raivokohtauksia. Ei onneksi koskaan lyönyt mutta huuto oli jotain niin kamalaa ja usein ennalta arvaamatonta, että pelkäsin aina lyömistä lisäksi.

Nuorena ei juurikaan puhuttu, eikä oikeastaan vieläkään. Välillä tulee velvollisuuden tunnosta soiteltua, kerran vuodessa nähtyä ja aika vaivaantunutta se on joka kerta.

Toivottavasti nuoret isät lukevat vaikkapa tämän ketjun ja jättäisivät tekemättä nuo virheet, joita moni tyttö on saanut kokea isänsä taholta; vähättelyä, kärsimystä, alkoholismia ja hylkäämistä.

[quote author="Vierailija" time="27.06.2014 klo 12:22"]Toivottavasti nuoret isät lukevat vaikkapa tämän ketjun ja jättäisivät tekemättä nuo virheet, joita moni tyttö on saanut kokea isänsä taholta; vähättelyä, kärsimystä, alkoholismia ja hylkäämistä.

[/quote]

Mistä päättelet vain tyttöjen kärsivän siitä? Minä olen mies ja vastasin edellä.

Isääni ei kiinnostanut lapsensa pätkäkään. Nähtiin ehkä pari kertaa puolessa vuodessa ja aina yhtä kiusallista. Ja silloin kun nähtiin sai kuunnella vähättelyä. Luulee olevansa hyväkin isä mut oikeasti pelkkä kusipää. Pappani on ollut minulle enemmän isä kun biologinen isäni voisi ikinä ollakkaan. Veljiini sillä on sentään paremmat välit.

Sanotaanko vaikka näin... jos näen isäni makaamassa sammuneena autotiellä, niin sillä tiellä ei tulla näkemään jarrutusjälkiä.

Autoon ei vielä toisin ikä edes riitä. Mutta ei ole kovin lämpimät välit vaimonhakkaajanarsistijuoppoon...

t. teini

Välillä on vähän stressiherkkä ja kuin perseeseen ammuttu karhu, mutta näen silti, että on ollut välittävä. Vaatii vähän liikaa ja varmaan huomaamattaan aiheuttaa paineita, latistaa silloin kun tarvitsisi positiivisuutta. Nämä koskien opiskeluja ja työtä. Joskus miehille tyypilliseen tapaan itsekäs. Muuten pidän luotettavana, kun tarvitsen apua, koska hän tietää paljon asioista ja on valmis auttamaan. On suhteellisen varakas ja olen saanut häneltä materiaa sekä ollaan harrastettu ja matkusteltu yhdessä. Olemme enemmän samalla aallonpituudella kuin äitini kanssa. Osaa näyttää hellyyttä, vieläkin. Haluaa lapsilleen hyvän tulevaisuuden.

Surullista lukea.Olen 55 ja isäni täyttäisi ensivuonna 100.Kunpa hän olisi vielä rinnallani,asuisi jossain hyvässä hoitokodissa ehkä huonokuntoisena mutta olisi henkisesti virkeä.Lapsuudessani ei ollut tavallista,että isät fyysisesti hoitivat lapsiaan näiden pienenä ollessa.Jos tarve vaati,isäni hallitsi sen ja hoiti usein muutenkin.Vaipat vaihtui sujuvasti ja niiden pesut samoin kuin vauvan kylvetys ja syöttäminen ja nukuttaminen kuin myös toki leikkiminen.Äiti oli kotona joten hän hoiti silloin pääasiassa,muttaharrastuksiinsa pääsi ja vapaahetkiä sai ,että sai lukea,tai tehdä käsitöitä.Olin heidän ainoansa,molemmat olivat yli 40 kun synnyin.Äiti kuoli 70-vuotiaana,isä 73 täytettyään.Parempia vanhempia,ja kun tässä juuri isästä puhutaan,en olisi voinut saada.Tämä on kunnianosoitus kahden sodan veteraanille,työmiehelle ja rakkaalle isälle.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2014 klo 23:18"]

Lapsena pelkäsin isääni, hän sai arvaamatta raivokohtauksia. Ei onneksi koskaan lyönyt mutta huuto oli jotain niin kamalaa ja usein ennalta arvaamatonta, että pelkäsin aina lyömistä lisäksi.

Nuorena ei juurikaan puhuttu, eikä oikeastaan vieläkään. Välillä tulee velvollisuuden tunnosta soiteltua, kerran vuodessa nähtyä ja aika vaivaantunutta se on joka kerta.

[/quote]

Ihan kuin minun isä, en tosin ole koskaan soittanut hänelle eikä hän minulle. Isä on minulle täysin vieras ihminen vaikka en eroperheestä olekaan.