Mies ei anna olla surullinen??

Miehellä on päässä vikaa...

Voi, tiedän tunteen :( Itse olen herkkä ja itken pienistäkin surullisista asioista, joita ajattelen, nään, luen, koen tai mitä tahansa. Mieheni kommentoi itkuuni aina kiukkuiseen sävyyn "no mitä nyt taas?!". Ymmärrän toki, että viikottainen itku on varmaan rasittavaa hänen mielestään, mutta en saa kytkettyä tätä ominaisuutta itsestäni pois.

Siskoni menehdyttyä mieheni oli ensin valmis tukemaan ja lohduttamaan, mutta heti kun aloin itkeä, niin hän ikäänkuin suuttui ja lähti toiseen huoneeseen... Jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa, minun mielestäni miehen suhtautuminen normaaleihin tunnetiloihini on se huono puoli, vaikkakin muuten rakastan häntä ja hän osaa ja haluaa auttaa vaikeissakin tilanteissa...kunhan en itke. :/

En tiedä mistä voisi johtua, mutta epäilen, että miehet eivät yleisesti ottaen ajattele surua samalla tavalla, ja saattavat pitää meille surullisia asioita ihan naurettavina pikkujuttuina. Tai sitten mies kokee itsensä ulkopuoliseksi surun takia, en tiedä :(

Ollaan suht samanikäisiä ap, itse 18 ja mies 22.

Joillakin ihmisillä on jotain sellaisia tunne-elämän lukkoja ja puutteita tunnetaidoissa, että he eivät vain kestä jonkinlaisia tunteita. Jollekin voi suru olla ylivoimaista, toiselle suuttuminen. Kukapa tietää, mitä vikaa siellä päässä tarkalleen on, mutta viasta mielestäni on kysymys ihan selkeästi. Perustelen tätä esim. lastenkasvatuksen vaatimuksilla. Lapset ilmaisevat kaikanlaisia tunteita, ja sellainen vanhempi, jolle osa ihmisen tunneskaalasta on nou-nou, on tuhoisa lapsen kehitykselle. Ja onhan sellaisen ihmisen kanssa muutenkin ahdistavaa elää - henkistä väkivaltaahan tuo tosiasiassa on.

Te kirjoittajat taisitte olla aika nuoria? Ehditte vielä löytää elämänkumppaniksi sellaisen ihmisen, jolla on terveempi tunne-elämä. Voisivathan miehenne tietysti yrittää kehittyä ihmisinä, vaikkapa menemällä terapiaan, mutta tuollaisilla tyypeillä taitaa  se logiikka mennä niin, että vika on sinussa. Maksavat siitä sitten itse kyllä elämänsä mittaan, mutta vielä enemmän maksavat heidän läheisensä. Pelasta sinä itsesi.

Ei ole omaa kokemusta asiasta, aina saanut parkua kun paruttaa. Mutta luulen, että liittyisikö se jotenkin omaan voimattomuuden tunteeseen. Ei pysty lohduttamaan tai kokee ettei osaa auttaa. Ja sitten turhauttaa. Luulen, että nämä miehet kääntävät tilanteen mielessään itseään vastaan. He kokevat olevansa jotenkin huonoja tai jopa syyllisiä, kun eivät saa omaa tyttöystävää tai vaimoa piristymään ja rauhoittumaan. Mutta mene ja tiedä.

Nro. 8 on oikeilla jäljillä. Itse ainanki juuri menee paniikkiin ja sitten tulee se epäonnistumisen tunne jos ei itse pysty asialle tekemään mitään.

Ihminen ei syystä tai toisesta osaa käsitellä surua. Terapiaan tai pihalle, usko pis se ei siitä vuosien mittaan uutu. Ja elämä tuo eteen murheita, toisille isoja ja tiset selviää pienemmillä. Mutta jos ei oma kumppani pysty olemaan vierellä itkun aikana, se on todella todella todella huono piirre ihmisessä. Kysypä ap miksi näin on. Suru ja itku ovat luonnollisia tunteita kuitenki.

Ei miehiltä saa noin vaikeita kysyä, mennään vaan entist enemmä sekasi. Koska naiset tajuutte et ei miehetkään aina tiiä mist käytös johtuu

Ei miehiltä saa noin vaikeita kysyä, mennään vaan entist enemmä sekasi. Koska naiset tajuutte et ei miehetkään aina tiiä mist käytös johtuu

Mieheni oli itkuinen lapsi ja sai jatkuvasti kuulla siitä arvostelua. Niinä kymmenenä vuotena kun olen tuntenut hänet (aikuisena), en ole nähnyt hänen kertaakaan oikeasti itkevän. Paristi on kyynel kimallellut silmänurkassa. Ei itkenyt kun isänsä kuoli, ei silloin kun kerran erosimme, ei kun lapsemme syntyivät.

Hänelle on myös vaikeaa nähdä minun itkevän ja ensimmäisinä vuosina aina suuttui siitä kun aloin riidan yhteydessä itkeä. Nykyään jättää huomiotta ja hyväksyy sen, että itken usein. Itken siis myös jos luen jotain surullista tms. Sympatiaa en ainakaan itkulla saa, oli itkun syy mikä tahansa.

Meillä kaikilla on omat arat paikkamme. Ap:n miehelle se on surun kestäminen. Ei tämän tarkoita silti tarkoittaa että mies on kaikinpuolin huono ja kylmä ja pitää jättää. Hän on vaan tuossa kohtaa hieman epäkypsä. 

Oma mieheni oli nuorempana samanlainen. JOskus hän jopa lähti ovet paukkuen ryyppäämään jos itkin enkä lopettanut käskystäkään, hän ei "ämmien vollotusta" kuuntele! Mutta sen koviksen alla oli ihminen joka pelkäsi ihan valtavasti kohdata omia surujaan, pelkäsi että jos antaa itsensä itkeä, siitä ei tule loppua ja menee toimintakyky. Minä en koskaan suostunut siihen etten saisi itkeä kun itkettää. Mutta en toisaalta myös odottanut mieheltä tukea, kun hän ei kerran siihen pystynyt. Itkin itsekseni suruni, ja annoin miehen ärsyyntyä jos ärsyyntyy. Kyllä se siinä 35 iässä suunnilleen alkoi pehmetä niin omille suremattomillle suruilleen kuin muidenkin surulle.

Varmaankaan mies ei ole surullisuuden tunnetta sinulta kieltänyt. Voit varmasti itkeä niin paljon kuin itkua riittää, mutta tuo toiseen ripustautuminen herkkänä itkuisena prinsessana on rasittavaa. Ihan oikeasti. Olen itse nainen, ja eräs ystävättäreni oli tuollainen itkijä. Nyyhnyyh sitä ja kun mulla on nyt niin vaikeeta tätä. Jouduin lopulta irtisanomaan välimme, kun huomasin että tapaamisiemme sisältö tuntui olevan hänen lohduttamistaan.

Yllättävää kyllä, myös meillä vahvoilla ihmisillä on surumme. Joskus mekin jopa itkemme. Me vaan emme juokse hakemassa toisilta huomiota ja tukea, me kun joudumme elämässä pärjäämään, teidän poru-iitojenkin puolesta.

Suhteen alkuaikoina mieheni oli tuommoinen. Alkoi paiskomaan ovia, räyhäämään ja muutenkin käyttäytyi agressiivisesti jos itkin, oli itkun syy mikä tahansa.

Sitten yhdessä vaiheessa kun suhteemme oli kriisissä, kerroimme hänen aloitteestaan toisillemme asioita joihin toivomme toisessa osapuolessa korjausta. Kerroin sitten siitä kuinka en saa itkeä koska pelkään hänen reaktiota. Siitä eteenpäin kun suhteemme korjaantui, on hän aina ensimmäisenä halaamassa ja lohduttamassa jos itken.

Ei ne miehet tampioita ole, kyllä ne ymmärtää jos asiallisesti kertoo asioista.

Tutkimus: Serotoniinivaje tekee itkupillin

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkimus+Serotoniinivaje+tekee+itkupillin/1135258661263

Meillä samanlaista. Minä 29v. ja mies 37v.

Itkeminen on heikkoutta, niin oma äitini aina sanoi kun lapsena itkin. 

Mies ei kait vain osaa käsitellä itkemistä. Heillä lapsuudenperheessä ollut väkivaltaa, mistä varmaan lähtenyt ajatus ettei saa itke -> lisää lyöntejä äitiin.

Tosin täytyy sanoa, että vuosien varrella minä olen "oppinut" itketään ja mieskään ei ihan niin jyrkästi suhtaudu siihen enää. Mutta ei se edelleenkään ole toivottavaa, se itku. Lasten myötä siis tapahtunut tällainen ja me molemmat olemme joutuneet opettelemaan uudestaan sen, että myös surun tms. saa näyttää itkemällä.

Koko ajan tehdään töitä yhdessä sen eteen ettei kasvateta uutta sukupolvea, jonka mielestä itkeminen olisi pahasta.

Sulla on oikeus sun omiin tunteisiin!

Ihme spedeilyä, jos ihminen ei itke kolmeen kuukauteen niin psyyke lukkeutuu, seuraukset ehkä pahempia kuin se että jollain on vähän epämukavaa.

[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 03:50"]

Sulla on oikeus sun omiin tunteisiin!

Ihme spedeilyä, jos ihminen ei itke kolmeen kuukauteen niin psyyke lukkeutuu, seuraukset ehkä pahempia kuin se että jollain on vähän epämukavaa.

[/quote]
:D

[quote author="Vierailija" time="11.06.2014 klo 09:33"]

Meillä kaikilla on omat arat paikkamme. Ap:n miehelle se on surun kestäminen. Ei tämän tarkoita silti tarkoittaa että mies on kaikinpuolin huono ja kylmä ja pitää jättää. Hän on vaan tuossa kohtaa hieman epäkypsä. 

[/quote]Jos on noin perustavanlaatuisia tunne-elämän ongelmia ja tunnetaitojen puutteita, se näkyy elämässä laajemmin, eikä pelkästään niissä tilanteissa kun tyttöystävä itkee. Omassa elämänpiirissäni juuri tuollaisesta miehestä tuli pitemmän päälle se huonoin kumppani ja isä. Varsinkin kun se yhdistyy siihen, ettei ole nöyryyttä elämän edessä eikä kykyä oppia omista virheistä.