Lue keskustelun säännöt.
Isättömyyden tuska. Tuntuu niin pahalta :(
29.06.2014 |
Miten pääsisin tästä tyhjyyden ja katkeruuden tunteesta eroon? En tunne itseäni kokonaiseksi kun mulla ei koskaan oo ollut isää. Tai on, elossakin, mutta mulle hän on oikeastaan kuin kuollut, en tunne mitään isällistä häntä kohtaan. Tunnen itseni hirviöksi kun välillä toivon hänen olevan mielummin kuollut, olis hälle itselleenkin helpompaa. Isälläni on ollut vaikea elämä, mutta silti syytän häntä siitä etten saanut koskaan oikeaa perhettä.
Kukaan ei koskaan näyttänyt mulle miehen mallia. En halua tehdä lapsia ikinä kosks kuitenkin jäisin lopulta niiden kanssa yksin. :(
Nuorempana hain alitajuntaisesti vanhempien miesten huomiota, mikä ällöttää itseäni. Mun isä on pahasti mieleltään seonnut. Tuntuu hirveältä sanoa, mutta haluaisin kauneusleikkaukseen siksi, ettei minussa olisi isäni piirteitä... Avioeroperheet on perseestä.
Kommentit (16)
Ehkä oon vaan liian herkkä. Oon kamala, mutta aina kun näen vaikka puistossa isejä leikittämässä iloisena lapsiaan tunnen vaan katkeruutta ja surua. Pidän lähes kaikkia miehiä enemmän tai vähemmä pettureina. Enkä osaa edes nähä isää vaikka se haluais, koska se on niin outo ja lääkkeissä että alkaa vaan itkettää ja ahdistaa. Tiiän että näin ei sais ajatella
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitenhän ihmiset yleensä on ennenaikana pärjännyt, tai miten pärjää nykyään köyhissä oloissa. Selvästi vain paremmissa oloissa on aikaa edes ajatella tälläistä asiaa ja vetää siitä niin vahvaa draamaa.
Varmasti viestiäni alapeukutetaan huolella.
[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 21:43"]Mitenhän ihmiset yleensä on ennenaikana pärjännyt, tai miten pärjää nykyään köyhissä oloissa. Selvästi vain paremmissa oloissa on aikaa edes ajatella tälläistä asiaa ja vetää siitä niin vahvaa draamaa.
Varmasti viestiäni alapeukutetaan huolella.
[/quote]
Tiedän kyllä että mä oon tässä maailmassa onnekas ja mulla on sentään maailman paras äiti. :) mutta on mullakin tunteet, halusin vain avautua anonyyminä kun omille kavereillekin on vaikea tästä puhua, ehkä ne on nää teini-iän hormonit sit. Tiedän vaan että tää on mulle ollut aina kova pala mikä on vaikuttanu mun persoonaan ja itsetuntoon, haluaisin vaan vinkkejä miten päästä katkeruudesta eroon.
Ap:)
Minä uskon Keesukseen ja tiedän että meillä on taivaallinen isä joka on todella rakastaa meitä. jokainen meistä on vajavainen vanhempana. Jumala on kaikkien isä joka meidät todella tuntee ja on lähettänyt Jeesuksen kristuksen kuolemaan meidän tähtemme jotta meillä olisi iankaikkinen elämä. Uskon että hän voisi parantaa sinun suhteesi isääsi vaikka suhde olisi kuinka hankala ja voisit oppia tuntemaan hänet isänä.
En osaa sanoa tohon mitään muuta kuin et aika parantaa. Ja katsokin tarkkaan mimmosen miehen kans itse kimppaan lyöttäydyt!!! Minullakin isä elossa, mutta viimeks lapsena näin, olen jo yli 30v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap, älä usko mitään noita Keesus-horinoita vaikka jotkut uskoon tuudittautuvat saavatkin siitä lohtua. Harhoihin ei kannata mennä mukaan ja uskoonkin voi pettyä, jos siitä ei saa sitä mitä tarvitsee.
Eikö sulla ole lähisuvussa ketään, kuka voisi ottaa ikään kuin isän paikan? Jos puhuisit asiasta äidillesi, voisiko hän tehdä asialle jotakin? Oikeaa isää et tietenkään mistään enää saa (jos biologinen sellainen on kelvoton), mutta korvikekin voisi olla hyvä ja tuoda elämääsi jotakin sellaista, jota kaipaat.
Mun lasten isä on kelvoton luuseri, joka ei ole halunnut olla isä enää sen jälkeen kun löysi uuden onnen toisaalta. Onneksi oman lapsuudenkotini miehet - isä ja veljet - ovat olleet miehen mallina pojalleni, ja tehneet pojan kanssa äijäjuttuja. Myös tytölleni he näyttävät, millainen on perheestään ja lähimmäisistään välittävä mies. Toivon, että näiden avulla lapsistani kasvaa tasapainoisia ihmisiä, vaikka eivät omalta isältään olekaan saaneet sitä mitä ovat tarvinneet ja halunneet.
Ja sitten ap, mietipä mikä voisi olla tilanne jos vanhempasi eivät olisi eronneet, jos isäsi on "kelvoton". Hänen kelvottomuutensa olisi luultavasti pilannut lapsuutesi kokonaan ja tehnyt äitisi elämästä helvetin. Olisiko äiti voinut olla hyvä äiti, jos huolehdittavana olisi ollut lapsen lisäksi kelvoton miehenkutale?
Kaikkea hyvää ap:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 21:43"]Mitenhän ihmiset yleensä on ennenaikana pärjännyt, tai miten pärjää nykyään köyhissä oloissa. Selvästi vain paremmissa oloissa on aikaa edes ajatella tälläistä asiaa ja vetää siitä niin vahvaa draamaa.
Varmasti viestiäni alapeukutetaan huolella.
[/quote]
Selviämistä auttaa se, että takertuu/pitää kiinni siitä hyvästä minkä on saanut. Ja suree sekä antaa anteeksi sen kurjan, mitä on joutunut kantamaan. Luopuu syyllisyydestä siitä, ettei kaikki ole ollut hyvin. Antaa anteeksi menneisyydelleen.
Voit mennä juttelemaan terapiaan. Kysy vaikka koulusi/työpaikkasi/lääkärisi kautta.
Elämässä tulee paljon vääryyttä vastaan ja se pitää vaan hyväksyä. Minusta voisit ajatella että jos isäsi olisi ns. normaali niin hän ei olisi sinua hylännyt mutta myöskin se että isä ei erityisesti hylänyt sinua sellaisen takia mitä sinä olet.
Ehkä voisit tehdä jonkunlaisen suhteen isäsi kanssa? Minkälainen se olisi?
Isähän meillä kaikilla on. Elävä tai kuollut, sairas tai terve. Oma isäni on masentunut juoppo tylysti sanottuna ja jätti perheemme kun olin juuri koulun aloittanut. Se vaan meni niin ja elän elämääni silti. Välillä harmittaa mitä olisi voinut olla. Mutta sitten taas ajattelen että olen tälläiseksi kasvanut ja millaisen elämän tahdon omille lapsilleni antaa.
Ei minun mies ole mitenkään huono. Ja olen onnekas että hän on lapsieni isä. Minä olen äiti ja lapset sitoo meidät aina lapsiin vaikka elämä menisi kaikista meistä ohi vuosisatoja. Tärkeää on oma elämä ja vaikka kaikki ei pysty nauttimaan perheestään erilaisien ongelmiensa takia niin sinä voisit niin tehdä.
En ole vaatinut isältä anteeksipyyntöä, enkä ole erityisemmin kertonut miten meidän välit on vaikuttaneet. Mutta tahdon elää tässä ja nyt ja nautin meidän omasta perheestä. Et voi vaikuttaa isääsi. Se lähtee hänestä itsestään.
Mutta sinun kuuluu rakastaa ja arvostaa itseäsi. Ihan sama tekikö isäsi niin vai oliko hän itserakas eikä pystynyt muuhun. Mutta ota sinä se osa että rakastat itseäsi. Mene terapiaan puhumaan koska tälläiset asiat saattaa sitten myöhemmin alkaa vaivaamaan oman terveydenkin haitaksi saakka ja siellä voisit saada kysymyksiä joita miettisit toisin niin voisit nähdä asioita eri kulmasta.
Ei kuulu antaa anteeksi väkisin ja tunteet (huonot ja kielteisetkin) on vaan tunteita ja tottakai niitä saa ja pitää tuntea. Et minusta olisi muuten ihminen. Ei sinun kuulu olla elämää suurempi ja sinuun saa sattua.
Mutta ajattele jos joku määrittelisi sinut jo ennenkö tuntee sinut joksikin? Niin sinä teet miehille. Anna toisille mahdollisuus ja anna itselesi mahdollisuus mutta kannattaa määritellä ne asiat joita sinulle saa sanoa/tehdä ja arvosta itseäsi. Mieti minkälaisia kumppaneita valitset ja etsi kumppani joka sinua arvostaa, mutta sinun pitää myös uskaltaa tulla rakastetuksi. Sekin voi olla vaikeaa.
Voi olla että ajattelet ettet ansaitsekaan rakkautta ja hyvää elämää?
Mutta on paljon hyviä ihmisiä. Tottakai aina rakkaus saattaa loppua ja rakkauden kohteet vaihtua mutta ole sinä itsesi paras ystävä. Ja vaadi kunnioitusta, etsi joku joka kaipaa sinua, ei sellaista joka tahtoo sinulta jotain.
Mutta terapiassa opit tuntemaan itseäsi. Se hyppy kannattaa ottaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 21:43"]
Mitenhän ihmiset yleensä on ennenaikana pärjännyt, tai miten pärjää nykyään köyhissä oloissa. Selvästi vain paremmissa oloissa on aikaa edes ajatella tälläistä asiaa ja vetää siitä niin vahvaa draamaa.
Varmasti viestiäni alapeukutetaan huolella.
[/quote]
Ärsyttävää, ettei mistään saisi valittaa tai harmitella jos jossain on asiat vieläkin huonommin.
Varmasti sinäkin harmittelet useitakin asioita.
Minullakaan ei ole isää, tai siis on, mutta en tunne häntä. Välillä mietin millainen elämäni olisi jos olisi ollut isä. Mullakin on ollut ihan sekopäisiä suhteita vanhempien miesten kanssa, huumeiden käyttöä, mietin johtuuko tämä mitenkään tästä isättömyyden. On jäänyt myös kamalana muistona isänpäiväkorttien askartelu koulussa. Heitin ne kortit aina koulumatkalla roskiin ja kateellisena ajattelin muita lapsia, jotka saivat antaa kortin isälleen.
Minusta puheet "menneisyyden pahuuksille anteeksiantamiset ja hyväksymiset" on vaan huonoa huumoria.
Ei ihmisen kuulu antaa olla ja unohtaa. Tottakai saa olla vihainen ja katkera, minusta se jo riittää ihmiselle että tunnustaa olevansa pieni ihminen johon sattui toisen vääryydet ja sitäkautta taas ei tahdo että niin tehdään itselle ja ottaa itselleen oman elämänsä haltuun.
Minä annan joo anteeksi jossain määrin kun sanon että asiat teki joku väärin ja siinä ja tuossa olisi voinut tehdä toisin. Muttei sitä voi kuitata anteeksi. Miksi pitäisikään? Ei me olla yli-ihmisiä. Vaan kipu satuttaa silti. Vai onko sittenkään antanut anteeksi jos menneisyys satuttaa?
Minulla on elämässä tullut pahoja haavoja, joita en vaan kuittaa että siinähän sekin sitten oli. Vaan saan olla niistä ikuisesti katkera ja muistaa ne. Eikä sekään tee minusta pahaa ihmistä. Vaan ihmisen.
Ei kenellekään raiskatulle voi sanoa että "soosoo, unohda ja anna olla" vaan se viha ja suru pitää elää läpi. Eikä sitä että jäi raiskatuksi siltikään saa poispyyhityksi. Eikä pidäkään.
Ihan sama se on "ajattelun ja muistamisen kanssa". Jos muistelee, niin ei anna anteeksi ja jauhaa vanhaa? Mutta siihen on silti oikeus!
Saa olla tunteet ja saa olla vajaavainen ihmisenä. Sinä ap saat tuntea negatiivisiä tunteita ja sitäkautta saat siitä myös voimaa ja suuntaa elämääsi. Ei niin että ajattelet kokoajan asiaa vaan myönnät omat tunteesi ja pääsisit niistä voitolle, etkä enää tuntisi niistäkin huonoutta. Ehkä joskus tulee hetkiä kun ajattelet toisin muttei sinulle kukaan voi tulla sanomaan miten toimia. Sinä itsekin tunnistat tämän: sinun tulee entistä huonompi olo jos mietit että sinut hylättiin (vaikka isäsi tavallaan hylkäsi sinut ihmisenä eikä persoonana) ja sinä et voi päästä irti negatiivisista ajatuksista -miksi pitäisikään- ja tottakai se vaan lisää sitä negatiivista kokemusta.
Mutta isäsi ei hylännyt sinua persoonana. Ja sinä saat siitä olla pahoillasi! Sinun ei tarvitse koskaan "päästä siitä yli" vaan elää sen kanssa. Moni asia elämässä on vaan sellainen ettei vaihtoehtoa anneta, pitää vaan elää sen kanssa.
Mutta tunne on tunne. Ja tunteitaan voi silti vahvana hallita ja niistä voit puhua ja muokata toisenlaiseksi kenties. Ihan vaan sekin on jo suuri voitto että tunnustat negatiiviset ajatukset ja sallit ne. Kyllä minä ymmärrän ihan tuon miksi sinä puistoissa katsot leikkiviä isiä -jossain määrin varmaan ne lapsienkin ilot satuttaa koska sinä et niitä isäsi kanssa saanut kokea.
Itse erolapsena olen ajatellut paljon millaisen perheen tahtoisin itse saada, miten heitä kohtelisin ja vaatisin kohdeltavan. Mutta nauttisin jos löytäisin miehen joka minunlailla tahtoo omia lapsia ja saataisiin seurata lapsien kasvavan. Se mikä oli minulta pois niin tahdoin saavan omilleni. Ja hyvän miehen löysin joka on mainio isä. Mutta sun tarttee sallia tunteille tilaa ja vaan antaa niille paikkansa, niin niiden kanssa voi elää.
11
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 22:35"]
[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 21:43"]
Mitenhän ihmiset yleensä on ennenaikana pärjännyt, tai miten pärjää nykyään köyhissä oloissa. Selvästi vain paremmissa oloissa on aikaa edes ajatella tälläistä asiaa ja vetää siitä niin vahvaa draamaa.
Varmasti viestiäni alapeukutetaan huolella.
[/quote]
Ärsyttävää, ettei mistään saisi valittaa tai harmitella jos jossain on asiat vieläkin huonommin.
Varmasti sinäkin harmittelet useitakin asioita.
Minullakaan ei ole isää, tai siis on, mutta en tunne häntä. Välillä mietin millainen elämäni olisi jos olisi ollut isä. Mullakin on ollut ihan sekopäisiä suhteita vanhempien miesten kanssa, huumeiden käyttöä, mietin johtuuko tämä mitenkään tästä isättömyyden. On jäänyt myös kamalana muistona isänpäiväkorttien askartelu koulussa. Heitin ne kortit aina koulumatkalla roskiin ja kateellisena ajattelin muita lapsia, jotka saivat antaa kortin isälleen.
[/quote]
Tuokin on totta. Miten kurja lapselle repiä noin lahjansa? Mutta minusta sinulle olisi jonkun pitänyt sanoa että isänpäivä ei ole vain oman isän juhlimista vaan olisit voinut antaa kortin jollekin sinulle tärkeälle ihmiselle tai vaikkapa vaarille? Naapurin setäkin voisi olla isänpäiväkortin arvoinen jos siltä tuntuu.
Kurja muisto sinulla.
11
11, vau. kiitos :') <3sain niin paljon uutta voimaa ja perspektiiviä, just mitä mun pitikin kuulla. :) kyllä se tästä !
Ja 12, i feel you...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isäni kuoli, kun olin aivan pieni. Joskus opiskeluaikoina tunsin haikeutta, kun kavereille isät tulivat asentamaan lamppuja ja kantamaan muuttotavaroita yms. Minä tein nuo hommat joko itse, äitini kanssa tai usein miespuoliset kaverit, kavereiden poikakaverit tai isät auttoivat. Isän kuoleman takia en ehtinyt myöskään saamaan sisaruksia, josta tunnen myös joskus haikeutta. Äitini ja mieheni ovat isoista perheistä, ja heillä tuntuu olevan mukavaa sisarustensa kanssa. Tunne jota koen on kuitenkin vain haikeutta, ei katkeruutta tai tuskaa. En voi itse vaikuttaa tuohon asiaan mitenkään. Siihen ei siksi kannata tuhlata voimavarojaan. Kannattaa keskittyä siihen hyvään mitä on, ei siihen mitä puuttuu. Minulla on ihana äitini, hyvä mies, suloiset lapset, hyviä ystäviä ja mahtavia serkkuja. Isä olisi hieno lisä, mutta kun ei ole, niin ei ole. Elämä on ja nallekarkit eivät koskaan mene tasan.
Älä nyt näin sano, prideviikko ja kaikki.
No leikki sikseen, itselläni erittäin paljon samoja ajatuksia. Tapasin isäni kun olin jo yli 30 v ja hän osoittautui ihmishirviöksi tai odotukseni olivat ihan liian suuret. En ole sen jälkeen ollut tekemisissä enkä meinaa koskaan enää ollakaan. En mene hautajaisiin enkä halua kuulla hänestä koskaan ikinä mitään, toivottovasti kuolee helvetin kivuliaan kuoleman.
On vaan päästävä asioista yli ja jatkettava elämää.