Lue keskustelun säännöt.
Yllättikö kotona olemisen helppous/vaikeus? Miksi?
28.04.2014 |
Laitetaas tämmöinen gallup pystyyn.
Itse olen yllättynyt siitä, miten nahkeaa tämä kotona lapsen kanssa oleminen on. Olin ajatellut, että minä olen tietenkin kotihoidontuella sen 3 vuotta. Olin töissä loppuunpalanut, ja iloitsin kun tulin raskaaksi. Lapsi toisi elämään jotain oikeasti tärkeää sisältöä ja saisin vihdoinkin olla rauhassa kotona.
En sitten ollutkaan se Anu Harkki/Olga Temonen, joka luulin olevani. Jatkuvan kotona olemisen yksitoikkoisuus saa seinät kaatumaan päälle, olo on yhtä syrjäytynyt kuin joskus työttömänä. Ja minä vielä käyn lapsen kanssa aktiivisesti ihmisten ilmoilla. On kerhoa, muskaria, vauvajumppaa, mammakavereita. Siitä huolimatta tympii, kun kaikki nä "henkireiätkin" ovat sitä samaa. Tuohan se vähän päiviin vaihtelua, mutta samat jutut kuorivaatteista ja soseista pyörii kerhossa kuin kerhossa.
Nyt ollaan miehen kanssa todettu, että mun jaksaminen ei vaan enää riitä. Halutaan pitää lapsi vielä toinen vuosi kitihoidossa, mutta pitää tehdä järjestelyjä. Mies yrittää saada joustoa töistä ja alamme käyttää sukulaisten apua. Yritän jaksaa sillä voimalla, että jokainen kuukausi, jonka lapsi on kotihoidossa, on plussaa, kun hän on näin pieni.
Mites muut? Oletko täysin yllättäen löytänyt sisäisen kotoilijasi ja mammaihmisen? Vai onko vauva/lapsiarki ollutkin raskaampaa, mustempaa tai muuten vain negatiivisella tavalla erilaista kuin odotit? Millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on?
Kommentit (13)
Kotielämän rankkuus iski kasvoille ja kovaa. Se, emiten monotonista ja hidasta elämä on, ja kuinka sellainen jurnuttaminen voi ihmistä väsyttää. Aikaisemmin en ymmärtänyt, että miksi joku kotiäiti kehtaa valittaa, sehän saa vaan olla kotona. Oli aika karua huomata, että kaipaan älyttömästi virikkeitä ja aivotyötä, eikä mulle riittänyt joku omaksi ilokseni käsitöiden teko. Ja ne yöherätykset vetivät mut ihan kiikkuun. Ei mullakaan mitään äärettömän romanttisia kuvitelmia kotonaolemisesta ollut, mutta silti se elämän tahmeus tuli tosi karuna yllätyksenä.
Toisen lapsen kans oli eri juttu, hän oli jo sen verran iso, että hänestä oli mulle oikeasti seuraa. Oli jo jotain mieltä lähteäkin retkille lasten kanssa, kun isomman kanssa sai jutella järkeviä ja hauskoja juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kotona oli kivempaa ja helpompaa kuin luulin. Tosin minun lapseni oli helppo. Toisen kanssa oli hieman takkuisempaa, hänellä oli kova uhma, eikä sosiaalisuus ollut ollenkaan niin helppoa kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt iltatähden kanssa kaikki menee omalla painollaan, koululaiset huolehtivat itse aamu- ja iltapalansa ja tekevät jopa äidille ruokaa. Tämä viimeinen hoitovapaa on ollut paras!
Se aika oli melkoista vuoristorataa. Kun lapsella oli huono kausi, olin itsekin aivan nuutunut, itkuinen ja passiivinen. Kun oli hyviä jaksoja, aika kului kuin siivillä, olin tosi onnellinen ja seesteinen, nautin joka hetkestä. Hullua oli se, miten paljon lapsi muuttui kuukaudessakin, uusi haaste tai kehitysvaihe tuli ihan puun takaa ja koko pakka meni uusiksi. Se stressasi. Oli kyllä kummallisin kausi elämästäni ikinä, jos tuota tunteiden ja fiilisten ailahtelua käyttää mittarina. Sekä vihasin että rakastin kotiäitiyttä.
Oli paljon hauskempaa ja helpompaa kuin luulin. Alku oli tosin vaikea, lapsella oli koliikki, söin antibiootteja viisi viikkoa sektion jälkeen ja en voinut imettää. Mutta kolmen kk jälkeen oli tosi hauskaa ja rentoa. Onneksi asuttiin kantakaupungissa, joten näin kavereita ja sukua yms. Toisen vuoden keväällä alkoi puuduttaa, ja onneksi syksyllä olikin aika menämä töihin...
Maanisdepressio kuvaa hyvin minunkin ä-lomailuani!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksoin 4kk ja sitten vaihdettiin miehen kanssa. Se kun ei tykkää työn paineista ja minä en tykkää lastenhoidosta. Sitäpaitsi yrittäjän on vaikea olla pitkään pois.
En yhtään viihtynyt kotona.Samojen tylsien kotitöiden tekeminen päivästä toiseen ahdisti.Ei ihminen väsykään silloin elämän vaikeuteen vaan tavallaan helppouteen,tylsyyteen.Aivot tarvitsee enemmän tekemistä.Lapseni meni hoitoon kun oli 1,5v.,minä töihin ja kaikki voi paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäisen kanssa yllätti valvominen. Aikaa olisi ollut, mutta olin ihan kuitti.
Toisen kanssa yllätti mielialan lasku. Aikaa olisi ollut, mutta koetin vain selvitä päivä kerrallaan.
Kolmannen kohdalla yllätti yksinäisyys. Yhden kanssa vielä kulkee niissä harrastuksissa, mutta kolmea ei voi viedä vauvamuskariin riehumaan, perhekerhossakaan isommat eivät tykkää käydä.
Jokaisen kohdalla on yllättänyt myös se, kuinka paljon kevyempää lopulta on olla kotona kuin töissä. Että kotona kuitenkin ennättää juoda kahvin ja lukea lehden. Sekin on yllättänyt kuinka nopeasti elämä on palannut omaksi hyväksi itsekseen palattuani töihin. Olen aloittanut töissä lasten ollessa n.1v. Se on sopinut aina kaikille hyvin. Lapset ovat viihtyneet tutussa päiväkodissa.
Yllätyin siitä, että löysin itsestäni hullun suorittajan ja itsepiiskurin. Ehkä se oli juuri tuota, että kun sitä älyllistä virikettä oli niin vähän, aloin siivota vähän liiankin kanssa, ajattelin, että kaikki ruuat pitää tehdä itse, vaikka olisi kuinka naatti, lapsen kanssa on pakko mennä sateellakin ulos, vaikka se katselisi ihan tyytyväisenä Muumeja jne.
Koti muuttui siis mulle vähän ikävällä tavalla suoritusareenaksi. En myöskään liittänyt kotiin enää sellaista ihanaa rauhan tunnetta. Kun olen töissä, kotiintulo on ihanaa, rakastan kotia, iltoja, lomia, viikonloppuja ihan vain kotona. Mutta jos siellä pitää olla joka päivä tuntikaupalla pienissä ympyröissä, ei hyvä minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin lapsen takia kotiin. Tähän rytmiin piti tottua. Kavereista jäi vain 2 ketkä käy moikkaa. Alussa ku lapsi oli pieni niin äitini kävi päivittäin auttamassa, siis käytiin yhdessä ulkoilemassa vauvan kaa, opin milloin voin lähteä ulos, miten toimia sen kaa. Mies oli pitkään töissä. Vauvaa keinutin 1 v 7 kk asti , oli rankkaa. Kotihommat hoituu samalla lailla niinkuin ennen 2-3 krt viikossa. Kavereita ei ole ikävä , ei ole aikaa ikävöidä. Kohta lapsi on 2, niin on helppo:) töitä on ikävä, mutta löysin tavan tienata kotona niin hoidan lapsen ja työn samaan aikaan , kaiken ehdin kyllä.
Yllätyin siitä yksinäisyydestä. Kaikki kaverit jäi elään lapsettomia elämiään. En löytänyt samanhenkisiä kavereita hiekkalaatikolta.
4 vuotta jaksoin ja puoli vuotta toivuin niistä vuosista. Ei se aina tosiaan ole ihanaa ja auvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aluksi oli kamalaa, sitten kivaa j a uhman tullessa taas kamalaa. Olin välillä ihan naatti, kun ei ollut kavreita.
No mulle oli aika selvää, ettei kotiin jäädä äidin vuoksi vaan lapsen vuoksi. Siksi en odottanutkaan siltä mitään elämyksiä, vaan ajattelin että tää on nyt mun työ, ja suhtaudun siihen sillä lailla kuin työhön, ettei sen kuulu olla erityisen hauskaa. Ennen omia lapsia kun tiesin ettei lapsenhoito, siis perushoito ja kasvatus, useinkaan ole kovin mukavaa. ;)
Joten joo, olihan se nihkeää joskus, ja asioiden mittasuhteet muuttuivat niin että kotityötkin tuntuivat jotenkin loppumattomalta urakalta, mutta oli siinä myös sellaisia uskomattomia onnen ja vapauden hetkiä, joita en osannut ennakoida. Sain paljon uusia ystäviä, sellaisia joita olin ehkä kaivannutkin koska ennen lapsia kaveripiirini oli koostunut ihmisistä, joilla ehkä kuitenkin on vähän eri intressit elämässä kuin minulla. Elämä oli spontaania ja aivan aidosti hauskaakin. Jos ei koko ajan, niin kuitenkin monta kertaa päivässä.
Minä en varsinaisesti kaipaa kotiäitivuosia, mutta joskus tunnen tiettyä haikeutta kun käyn moikkaamassa kavereita kaupungissa, jossa silloin asuin. Me elettiin silloin yhdessä turvallista ja mukavaa elämää, ja meillä oli aikaa jutella ja nauraa kaikki elämän asiat, sekä lasten kanssa että äitikavereiden kanssa.