Lue keskustelun säännöt.
olen surullinen, vaikka kaikki hyvin
26.05.2014 |
Mulla on mies ja meillä hyvä&pitkä parisuhde. Meillä on kaksi tervettä lasta (4v ja 1v), olen lasten kanssa kotona ja miehellä hyvä työ. Meillä on oikeastaan unelmieni koti, jota on laitettu paljon ja jonka sijainti on täydellinen. Olen kyllä aika yksinäinen, ystäviä ei juuri ole, mutta näin on ollut jo kauan joten tämä on mulle ihan normaalia. Olen vielä nuori, alle kolmekymppinen. Kuitenkin olen huomannut, että mä olen nykyään usein ihan pohjattoman surullinen. Se näkyy ihan arkipäivän tilanteissa, esim. Tänään huomasin kantavani kauppakasseja kotiin kun mietin samalla että en vaan jaksa enää, siis henkisesti. Usein tuntuu, että olisin kaikesta jotenkin ulkopuolinen enkä kuuluisi tänne. Onko muilla tällaista, että vaikka periaatteessa ei ole mitään syytä suruun, niin kuitenkin vaan surettaa?
Kommentit (3)
Eihän ystävättömyys siitä hyväksi tai normaaliksi muutu, että niin on ollut jo kauan. Jos äidillä ei ole ystäviä ja hän yrittää vain mukautua asiaan ja kieltää sen merkityksen, lapsille tulee hyvin valju käsitys elämästä ja sosiaalisista siteistä.
Monella on tunne, että on syyttä suotta surullinen, mutta yleensä kysymys on kiistetyistä tarpeista. Ei se suru huvikseen sinua kiusaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotain kaipuuta tuo varmaan on. Ellei se ole jotain konkreettista esimerkiksi läheisen kuolema niin mahdollisesti tuo ystävähomma. MItä voisit tehdä sille? Lapset ovat vielä pieniä. Kohta lähtevät "maailmalle" kavereineen ehkä siinä tulee saumaa ystävystyä kavereiden vanhempien kanssa? Kerro jos tavoitat tuon kaipuun tunteen, mitä kaipaat?
Onko sinulla mitään haaveita ja tavoitteita, vai onko maailmasi niin valmis että sinulle jää pelkästään menetettävää?