Lue keskustelun säännöt.
Miten hillitsette itsenne, kun teini skitsoo? Vai vajoatteko samalle tasolle?
17.04.2014 |
Huh, mun esiteini alkanut saada kauheita kohtauksia, tyttö 10 v. Itellä oli lapsena ankara kuri eikä tunteita saanut näyttää. Salassa itkin joka ilta itseni uneen yläasteiässä. Nyt kun omalla lapsella tunteet lyö yli, en osaa käsitellä omia tunteita saati häntä. Käsiksi en ole käynyt mutta haukun sekopäiseksi penikaksi ym.sanallista. Näitä tullu nyt pari kertaa. Kadun, syyllistän itteeni, yritän itelleni selittää omalla lapsuudella, pyydän anteeksi, otan kyllä jälkeenpäin vastuun. Vaikka siis teinissäkin vikaa ja hän räjähtää nollasta sataan. Arghhhh, käydään kyl penessä ja mul oma terapeutti. Miten teillä muilla??? Kertokaa omia kokemuksia teineistä ja omasta kypsymättömyydestä heidän kanssaan...
Kommentit (32)
Meilläkään kotona ei paljon tunteita saanut näyttää. En olisi ikinä uskaltanut raivota isälleni.
Tyttäreni on 9v ja saa myös kaikenlaisia esiteini raivareita ja vielä toistaiseksi ne jotenkin huvittaa. Olen iloisesti huomannut, että osaamme mieheni kanssa varmaankin ottaa rennosti kaiken tulevan, sillä en onneksi ole helposti räjähtävää tyyppiä. Tyttäremme saa huutaa jos siltä tuntuu, mutta kiroilla ei saa, eikä ovia paiskoa. Ketään ei myöskään saa vahingoittaa suutuspäissään, mutta maailmaan mahtuu ääntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hillitsen itseni päättämällä. Ei mitään järkeä vajota samalle tasolle, toivottavasti ap opit jotenkin hillitsemään itsesi, sillä sanoillasi loukkaat lastasi aivan äärettömän paljon, ne ei häviä tunnemuistista mihinkään... ikinä.
Robinin "faija skitsoo" rupes heti soimaan päässä. ;-)
Mulla 14-vuotias murrosikäinen. Tytön ilkeys mua kohtaan on järkyttävää! Toisaalta tyttö on verbaalisesti todella lahjakas, mikä on hyvä asia. Onneksi muistan oman murrosikäni (äiti parka!).
Joskus vajoan samalle tasolle, useammin menen toiseen huoneeseen, vähän ikään kuin jäähylle. Mies tulee onneksi usein väliin ja pistää meidät eri huoneisiin.
Koska mä olen tytön äiti, mä olen se ihminen jota hän voi turvallisesti vihata, jonka kanssa hän saa rähjätä ja mittailla tunteitaan. Ymmärrän tän tietty nyt, kun olen kaikessa rauhassa töissä (ja roikun netissä), mutta kun päät kolisee yhteen, se ei ole kaunista katseltavaa.
Yks vinkki olisi sellainen, että suoraan sanot lapselle, että "äiti menee nyt rauhoittumaan toiseen huoneeseen, koska hermostun siitä /kun täällä on niin sotkusta/et ole tullut ajoissa kotiin/en pidä että minulle kiroillaan/tms. Menen rauhoittumaan, koska en halua purkaa hermostumista suhun."
Ja oikeasti menet pois. Sulla on se hermostumisen ongelma, ei lapsella. Menemällä itse rauhoittumaan annat lapselle hyvää esimerkkiä siitä, miten hän voi itse rauhoittua, ja lisäksi näytät lapselle että otat itse vastuun omasta raivoamisestasi. Lisäksi ehdit vähän siellä toisessa huoneessa miettiä asioita, laskea tuhanteen ja sitten rauhallisemmalla mielellä käsitellä asiaa.
Pienemmän lapsen kanssa olen joskus tehnyt niin (pitääkin ottaa taas käyttöön, kun olen unohtanut), että olen neuvonut lasta näyttämään mulle jonkin "salamerkin", kun hänestä tuntuu, että minä olen liian vihainen, mutta hän ei osaa siitä kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niiin.
Meiltä löytyy yläkoulun elokuussa aloittava poika jolla ollut murrosikä nyt niskassa noin ½v ajan. Ja sen kuulee ja näkee sokea/kuuro reettakin.
Sen lisäksi että elämä on useimmiten tylsää ja mätää ja naama hapan niin hermostutaan ihan ilman syytäkin useastikin päivässä, kritisoidaan ihan kaikkea, todetaan minun olevan "seniilifossiiliragemamma" yms Ja sanoipa kerran ämmäksikin, siitä vedin sellaiset pultit että sen jälk tyytynyt toteamaan, että "tekispä mieli sanoa suoraan, mutta en viitsi kun alat sitten rageemaan" tms.
Se verbaalinen paatos mitä pojan suusta purkautuu jatkuen vaikka 1h ajan putkeen on välillä aivan sietämätöntä, oikea kidustuskeino.
Oikeasti, se vanhempi joka tästä selviää ihan ilman omia hepuleitaan tai "samalle tasolle" koskaan valumista niin onneksi olkoon, minä en sellainen ole ja olenpa myöskin itkenyt oloani, hyi minua huonoa äitiä!
Voihan sitä sanoa, että "Haista paska! Enkö minä jo ole tarpeeksi näyttänyt sinulle huonoa esimerkkiä, että koitahan olla järkevämpi kuin äitisi." Ja onhan tuo järkevä ja nauruksi menee, jos saa äitinsä kiroilemaan. Hyvästä syystä raivoaa joskus enemmän. Yleensä hakautuu sen jälkeen viereeni kiehnäämään. Laitan hiukset, hieron selän, jutellaan niitä näitä, kertoo huoliaan ja otan kainaloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi rauhallista vanhempaa, kolme rauhallista teiniä. Jos teini ilkeilee (rauhallisesti v-mäisellä äänellä ja naamalla), vetäydyn jäätävään hiljaiseen yksinäisyyteeni. Tuskin se on parempi vaihtoehto kuin tulisempien perheiden kovaääniset ottelut, kukin taaplaa tyylillään. Hyviä ihmisiä niistä kuitenkin tulee, kun aitoa välittämistä löytyy.
Itse yritän ottaa tilanteesta henkistä hajurakoa ja saada tolkkua minkä vuoksi teini skitsoilee. Kannattaa muistaa että se skitsoilu on luottamuksen osoitus. Epäturvallisessa suhteessa ei teini uskalla skitsoilla. Teini yrittää katkaista skitsoilemalla napanuoraa. Kannattaa antaa teinille jokin luottamuksen osoitus ja vaativampi tehtävä jotta teini saisi kokea olevansa aikuisempi ja vapaampi. Meillä auttoi alussa jo Visa Electronin hankkiminen ja varhaisnuoren lähettäminen kauppaan ostamaan maitoa, leipää etc.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hillitsen itseäni muistamalla, että ainoa jonka käyttäytymiseen voin vaikuttaa on minä itse.
Muistan myös erittäin hyvin millaisia tunnekuohuja minulle oli teininä ja pystyn sen kautta ymmärtämään lapsiani paremmin. Yritän olla vähättelemättä heidän ongelmiaan, sillä heille ne eivät ole pieniä vaikka ne minusta siltä tuntuisivatkin. Rauhallisesti keskustelemalla saadaan yleensä paras lopputulos.
Kannattaa kuunnella myös teinin/lapsen sanojen taakse. Ei sitä "haista vittua" vaan olla kuulolla, että miksi se niin puhuu. Vaikka lapsen sanomaa haluaakin kuulla, ei se tarkoita, että pitäisi pitää siitä kiroilusta esim.
Voi vaikka sanoa, että "näen että olet tosi tosi vihainen. En kuitenkaan pidä siitä, että kiroilet minulle. "
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 10:38"]Hillitsen itseäni muistamalla, että ainoa jonka käyttäytymiseen voin vaikuttaa on minä itse.
Muistan myös erittäin hyvin millaisia tunnekuohuja minulle oli teininä ja pystyn sen kautta ymmärtämään lapsiani paremmin. Yritän olla vähättelemättä heidän ongelmiaan, sillä heille ne eivät ole pieniä vaikka ne minusta siltä tuntuisivatkin. Rauhallisesti keskustelemalla saadaan yleensä paras lopputulos.[/quote]
No mun ongelma onkin just se, että jouduin tukahduttamaan kaikki tunnekuohuni nuorena ja jo lapsena. Meitä oli monta lasta ja aina piti olla hillitty. Nyt sitten kaikki tulee ryöppynä kun katson omaa lastani joka räjähtää sekunnissa ja onhan silläkin todella suuria ongelmia itsensä kans, joku väitti että ongelma on minun, ei lapsen. Kyllä meillä on molemmilla haasteita ja ongelmia, niistä en avaudu enempää täällä. -ap-
Meilläkin teinillä nyt pahin vaihe menossa (toivottavasti..). Jostain kumman syystä nään teinin raivopuuskat huumorilla. En tietenkään koskaan naura päin naamaa, koitan vaan pysyä itse rauhallisena ja kun teini on kohtauksen ja mökötyksen jälkeen valmis puhumaan HIEMAN rauhallisemmin niin sitten asia käsitellään.
Ollaan kyllä miehen kanssa saatu monet hyvät naurut illalla ennen nukkumaan menoa teinien "kustannuksella". Ekaksi huudetaan päin naamaa "Mä en enään IKINÄ puhu sulle!!!! Muutan pois heti ku oon 18!!! " ja PUMM ovi kiinni. Kuluu noin puoli tuntia ja kuuluu "äitiii, mitä ruokaa?" :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kovasti olen odottanut vuosia keskimmäisen 18 v päivää, niin juridinen vastuu loppuisi ja saisi mennä matkoihinsa. Mutta kun synttäri nyt lähestyy, olen alkanut pelkäämään, että jos se muuttaakin... Ei, haluan pitää hänet täällä kuitenkin :)
[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 10:42"]
[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 10:38"]Hillitsen itseäni muistamalla, että ainoa jonka käyttäytymiseen voin vaikuttaa on minä itse.
Muistan myös erittäin hyvin millaisia tunnekuohuja minulle oli teininä ja pystyn sen kautta ymmärtämään lapsiani paremmin. Yritän olla vähättelemättä heidän ongelmiaan, sillä heille ne eivät ole pieniä vaikka ne minusta siltä tuntuisivatkin. Rauhallisesti keskustelemalla saadaan yleensä paras lopputulos.[/quote]
No mun ongelma onkin just se, että jouduin tukahduttamaan kaikki tunnekuohuni nuorena ja jo lapsena. Meitä oli monta lasta ja aina piti olla hillitty. Nyt sitten kaikki tulee ryöppynä kun katson omaa lastani joka räjähtää sekunnissa ja onhan silläkin todella suuria ongelmia itsensä kans, joku väitti että ongelma on minun, ei lapsen. Kyllä meillä on molemmilla haasteita ja ongelmia, niistä en avaudu enempää täällä. -ap-
[/quote]
Hei, kaikella ystävällisyydellä, raivostuminen on sinun ongelma, jos se nyt on ongelma ollenkaan, mutta ainakaan se ei ole lapsen ongelma. Lapsen ongelmia ovat lapsen omat huonot käyttäytymiset.
Jo aloitusviestissä vähän siirsit vastuuta omasta käyttäytymisestäsi lapselle. Mitään ratkaisua tilanteeseen ei voi tulla niin kauan kuin puolustelet omaa käytöstäsi sillä, että lapsikin käyttäytyi huonosti. Jos haluat muuttua, sinun täytyy oppia ottamaan täysi vastuu omasta käytöksestäsi.
Sinulla on historiasi, et ole saanut itse lapsena raivota. Se on asia, joka sinun täytyy itse käydä läpi. Käy terapiassa, hakkaa tyynyä, itke, mitä tahansa.
Lapsi toimii sinulle peilinä ja tuo esiin vanhat haavasi, jotka nyt kohdistat lapseesi. Mieti tarkkaan haluatko niin tehdä. Voit yrittää tunnistaa, mikä lapsessa on sitä mikä saa raivosi kiehumaan. Ja sitten miettiä, että miksi juuri sinä raivostut siitä asiasta. Joku toinen ihminen raivostuu ehkä jostain toisesta asiasta.
Meidän vihamme, tunteemme, kaikki johtuu meistä itsestämme. Sinä VOIT valita toisenkinlaisen käyttäytymisen. Kukaan ei saa sinua tuntemaan tai käyttäytymään millään tavalla. Toisen ihmisen käytös muistuttaa sinua jostain ja tuo tunteen pintaan. Niin kauan niin tapahtuu kunnes kohtaat tuon oman tunteesi ja alat ottamaan vastuuta omasta käytöksestäsi.
"Seniilifossiiliragemamma"
Hehhehheehhee :'D
Meillä on monta lasta ja on alkanut ahdistaa läheisien ajattelu negatiivisena miten meidän lapset käyttäytyy huonosti vaikka jokainen on yksilönsä ja ihan normaalin määrän kiukuttelee.
Tuntuu pahalta lapsieni puolesta miten saa olla todistamassa miten lapsiani esim. mummolassa komennetaan lähinnä laumassa kuin yksilöinä. Ja miten vanhinta puhutetaan kuin nuorinta joka taapero.
Olen kertonut esikoiselleni että kaikki joskus suuttuu ja hänelläKIN on oikeus tunteisiinsa -mutta myös minulla. Aina voi kehittää keinoja joilla purkaa tunteitaan, onko fiksua hajoittaa ja riehua vai purkaako sen mitenkä? Tätähän itsekin vielä tekee, löydän itseni puutarhasta kaivamasta tai lenkiltä, piirtämästä.
Tuo huoneesta poistuminen on hyvä ja erityisesti sanomalla että nyt sinä suutuit ja menet hetkeksi pois, puhutte kohta.
Se että mies tulee ajamaan äitiä ja lasta pois eri huoneisiin ei taas ole kovin hyvä. Tottakai se pitää osata itsekin lähteä tilanteesta.
Ei me aikuisetkaan olla valmiita ihmisinä ja aina voi kasvaa ja kehittyä. Sen voi lapsellekin sanoa että aikuisetkin tekee virheitä ja on paha päivä. Asiat sovitaan j tunteet sallitaan.
[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 10:51"][quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 10:42"]
[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 10:38"]Hillitsen itseäni muistamalla, että ainoa jonka käyttäytymiseen voin vaikuttaa on minä itse.
Muistan myös erittäin hyvin millaisia tunnekuohuja minulle oli teininä ja pystyn sen kautta ymmärtämään lapsiani paremmin. Yritän olla vähättelemättä heidän ongelmiaan, sillä heille ne eivät ole pieniä vaikka ne minusta siltä tuntuisivatkin. Rauhallisesti keskustelemalla saadaan yleensä paras lopputulos.[/quote]
No mun ongelma onkin just se, että jouduin tukahduttamaan kaikki tunnekuohuni nuorena ja jo lapsena. Meitä oli monta lasta ja aina piti olla hillitty. Nyt sitten kaikki tulee ryöppynä kun katson omaa lastani joka räjähtää sekunnissa ja onhan silläkin todella suuria ongelmia itsensä kans, joku väitti että ongelma on minun, ei lapsen. Kyllä meillä on molemmilla haasteita ja ongelmia, niistä en avaudu enempää täällä. -ap-
[/quote]
Hei, kaikella ystävällisyydellä, raivostuminen on sinun ongelma, jos se nyt on ongelma ollenkaan, mutta ainakaan se ei ole lapsen ongelma. Lapsen ongelmia ovat lapsen omat huonot käyttäytymiset.
[/quote]
Juuri edellisessä viestissä mainitsin että meillä molemmilla on ongelmia, teinilläni omat ja minulla omat. Tiedän, että mulla on vastuu vain omasta käyttäytymisestä, ja haasteeni on, että ne tulevat esille näinä hetkinä kun teini hermostuu ja raivostuu. Helposti siinä käykin niin että syytän lastani mielessäni ainakin että suutun, mutta tiedostan kyllä että se ei ole lapseni vika. Mulla on paljon työtä itseni kans. Toivon, etten jatkaisi huonoja malleja lapseeni. Ja mulla on lapsen mielen tasapainosta suuri huoli.
18 hyvä kirjoitus.
Toi on tosi hyvä idea, että sanoo lapselle että aikuisetkin tekee virheitä.
Mä välillä sanon lapselle, että käyttäydyin itse tosi tyhmästi.
Tohon mummolavisiittiin vinkkinä, että lasten kanssa voi jälkikäteen jutella miltä mummolassa tuntui. Että oliko mummo teidän mielestä vihainen jne.
Sen olen huomannut, että omia lapsiani ei omat vanhempani ärsytä samalla lailla kuin heitä. Lapset eivät samalla tavalla "altistu" isovanhempien käytökselle, kuin me itse heille altistuimme kun olimme lapsia. Luulen, että omat vanhemmat jättää aina ne syvimmät jäljet ja mummot ja vaarit on vaan muita ihmisiä, joihin lapsetkin osaavat suhtautua sillä tavalla, että kaikki mitä ne tekee ei välttämättä ole ihan "oikein".
Mäkään en kannata sitä, että isä puuttuisi äidin ja lapsen väleihin. Siitähän tulee sellainen tunne lapselle, että äiti ei pärjää, joten isän pitää auttaa.
Kannattaa aina muistaa, että lapsetkaan ei muista niitä kiukunkäsittelytapoja, niin kuin ei me aikuisetkaan. Joskus kun olen 6v.ni kanssa näistä jutellut, niin kertoo mulle sitten, että kun hän ei muista mitä raivotessa kannattaisi tehdä (sen sijaan että esim satuttaa muita tms.).
Itseäni yritän taas muistuttaa olemaan vähän armollisempi lapsille, ja itselle.
Te puhutte täällä nyt teinien skitsoilusta ja tunnekuohahduksista. Minua kiinnostaa miten menetellä vanhempana sitten, kun teini tekee oikeasti jotain tosi tyhmää - rööki, känni, seksi - ja jää siitä kiinni. Huudatteko ja suututteko vai säilyykö itsehillintä, kun teinistä paljastuu se pimeä puoli?