Lue keskustelun säännöt.
Sos. tilanteiden pelosta/ihmiskammosta kärsivä, millaista arkesi on?
03.04.2014 |
Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta lapsesta saakka tähän päivään asti. Minulla on omia omituisia rituaaleja, joilla suoritan arkisia tehtäviä. Esim. kaupassa käyn yleensä illalla, enkä koskaan käy isoissa marketeissa ruokaostoksilla. Usein käyn kauppareissulla kahdessa eri kaupassa, jotta minun ei tarvitsisi seistä kassalla kauan, koska kassajonossa seisominen ja etenkin maksutilanne ahdistaa, jos takana on jonoa. Autonkin tankkaan aina sellaisiin aikoihin, kun niissä paikoissa ei ole ruuhkaa. Käyn lenkilläkin aina viikonloppuisin aikaisin aamulla ennen kuin lenkkipolut täyttyvät muista lenkkeilijöistä.
Ahdistun tuijotuksesta, katseista, ihmisistä. Tämän takia järjestelen elämääni sen mukaan, miten voisin välttää mahdollisimman paljon ihmiskontakteja ja ihmisiä ylipäätään.
Millaista teillä muilla on jotka kärsitte samasta vaivasta?
Kommentit (37)
Arki on selviytymistä välttämättömistä sos. tilanteista ja nekin mokaan 99%. Kotoa en lähde minnekään, ellei ole pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankalaa. Apuakaan ei saa, kun ei pysty hakemaan.
En käy vanhempainilloissa tai vastaavissa. Töissä joudun olemaan muiden kanssa tekmisissä ja monesti illalla ahdistaa, kun niin huono itsetunto, että hävettää oma käytös ja olemukseni töissä. Kaupassa käynti ei ole mikään iso ongelma, vaikka katseet ahdistaakin ja minua tuijotetaan aina. Olen niin lihava ja rumakin. Ystäviä ei ole ja koti on maailman paras paikka.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2014 klo 07:05"]
En käy vanhempainilloissa tai vastaavissa. Töissä joudun olemaan muiden kanssa tekmisissä ja monesti illalla ahdistaa, kun niin huono itsetunto, että hävettää oma käytös ja olemukseni töissä. Kaupassa käynti ei ole mikään iso ongelma, vaikka katseet ahdistaakin ja minua tuijotetaan aina. Olen niin lihava ja rumakin. Ystäviä ei ole ja koti on maailman paras paikka.
[/quote]
Tämä voisi olla minun tekstiäni.
Minua kanssa hävettää se millainen olen töissä. Kerran eräs työkaveri pyöräytti silmiä mulle kun kävelin käytävällä vastaan. Sanon aina kyllä moi aamuisin, vaikka muuten en juuri jutustele muiden kuin parin työkaverin kanssa. En yksinkertaisesti kykene olemaan sosiaalinen ja hauska ja puhelias muiden kanssa. Tuntuu, että epäonnnistun ihmisenä joka ikinen päivä. Haluaisin erakoitua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan rauhoittavan ja lähden töihin. Tarvittaessa löytyy täsmälääkettäkin.
Arki on ol.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2014 klo 07:16"]
Minua kanssa hävettää se millainen olen töissä. Kerran eräs työkaveri pyöräytti silmiä mulle kun kävelin käytävällä vastaan. Sanon aina kyllä moi aamuisin, vaikka muuten en juuri jutustele muiden kuin parin työkaverin kanssa. En yksinkertaisesti kykene olemaan sosiaalinen ja hauska ja puhelias muiden kanssa. Tuntuu, että epäonnnistun ihmisenä joka ikinen päivä. Haluaisin erakoitua.
Ap
[/quote]
Mulla taas on se, että juttelen ihan rennosti muutaman tyypin kanssa, mutta sitten loput ovat sellaisia, joiden kanssa ei edes kiinnosta heittää mitään läppää. Ja olen kamala ihminen, mutta ei mua useinkaan kiinnosta muiden ihmisten elämät ja asiat, joten vaikea harrastaa kevyttä kahvipöytäkeskustelua. Sosiaalisten tilanteiden vaatima teeskentely rasittaa henkisesti tosi paljon. Pysyn sitten omassa työhuoneessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.04.2014 klo 07:25"][quote author="Vierailija" time="05.04.2014 klo 07:16"]
Minua kanssa hävettää se millainen olen töissä. Kerran eräs työkaveri pyöräytti silmiä mulle kun kävelin käytävällä vastaan. Sanon aina kyllä moi aamuisin, vaikka muuten en juuri jutustele muiden kuin parin työkaverin kanssa. En yksinkertaisesti kykene olemaan sosiaalinen ja hauska ja puhelias muiden kanssa. Tuntuu, että epäonnnistun ihmisenä joka ikinen päivä. Haluaisin erakoitua.
Ap
[/quote]
Mulla taas on se, että juttelen ihan rennosti muutaman tyypin kanssa, mutta sitten loput ovat sellaisia, joiden kanssa ei edes kiinnosta heittää mitään läppää. Ja olen kamala ihminen, mutta ei mua useinkaan kiinnosta muiden ihmisten elämät ja asiat, joten vaikea harrastaa kevyttä kahvipöytäkeskustelua. Sosiaalisten tilanteiden vaatima teeskentely rasittaa henkisesti tosi paljon. Pysyn sitten omassa työhuoneessani.
[/quote]
Mulla sama. Hirveän vaikeaa keksiä "kevyttä jutusteltavaa" sellaisten kanssa joita ei tunne tai koe olevansa ns. samalla aallonpituudella. Olen saanut pomolta palautetta, että olen kokouksissa vähän hiljainen. Johtuu siitä, että punnitsen tosi tarkkaan mitä sanon ja jos näin ei onnistu, niin tuntuu että sönkötän ja änkytän naama punaisena typeriä kommentteja. Pahinta on auktoriteettikammo, totaalinen painajainen joutua pomojen kanssa samaan pöytään esim. lounaalla.
Millaista työtä teet? Onko sinulla oma työhuone?
Sanoit että keskustelet vain parin työkaverin kanssa, mutta entäs esimerkiksi lounatunnit? Käytkö muiden kanssa syömässä vai onko sinulle eväät mukana töissä?
Mulla näin: kärsin sosiaalisten tilanteiden kammosta teininä. Tämä johtui koulukiusaamisesta. Lukion päätyttyä päätin vain päästä siitä eroon ja otin askel kerrallaan sosiaalisempaan elämään. Alussa kehittelin valmiiksi small talkia ja kävin mielessäni monia keskusteluja tuntemattomien ohikulkijoiden kanssa. Sitten aloin toteuttaa niitä keskusteluja oikeassa elämässä. Aloin jutella tuntemattomille mummoille (heistä helppo aloittaa) että onpa kaunis päivä tvst. Pikku hiljaa laajensin repertuaariani ja aloin jutustaa muillekin.
Nyt ihmiset kuvailisivat minua sosiaaliseksi, mutta syvällä sisimmässä joudun kyllä joskus vieläkin paniikkiin kohdatessani varsinkin työympyröissä uusia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Sairastuin syömähäiriöön, paniikkihäiriöön, masennukseen ja lisäksi minulla on aika paha OCD.
En ole pystynyt käymään mitään koulua pk:n jälkeen, ei ole ammattia eikä työkokemusta. 99% ajasta vietän kotona, ystäviä ei ole koskaan ollutkaan.
En ole koskaan hakenut mistään mitään apua, en halua lääkkeitä. En käy koskaan lääkärillä.
Parisuhteeseen en kykene, onneksi sain kaksi lasta parikymppisenä ja keskityn heihin, puen heitä kauniisti yms. Pidän kodin siistinä, leivon jne. Ainoastaan heidän vuokseen poistun kotoa esim. Kauppaan, tänään lupasin käyttää mäkkärissä mutta nyt kaduttaa, yritän pystyä. Pelkkä auton katsastaminen vaatii monen viikon asennoitumisen. Harmittaa joka kerta kun lapset tuo kaverin koulusta kotiin, lukkidun omaan huoneeseeni katsomaan tv:tä tmv.
Jos joku sukulainen soitttaa, en vastaa puhelimeen. Joulukortteja en saa enkä koskaan lähetä. Viimeiseen 10 vuoteen ei ole kukaan muistanut syntymäpäivääni mitenkään jne. En ole facebookissa. Meillä ei tietenkään käy koskaan vieraita enkä itse käy missään. Tuskin elämä tästä muuksi muuttuu, oikeastaan olen tyytyväinen kun saan olla rauhassa (Työkkäri on kai tunkenut minut johonkin ö-mappiin, ei ole tarvinnut siellä käydä sitten viime syksyn, onneksi!).
Minullakaan ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta, vaikka olen aloittanut kouluja. Tämä vaiva on pilannut opiskelutkin. Nyt pelkään kahta kauheammin hakea mihinkään opiskelemaan, koska olen varma, että minussa on jokin vika miksi ihmiset vihaavat minua. Myös silloin jos juttelen heille.
Työpaikalla olen pyrkinyt pitämään tauot niin, ettei taukotilassa ole silloin muita kuin minä ja paras työkaverini.
Oikeastaan voisin ihan suoraan sanoa, että vihaan ihmisiä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen töissä asiakaspalvelualalla. Jäi se sosiaalisten tilanteiden pelko. Vieläkin kyllä ahdistaa ihmispaljoudessa ja esim ruokailutilanteissa, mutta en olisi kestänyt elää itseni kanssa että pelkään ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, minä. Koulukiusaus, syömishäiriö, masennus jne. kunnes puhkesi persoonallisuushäiriökin kaupan päälle ja kaikki ahdistuneisuusjutut myös.
Välttelen ihmisiä, esim. ovea en avaa vaikka siellä olisi postinjakaja paketin kanssa. Pistän mieheni myöhemmin hakemaan paketin postista.
Käyn vain parissa kaupassa, muissa menen ns. lukkoon enkä osaa päättää, mitä ostaisin, vaikka olisi listakin apuna. Pari kertaa olen rynnännyt ulos paniikin vuoksi.
Ruuhkajunassa en voi mennä istumaan, koska paniikkikohtaus laukeaa ajatuksesta "olen jumissa näiden ihmisten keskellä". Jos seison omassa rauhassani eteistilassa, kaikki ok.
Ihmisten rykiminen, haukottelu, asennon vaihtaminen, jalalla naputtelu jne. ärsyttää ja tekee minut hulluksi. Tuleen fyysisesti pahoinvoivaksi, jos joku alkaa hytkymään vieressäni.
En käy ryhmäliikunnassa, en leffassa, en syö kuin matalan profiilin paikoissa joissa ei ole liikaa tai liian vähän porukkaa.
Välttelen kouluikäisiä lapsia ja nuoria, pelot nousevat pintaan.
En voi käydä asioilla ruuhka-aikaan tai lähelläkään sitä ihmismäärän vuoksi.
Perun tapaamisia jopa viimetingassa, koska en pysty tai halua tavata.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2014 klo 11:28"]
Oletteko te kaikki nk. alemman tason töissä? Kuulostaa todella ouolta, että vielä työpaikalla aikuisenakin kiusataan.
[/quote]
Yliopisto on muuten kiusaajien tyyssija, ihan vain kommenttina...
Suosittelen kaikille Susan Cainin kirjaa Hiljaiset, minulla ainakin itsetunto nousi, kun tutustuin introversioon paremmin.
Tähän voisi kommentoida, että mikähän työ sopisi, jos tällaisia oireita on? Kuitenkaan ei jaksaisi olla työttömänä, vähintään kouluun on päästävä.
Tsemppiä kaikille sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiville! En osaa samaistua tilanteeseenne, mutta yritän ymmärtää teitä.
Onko "linjoilla" joku, joka olisi hyötynyt terapiasta? Mikä oli ratkaiseva tekijä paranemiselle? Tuon vaivan kanssa eläminen kuulostaa nimittäin niin raskaalta, että olisi varmasti tarpeen hakeutua psykologille/psykiatrille. Haitat normaalille elämälle ovat kiistattomia.
[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 00:46"]
Tähän voisi kommentoida, että mikähän työ sopisi, jos tällaisia oireita on? Kuitenkaan ei jaksaisi olla työttömänä, vähintään kouluun on päästävä.
[/quote]
Miksei tähän vastattu alapeukkuja lukuunottamatta?
Onhan arki hieman hankalaa. Kammoan puhelimella soittamista yli kaiken, erityisesti jos vastaajana on joku täysin vieras ihminen tai soitan jonnekin sellaiseen paikkaa, etten oikein tarkkaan tiedä kenelle puheluni pitäisi mennä tai mitä ihan tarkalleen minun pitäisi sanoa.
En käy koskaan pienissä myymälöissä, missä myyjä hyökkää heti kimppuun, paitsi jos tiedän täsmälleen mitä tarvitsen. Apteekki on yksi hyvin hankala ja laitan aina äitini tai mieheni apteekkiasialle. Minä käyn myös arkiostokset aina sellaiseen rauhalliseen aikaan, joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla.
Koulun vanhempainillat ovat haaste, koska niitä ei oikein voi jättää menemättä, menemmekin miehen kanssa yhdessä ja se helpottaa tilannetta jonkin verran.
En käy koskaan elokuvissa, en konserteissa, en terassilla iltaa istumassa. Jos joudun käymään jossain tilaisuudessa, missä tarjotaan ruokaa tai kahvia, menen aina takimmaiseen nurkkaan. Kamalinta on sukulaisten häät tms. joissa on valmiiksi laadittu istumajärjestys.
Työni on onneksi hyvin itsenäistä ja yksinäistä. Ei ole mitenkään harvinaista, että en töissä näe viikkoon yhtään ainoaa ihmistä. Joskus työskentelen asiakkaan kanssa tai toisen työntekijän kanssa, mutta nämä tilanteet ovat siedettäviä, koska pystyn silloinkin vetäytymään tekemään työtäni omassa rauhassani, eikä työkaveri sitä edes ihmettele.
Ihan kamalaa on joutua huomion keskipisteeksi, siksipä menimmekin mieheni kanssa maistraatissa naimisiin ja tarjosimme kotonamme kakkukahvit vain ihan lähipiirille.
Minulla on paha puhevika, ja se taitaa olla suurin syy tähän sos tilanteiden pelkooni.
Onneksi nykyään voi lähes kaiken hoitaa netissä, ei tarvitse soittaa tai käydä kelassa, verotoimistossa, pankissa, vakuutusyhtiössä... Monet ostokset voi hoitaa verkkokaupassa ja paketin noutaa ilman ihmiskontaktia.
Millaistako arki on? P*skaa. Ei jaksaisi esittää, että on ok sosiaalisissa tilanteissa. Voimat menee, vaikea päästä ovesta ulos, kaupungissa asuminen tuskaa. Oireet pahenevat uupuneena. Pienellä paikkakunnalla taas ahdistaa yksityisyyden puutteen, ilmapiirin ja eristyneisyyden vuoksi.