Sos. tilanteiden pelosta/ihmiskammosta kärsivä, millaista arkesi on?

Tuli mieleen vielä lisää arkisia pikku tapoja, joilla välttelem ihmiskontakteja. Asun kerrostalossa ja en koskaan mene hissiin, jos joku on menossa siihen samaan aikaan. Kotoa ulos lähtiessä kuuntelen aina nopeasti onko ketään muita rappukäytävässä ennen kuin menen ulos. Vien jopa roskapussin aina iltaisin kun on vähemmän mahdollista törmätä kehenkään rappukäytävässä.

Olen hakenut apua tähän joitakin kertoja, mutta mitään konkreettista ei ole oikeastaan tapahtunut. Olen syönyt masennuslääkkeitä ja käynyt juttelemassa, joka ei kuitenkaan ollut oikeaa terapiaa. Olisin saanut lähetteen Kelan korvaamaan terapiaan, mutta kieltäydyin siitä niinkin typerän asian vuoksi, kuin että olisin joutunut olemaan töistä pois joka viikko, koska terapiaa olisi järjestynyt vain virka-aikana. En halunnut kertoa työpaikalla miksi joutuisin olemaan joka viikko pois. Kaikki sen kuitenkin tajuavat missä käyn, jos olisin joka viikko pois kuukausitolkulla. Minua pidetään outona töissä (näin ainakin luulen), enkä halua kenenkään pohtivan mitä mielenterveyongelmia minulla on.

Ap

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 20:12"]

Onhan arki hieman hankalaa. Kammoan puhelimella soittamista yli kaiken, erityisesti jos vastaajana on joku täysin vieras ihminen tai soitan jonnekin sellaiseen paikkaa, etten oikein tarkkaan tiedä kenelle puheluni pitäisi mennä tai mitä ihan tarkalleen minun pitäisi sanoa.

En käy koskaan pienissä myymälöissä, missä myyjä hyökkää heti kimppuun, paitsi jos tiedän täsmälleen mitä tarvitsen. Apteekki on yksi hyvin hankala ja laitan aina äitini tai mieheni apteekkiasialle. Minä käyn myös arkiostokset aina sellaiseen rauhalliseen aikaan, joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla.

Koulun vanhempainillat ovat haaste, koska niitä ei oikein voi jättää menemättä, menemmekin miehen kanssa yhdessä ja se helpottaa tilannetta jonkin verran.

En käy koskaan elokuvissa, en konserteissa, en terassilla iltaa istumassa. Jos joudun käymään jossain tilaisuudessa, missä tarjotaan ruokaa tai kahvia, menen aina takimmaiseen nurkkaan. Kamalinta on sukulaisten häät tms. joissa on valmiiksi laadittu istumajärjestys.

Työni on onneksi hyvin itsenäistä ja yksinäistä. Ei ole mitenkään harvinaista, että en töissä näe viikkoon yhtään ainoaa ihmistä. Joskus työskentelen asiakkaan kanssa tai toisen työntekijän kanssa, mutta nämä tilanteet ovat siedettäviä, koska pystyn silloinkin vetäytymään tekemään työtäni omassa rauhassani, eikä työkaveri sitä edes ihmettele.

Ihan kamalaa on joutua huomion keskipisteeksi, siksipä menimmekin mieheni kanssa maistraatissa naimisiin ja tarjosimme kotonamme kakkukahvit vain ihan lähipiirille.

Minulla on paha puhevika, ja se taitaa olla suurin syy tähän sos tilanteiden pelkooni.

Onneksi nykyään voi lähes kaiken hoitaa netissä, ei tarvitse soittaa tai käydä kelassa, verotoimistossa, pankissa, vakuutusyhtiössä... Monet ostokset voi hoitaa verkkokaupassa ja paketin noutaa ilman ihmiskontaktia.

[/quote]

Olisi kiva kuulla mitä teet työksesi. Minulle se, etten näkisi ihmisiä työssäni olisi unelma.

Ap

Mä olen 33 v ja kärsinyt sosiaalisista tilanteista niin kauan kuin muistan.

stressaannun isosta ihmisporukasta. Työni on aina ollut yksinäistä. Yksinäiset kahvitauot jne. Jokin aika sitten vaihdoin työpaikkaa. Alusta alkaen pakotin itseni samaan aikaan viidentoista muun ihmisen kanssa samaan kahvihuoneeseen, ajattelin, että jollen tee sitä nyt, en tee sitä ikinä.

kaikki menee hyvin siihen asti kun kukaan ei vaan kysy minulta mitään suuren joukon edessä. Menen paniikkiin, änkytän ja kelaan monta tuntia tapahtuneeen jälkeen että sanoinko jotain tyhmää.

minua ahdistaa tilanteet joissa minuun osoitetaan huomiota. Meneminen vaikka lavalle ja paljon ihmisiä katsomassa, olis minulle yhtä kuin kuolema.

kauppajonossa seisoessani ahdistun jos joku on takana.

ymymymym

[quote author="Vierailija" time="03.04.2014 klo 22:18"]

Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta lapsesta saakka tähän päivään asti. Minulla on omia omituisia rituaaleja, joilla suoritan arkisia tehtäviä. Esim. kaupassa käyn yleensä illalla, enkä koskaan käy isoissa marketeissa ruokaostoksilla. Usein käyn kauppareissulla kahdessa eri kaupassa, jotta minun ei tarvitsisi seistä kassalla kauan, koska kassajonossa seisominen ja etenkin maksutilanne ahdistaa, jos takana on jonoa. Autonkin tankkaan aina sellaisiin aikoihin, kun niissä paikoissa ei ole ruuhkaa. Käyn lenkilläkin aina viikonloppuisin aikaisin aamulla ennen kuin lenkkipolut täyttyvät muista lenkkeilijöistä.

Ahdistun tuijotuksesta, katseista, ihmisistä. Tämän takia järjestelen elämääni sen mukaan, miten voisin välttää mahdollisimman paljon ihmiskontakteja ja ihmisiä ylipäätään.

Millaista teillä muilla on jotka kärsitte samasta vaivasta?

[/quote]No itse olen niin onnellisessa asemassa, että käyn (ja on varaa käydä) pari kertaa viikossa terapiassa. Koen että siitä on suurta apua minulle.

En ole ajatellut, että kaupassa käynti hiljaiseen aikaan johtuisi tuosta vaivasta, mutta ei tulisi mieleenkään käydä kaupassa ruuhka-aikaan. Eniten mua ahdistaa tilanteet joissa joudun olemaan jotenkin esillä. Koulutukset, palaverit, vanhempainillat ja kaikki missä muiden kuullen pitäisi sanoa jotain.

Nyt olen jotenkin saanut siedätettyä itseni esim. käymään töissä yhteisillä kahvitauoilla, en tosin joka päivä käy, mutta useammin kuin aiemmin. Olen jopa saanut jotain sanotuksikin siellä. Olen myös tietoisesti pyrkinyt sosiaallistamaan itseäni, tutustumalla lapsen kavereiden vanhempiin, juttelemalla niitä näitä bussikuskille tai bussimatkustajille (en ole pk-seudulta ;), pitämällä kutsuja ja osallistumaan töissä erilaisiin tilaisuuksiin. Näissä helpottaa se, että voin itse päättää haluanko osallistua vai en. Ahdistusta tuottavat tilanteet joihin on "pakko" mennä. Olen kuitenkin päättänyt etten halua alkaa välttelemään elämää :( vaan yritän olla suopeampi itselleni, että ihan luvan kanssa voin ja saan osallistua tilanteisiin omana itsenä. Joskus sujuu hyvin ja joskus vähän huonommin.

Yleensä koen ongelmaiseksi jutustelun uusissa tilanteissa. Ajattelen, että jos ei ole mitään oikeaa asiaa olisi parempi olla vain hiljaa tai ei minun juttuja kukaan oikeasti jaksa kuunnella.

Mitään lääkitystä mulla ei ole, vaikka joskus olen ajatellut, että jos jollain pillerillä tähän apua saisi, niin kyllä sitä ottaisin. Toisaalta taas ajattelen, että lääkkeitä ottamalla en pääse  käsittelmään varsinaista syytä mistä tämä johtuu. Onneksi terapeuttini ei ole lääkettä tuputtavaa sorttia.

Toivottavasti tästä jotain tolkkua sai ;)

Tämä on totta.

[quote author="Vierailija" time="05.04.2014 klo 10:31"]

Sosiaalisissa tilanteissa on aina niitä, jotka jyräävät maan hiljaiset kommenteillaan. Heidän pitäisi mennä itseensä. On ihmisiä, jotka röyhkeällä toiminnallaan ja puheillaan ratsastelevat ja patsastelevat toiset ihmiset kumoon, näin kuvaannollisesti sanottuna. 

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 20:45"]

[quote author="Vierailija" time="03.04.2014 klo 22:18"]

Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta lapsesta saakka tähän päivään asti. Minulla on omia omituisia rituaaleja, joilla suoritan arkisia tehtäviä. Esim. kaupassa käyn yleensä illalla, enkä koskaan käy isoissa marketeissa ruokaostoksilla. Usein käyn kauppareissulla kahdessa eri kaupassa, jotta minun ei tarvitsisi seistä kassalla kauan, koska kassajonossa seisominen ja etenkin maksutilanne ahdistaa, jos takana on jonoa. Autonkin tankkaan aina sellaisiin aikoihin, kun niissä paikoissa ei ole ruuhkaa. Käyn lenkilläkin aina viikonloppuisin aikaisin aamulla ennen kuin lenkkipolut täyttyvät muista lenkkeilijöistä.

Ahdistun tuijotuksesta, katseista, ihmisistä. Tämän takia järjestelen elämääni sen mukaan, miten voisin välttää mahdollisimman paljon ihmiskontakteja ja ihmisiä ylipäätään.

Millaista teillä muilla on jotka kärsitte samasta vaivasta?

[/quote]No itse olen niin onnellisessa asemassa, että käyn (ja on varaa käydä) pari kertaa viikossa terapiassa. Koen että siitä on suurta apua minulle.

En ole ajatellut, että kaupassa käynti hiljaiseen aikaan johtuisi tuosta vaivasta, mutta ei tulisi mieleenkään käydä kaupassa ruuhka-aikaan. Eniten mua ahdistaa tilanteet joissa joudun olemaan jotenkin esillä. Koulutukset, palaverit, vanhempainillat ja kaikki missä muiden kuullen pitäisi sanoa jotain.

Nyt olen jotenkin saanut siedätettyä itseni esim. käymään töissä yhteisillä kahvitauoilla, en tosin joka päivä käy, mutta useammin kuin aiemmin. Olen jopa saanut jotain sanotuksikin siellä. Olen myös tietoisesti pyrkinyt sosiaallistamaan itseäni, tutustumalla lapsen kavereiden vanhempiin, juttelemalla niitä näitä bussikuskille tai bussimatkustajille (en ole pk-seudulta ;), pitämällä kutsuja ja osallistumaan töissä erilaisiin tilaisuuksiin. Näissä helpottaa se, että voin itse päättää haluanko osallistua vai en. Ahdistusta tuottavat tilanteet joihin on "pakko" mennä. Olen kuitenkin päättänyt etten halua alkaa välttelemään elämää :( vaan yritän olla suopeampi itselleni, että ihan luvan kanssa voin ja saan osallistua tilanteisiin omana itsenä. Joskus sujuu hyvin ja joskus vähän huonommin.

Yleensä koen ongelmaiseksi jutustelun uusissa tilanteissa. Ajattelen, että jos ei ole mitään oikeaa asiaa olisi parempi olla vain hiljaa tai ei minun juttuja kukaan oikeasti jaksa kuunnella.

Mitään lääkitystä mulla ei ole, vaikka joskus olen ajatellut, että jos jollain pillerillä tähän apua saisi, niin kyllä sitä ottaisin. Toisaalta taas ajattelen, että lääkkeitä ottamalla en pääse  käsittelmään varsinaista syytä mistä tämä johtuu. Onneksi terapeuttini ei ole lääkettä tuputtavaa sorttia.

Toivottavasti tästä jotain tolkkua sai ;)

[/quote] Tähän vielä lisään tuon puhelimalla soittamisen ja vastaamisen, koskee sekä työ- että yksityispuheluita. En ymmärrä mikä siinä onkaan niin ahdistavaa. Mulla on puhelin yleensä aina äänettömällä. Pahinta tosiaan on, jos soitto tulee numerosta jota en tiedä ennestään. Yleensä en vastaa, enkä soita takaisin tai kuuntele vastaajaviestejä.

Myös tuo hississä kulkeminen on tuskaa jos siellä on muita. Sen takia ja toki hyötyliikunnankin vuoksi menen portaita, siellä on yleensä vähemmän liikennettä.

Ja tuo suuren (riittää viisikin henkilöä) joukon edessä puhuminen on aivan sanoin kuvaamattoman tuskaista. Eli ajatus katkee, änkytystä jne.. ja tietty se asioiden vatvominen tilanteen jälkeen. Tähän tosin koen terapiasta olevan hyötyä paljon, kun pääsen niitä siellä "vatvomaan" enkä yksin omassa päässäni. Ja tosiaan omat siedätysyrityksenikin ovat tähän apua tuoneet. Pyrin myös lopettamaan itseäni mollaavat ajatukset heti alkuunsa, tämäkin toimii vaihtelevasti.

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 20:21"]

Tuli mieleen vielä lisää arkisia pikku tapoja, joilla välttelem ihmiskontakteja. Asun kerrostalossa ja en koskaan mene hissiin, jos joku on menossa siihen samaan aikaan. Kotoa ulos lähtiessä kuuntelen aina nopeasti onko ketään muita rappukäytävässä ennen kuin menen ulos. Vien jopa roskapussin aina iltaisin kun on vähemmän mahdollista törmätä kehenkään rappukäytävässä.

Olen hakenut apua tähän joitakin kertoja, mutta mitään konkreettista ei ole oikeastaan tapahtunut. Olen syönyt masennuslääkkeitä ja käynyt juttelemassa, joka ei kuitenkaan ollut oikeaa terapiaa. Olisin saanut lähetteen Kelan korvaamaan terapiaan, mutta kieltäydyin siitä niinkin typerän asian vuoksi, kuin että olisin joutunut olemaan töistä pois joka viikko, koska terapiaa olisi järjestynyt vain virka-aikana. En halunnut kertoa työpaikalla miksi joutuisin olemaan joka viikko pois. Kaikki sen kuitenkin tajuavat missä käyn, jos olisin joka viikko pois kuukausitolkulla. Minua pidetään outona töissä (näin ainakin luulen), enkä halua kenenkään pohtivan mitä mielenterveyongelmia minulla on.

Ap

[/quote]Voi että, mä ajattelin aivan samoin (vastailinkin jo tuolla aemminkin). Hae ihmeessä sitä terapiaa uudelleen ja pyri järjestämään aika työajan ulkopuolelle. Kelan tukema kolme vuotta on todella lyhyt aika tällaisen ongelman hoitoon, mutta kyllä se kannattaa ottaa vastaan. Itse olen käynyt terapiassa 7 vuotta ja vasta nyt pikkuhiljaa on tunne, että ajatukset ovat muuttaneet suuntaa. Töissä olen vasta nyt kertonut pomolleni, että saan keskusteluapua sosiaalisten tilanteiden pelkoihin. Ja kerroin tämän, koska voin käyttää siihen työaikaa, enkä saanut toista terapia-aikaa työajan ulkopuolelle, joka tietenkin oli ensisijainen tavoitteeni. Mutta haluan satsata itseeni, siksi tein sen. Olen myös henkisesti valmistunut ja voimistunut siihen, että asia tulee julki työpaikallani, vaikkakin sen luottamuksella kerroinkin. Toistaiseksi sen julkitulo herättää minussa vain ajatuksen, että olen fiksu kun haen itselleni apua, enkä jää yksin asian kanssa. Ja näin en todellakaan ajatellut muutama vuosi takaperin. Mutta joo, tietenkin haluaisin itse päättää minkä verran itsestäni tuon muiden tietoon. Muutoin terapiastani tietävät mieheni ja äitini eli en sitä ole muillekaan (sukulaiset, ystävät) tuonut julki.

hei. täällä kirjoittelee kans yks! mulla sos.tilanteissa tuntuu että sydän pomppaa yhden ylimääräisen lyönnin, kädet hikoaa ja muuttuu veltoks, pyörryttää, elohiiri (aina) tulee ylähuuleen. joistakin tilanteista selviän aurinkolasien voimalla koska uskottelen itselleni silloin ettei muut näe silmiäni. inhoan katsekontaktia-se on jotenkin niin tungettelevaa.

käytkö töissä? Toiv. minulle ei tule samaa. En usko ihmisiin nykyisin :/

Käyn kyllä sentään töissä. Sielläkin välillä vaikeaa kun en jaksaisi olla ihmisten kanssa.

Ap

Mulla ollut noin 16-vuotiaasta monenlaista ongelmaa. Pahinta oli opiskellessa, kun piti pitää esitelmiä. Sitten tuli ruokailut, lasi tärisi niin paljon kädessä, että pelkäsin aina sen läikkyvän ympäriinsä. Kun huomasin katseet, se oli entistä piinallisempaa. Olen kuitenkin tavallaan ollut aina ihan pidetty, on ollut kavereita eikä ole ollut tuijotusta pahempaa kiusaamista. Opiskelun jälkeen lasten syntyminen toi helpotusta tilanteeseen. Mutta yhä edelleen olen tietyissä tilanteissa jännittäjä ja kahvin nieleminen pelottaa aina.....nieleminen on vaikeaa jännityksen takia. Mulla siis alttius selkeästi pelkoihin ja sos.tilanteiden oireisiin, mutta olen oppinut aika hyvin elämään niiden kanssa. Koskaan en tule muuttumaan rennoksi ja avoimeksi ihmiseksi, mutta mulla on paljon ystäviä, jotka eivät takerru siihen, vaan näkevät mut syvemmin

Täälläkin yksi erakoitunut ihmiskammoinen. Jotenkin lohdullista kuulla, etten ole ainoa, vaikken tällaista vaivaa tosin kenellekään soisi.

Sosiaalisissa tilanteissa on aina niitä, jotka jyräävät maan hiljaiset kommenteillaan. Heidän pitäisi mennä itseensä. On ihmisiä, jotka röyhkeällä toiminnallaan ja puheillaan ratsastelevat ja patsastelevat toiset ihmiset kumoon, näin kuvaannollisesti sanottuna. 

Ihana kuulla etten ole yksin vaivani kanssa. Olen koulukiusattu. Työpaikkakiusattukin varmaan. 

Olen asiakaspalvelussa töissä ja välillä hirveää. Teen yksin töitä mutta ruokatunneille en enää halua mennä. Tuntuu rasittavalta ja vaikealta keksiä mitään sanottavaa. Inhoan niitä säästä jutteluita ym. Muutenkin tuntuu että kädet hikoaa ja puhe takkuaa ja on vaan tosi nolo. Siksi jätän nykyään menemättä ruokatunneille syömään muiden kanssa. Harmittaa mutta rasituin niistä sosiaalisista tilanteista liikaa. Sama juttu että en enää käy vanhempainilloissakaan. Ennen tykkäsin käydä kaupoissa mutta olen sitäkin vähentänyt. Inhoan sitä myyjien tuputtamista ja muuta mikä siihen liittyy. Tuntuu että häpeän itseäni joka päivä vaan enempi. 

Sukulaisiin en pidä yhteyttä paitsi yhteen serkkuun olen melkein päivittäin yhteydessä whatsuppin kautta tai sähköpostilla. Emme soittele. Välillä tuntuu että tätäkö tämän elämän pitää olla? Rauhoittavat eivät juurikaan auta ja tekevät tokkuraiseksi. 

Minullakin on koulukiusaustausta. Olen luonteeltani erakko ja hiljainen. Vuosien mittaan olen väkisin opetellut sosiaalisemmaksi voidakseni käydä töissä. Omasta mielestäni olen kehittynyt ja selviän esitelmistä ja smalltalktilanteista mutta silti saan näiltä supersosiaalisilta kuittia vaitonaisuudestani. Olen ruvennut heittämään piikkiä takaisin jatkuvasta kaakatuksesta, koska kyllä se hatuttaa, että ikinä en ole muiden mielestä normaali, vaikka olen tehnyt helkkaristi töitä itseni kanssa.

Minulla ei niinkään ole sos. tilanteiden pelkoa, en vain jaksa olla muiden ihmisten seurassa. Minua ei kiinnosta muiden asiat, ei telkkariohjelmat, iltapäivälehtien lööpit, naistenlehtien jutut, juorut yms. Koen muut ihmiset äärimmäisen rasittaviksi ja tässä voin sanoa, että tyhmiksi. Väsyn helposti siihen kaakatukseen, saan päänsärkyä ja olen aivan puhki.

Viihdyn parhaiten yksin ja oman perheen seurassa. Suvusta on piittaa, toki vanhempiani tapaan melko useinkin, sisaruksia en jaksa. Miehen suku on vielä rasittavampaa, mutta anoppia ja appea on joskus pakko tavata. He eivät kuitenkaan ole itsekään mitään sukurakkaita, eivätkä paljon perusta lapsenlapsistakaan. Minulla on kaksi hyvää ystävää, jotka ovat aika paljon samanlaisia kuin itsekin olen. Heidän seurassaan viihdyn.

Töitä teen omassa yrityksessäni, enkä joudu paljon ihmisiä kohtaamaan. Harrastan lukemista, käsitöitä, askartelua, koiran kanssa lenkkeilyä. Pystyn kyllä käymään harrastuksissa, joissa ei tarvitse varsinaisesti seurustella muiden kanssa, käyn uimassa ja joogassa. Sukujuhlista yleensä kieltäydymme, mies on kyllä sosiaalinen, mutta ei sukurakas.

Olen tyytyväinen elämääni.

Oletteko te kaikki nk. alemman tason töissä? Kuulostaa todella ouolta, että vielä työpaikalla aikuisenakin kiusataan. Kilpirauhasen vajaatoiminta (eli hormonitoiminta) voi olla syynä sosiaalisten tilanteiden pelkoon, kannattaa koittaa jos vain kykenette selvittää kilpirauhasarvonne. Esim. TSH arvo yli 2 on jo huono. Ja T4V alle viiterajan puolivälin. Itsellä parani tuollainen (lievä, mutta silti) oireilu hormoniasioiden korjaantumisella. Tsemppiä!