Yksin vieraalla paikkakunnalla ja ahdistus.

Olen  muuttanut mieheni kotiin elokuussa. Olemme seurustelleet nyt puoltoista vuotta ja kihloihin menimme joulukuussa. Muutin siis 150 km päähän tutusta ympäristöstä, kokonaan tuntemattomaan ja vieraaseen ympäristöön.

Asumme mieheni kotitilalla,hän viljelee tässä maata ja ovat tehneet pari vuotta sitten sukupolvenvaihdoksen ja sen yhteydessä anoppi ja appi ovat siirtyneet talon laajennuksen myötä seinänaapureiksi. :O

Asumme vielä pienellä paikkakunnalla, todella voisi sanoa että korvessa,niemen kärjessä,tien perällä. Täällä ei siis ole liikennettä,eikä mitään muutakaan vilinää. Ei se mitään,olen itsekin maalta kotoisin,mutta kyllä välillä tuntuu aika turhauttavalta,kun ei ees näe ohiajavia autoja tms.

Olen asunut täällä 8 kk ,enkä ole saanut kavereita,tuttuja kylläkin. Olen vielä avoin tyypppi ja helposti lähestyvä,mutta miehenikään ei ole mikään innokas kyläilijä,et hirveästi tutustuisi uusiin ihmisiin ja työnkään kautta ei tämä onnistu..

Niin aloitin työt täällä,itseasiassa toisellapaikkakunnalla.. Mutta nyt olen toistaiseksi työkyvytön,kun selkä meni taas sellaiseen kuntoon. Ei siis ole enää työpaikkaa,kun olin koeajalla ja olen nyt päivät kotona täällä yksinäisyydessä ja tuon anopin kanssa.. Kun hänkään ei käy missään töissä..:/

Aika alkaa käydä pitkäksi,vaikka olenkin pihahommia tehnyt ja käsitöitä,mutta silti alkaa pää levitä pikkuhiljaa.. Mies käy vielä maatilan lisäksi vieraassa työssä. Lähtee aamulla 8 aikaan ja tulee kotiin illalla 5-6 aikaan.. Että pitkät on päivät tässä olla..

Anoppi on vielä semmoinen sortti,että hänen kanssaan ei tahdo oikein ihmiset tulla toimeen. Jotenkin olen saanut sellaisen kuva,että hän yrittää olla muita parempi ja hirveästi muita haukkuu. Ei heillä vieraitakaan käy edes.. Sanonta "laiska töitään luettelee" käy häneen varsin hyvin..

Työttömänä on,mutta kun työtkään ei hälle kelpaa..

Sanoinkin jo miehelleni,että jos molemmat ollaan kesä tässä kotona,niin mielisairaalaan joutaa syksyllä... Olen sellainen luonteeltani,että en hirveästi halua että minun asioihin puututaan tai takerrutaan.

Hän sitten ramppaa nyt tässä käydä sen kolme kertaa päivässä parhaillaan ja mitään asiaa ei ole edes.. Välillä teen niin,että laitan ulkoovet lukkoon ja avaimen piiloon,niin saa olla rauhassa. Ja välillä tuntuu,että mieheni ei tätä ymmärrä.

Vaikka hän kävikin alussa äitilleen sanomassa,että mitä hän täällä puolen ramppaa jatkuvaan.Silloin se loppui,mutt nyt taas kun olen kotona niin sama touhu alkanut..

Hermoihin koskee jatkuvaan ja se heijastuu parisuhteeseen...

Entäs sitten kun on yhteinen piha, ja minä olen sellainen että kaikki pitää olla siistiä ja kunnolla ja hän on semmoinen että tekee suullaan ne työt taas.. Kovasti olevinaan tekee,mutta sitten kuitenkaan mitään ei tapahdu. Päivät istuu sisällä ja kattoo telkkaria..Vaikka ois ruusupuskan ja vaikka minkä siivoamista..

Hän itsekkin tietää,että minkälaista on elää anopin kanssa. Hänen anoppinsa asui ihan saman kanton alla tässä kotipihassaan. Nyt kymmenen vuotta on asunut muualla. Ja todella inhottaa,kun tämä mieheni mummo on niin herttainen ja yli 90 vuotias ja tehnyt todella raskasta työtä tässä kotona,niin hän ei arvosta sitä yhtään.

Tekisi mieli sanoa anopille,että katso siinä on tulevaisuutesi..

Mutta vaikka tykkän ollakin paljon yksin,niin silti alkaa tuntua että ei tätä jaksa.. Välillä on päästävä kotikonnuille ja olenkin kerran kk käynyt katsomassa kavereita..

Olen tehnyt miehellenkin monta kertaa selväksi sen ,että minkälaisen todellisen virheen ovat tehneet,kun tällaisen asumisratkaisun ovat tehneet..

Muita kohtalotovereita,kenen kanssa voisi jakaa ajatuksia ? :)