Te jotka olette nähneet/kokeneet perheväkivaltaa lapsena

Meillä isä oli joskus kännissä väkivaltainen äiti kohtaan. Lapsiin ei koskaan koskenut, vaikka muistan toivoneeni, että löisi mieluummin minua kuin äitiä. Teininä vihasin isää ja olin hänelle tosi inhottava. Toivoin joskus, että isä kuolisi ja päästäisiin siitä eroon.

Nyt aikuisena tulen ihan hyvin juttuun isän kanssa, meissä on paljon samoja luonteenpiirteitä. Pahalta tuntuu ajatella vanhoja, varsinkin äidin puolesta. Äiti on meidät huolehtinu ja kasvattanu, eikä ois ansainnu mitään semmosta.

En tiiä, onko vaikuttanut minuun. Säikyn helposti ja pelkään kovia ääniä, myös aggressiivisesti käyttäytyvät humalaiset pelottaa.

Eipä ole isään välejä ollenkaan koska hän aiheutti äidin kuoleman. Uskovaiset sukulaiset ovat yrittäneet tyrkyttää isääni minulle mutta minua ei voi pakottaa olla tekemisissä hänen kanssaan.

Tiedän siis perheen missä isä käyttää väkivaltaa äitiä kohtaan. Heillä on kaksi pientä tyttöä jotka molemmat ovat kuitenkin todella isäntyttöjä. He ovat lastensuojelun asiakkaita ja tilannetta kyllä seurataan.. tuntuu vain läheltä tilannetta seuranneena oudolta ja soskut ei kaikkea väkivaltaa tiedä, mutta tuudittautuuko nämä vanhemmat nyt siihen että koska tytöt ovat isän perään niin paljon, että ei kannata erota? Olen koittanut äidille puhua että onko hyvä lapsille, mutta hän ei halua erottaa lapsia isästä? Ovatko lapset ripustautuneet isään menettämisenpelosta? Miksi juuri isä on se ykkönen vaikka aiheuttaa perheessä pahaa mieltä? Tuntuu että en osaa auttaa heitä vaikka äiti puhuu minulle paljon pahasta olosta. En kuitenkaan osaa suhtautua asiaan enää koska ei kuuntele eropuhetta ja tytöt isäntyttöjä.

Lapsena pidin kyllä isästäni, kun hän oli selvin päin. Teininä välit oli asialliset, mutta viileät. Isä kuoli kun olin 18 v., joten aikuisuudesta en osaa sanoa.

Väkivallan (enimmäkseen äitiini kohdistuneen) seurauksena minusta tuli turvaton, pelokas ja säikky.

4 oli siis ap.

Yritän keksiä näkökulmia mitä voisin perheen äidille kertoa ja auttaa. Olisi siksi hyvä kuulla miten olette lapsena näkemäänne väkivaltaan suhtautunu ja kertoa vähän senkin pohjalta mitä se voi lapsille myöhemmin aiheuttaa ja erityisesti miksi tytöt nyt niin kovin isän perään?

Entä onko vaikuttanut tuleviin tai olemassa olevaan parisuhteeseen? Ajautuuko nämä tytöt aikuisena suuremmalla todennäköisyydellä itse samaan pahaan?

Voihan olla että olisi paras jos vanhemmat eroaisivat ja lapset hoidettaisiin vuoroviikoin. Se että isä ei tule toimeen äidin kanssa ei tee yksinään huonoa isää. Mutta väkivallan näkemisen pitäisi loppua.

Kipeä ratkaisu mutta jos mies on hyvä lapsille, voisi olla yhkin. Mulla se olis ollut paras mutta isäni ei ole biologinen ja äiti oli täysin sekaisin ajoittain. Siitä myös väkivalta.

7. Jatkaa. En ajautunut samaan. PTSDtä lukuunottamatta olen ihan ok. Nuorena kävin sairaalassa ennen kuin sain apua.

Oon kerännyt itseeni kaiken tuskan ja pelon.

Ahdistusta, jännitystä.

Ja ilmenevät kehossa fyysisinä vaivoina.

Johtuuko tuo PTSD juurikin väkivallasta jota näit? Milloin tuo sinulla ilmeni?

Minä olin ihan isän tyttö vaikka väkivaltaisia iltoja oli useinkin, ja kerran jouduin itsekin osalliseksi kun yritin  mennä väliin; *PAM*suoraan seinää päin. En oikein tiedä enkä  muista miten silloin ajattelin kun olin kuitenkin  isin tyttö, meillä uitenkin vanhemmat erosivat pian ja ikävöin paljon ja isää tavattiin viikonloppuisin... Mutta ei todellakaan hajuakaan että enkö vain ymmärtänyt tilannetta ja sitä mitä kaikkea isä oli tehnyt vai  mikä, mutta myöhemmin kasvaessa, esiteininä en enää ollut tekemisissä isän kanssa ja teininä vasta aloin ymmärtämään ja vihasin koko ihmistä, silloin  masennuin niistä asioista ja päädyin terapiaan jne. Nyt olen kohta 30 ja edelleenkään en ole ainakaan pariin vuosikymmeneen ollut tekemisissä isän kanssa eikä tunneta eikä kaivata. 

Mä olen mies, ja isäni hakkasi äitiäni ja antoi paljon selkää meille muksuille. Opin pienestä pitäen pelkäämään väkivaltaa. Kun kasvoin, pääsin asian yli. Tiesin ettei faija saisi vedettyä mua turpaan ja se rauhoitti. Isäni myös veltostui vanhemmiten.

Väkivaltainen käytös siirtyi omaan parisuhteeseeni. En koskaan ole käynyt keneenkään käsiksi, mutta sain puolisoni aina itkemään riitatilanteissa. Se oli vastenmielistä, ja jouduin käymään asiaa aika paljon läpi itseni kanssa ennen kuin pääsin eroon haukkumisesta.

Nyt en ole enää itkettänyt ketään ja pidän väkivaltaista isääni luuserina. Kyllä noi jutut aika sitkeästi vaan tarttuu ihmiseen. Mutta niistä on onneksi mahdollista päästä eroon. 

Joo, ei tuo "isän tyttöys" kerro että isä olisi hyvä, voi olla ihan päin vastoin - kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Minä olin aivan suunnattoman läheinen isäni kanssa ja todellakin isäni pikku prinsessa, vaikka suurin osa mun lapsuusmuistoistani on sitä, että isä hakkaa äitiä tai satuttaa jollain muulla tavoin. Aina kännissä ollessaan siis näin. Isä oli kovemman luokan alkkis ja ryyppäsi paljon. Olin 7-vuotias kun vanhemmat erosi, joten en aivan tarkalleen tiedä/muista kuinka usein tuota tapahtui, mutta kodin ilmapiiri tuntui jollakin oudolla tavalla todella usein olleen raskas ja ahdistava.

Ensimmäiset vuodet eron jälkeen olin n. joka toinen vkonloppu isän luona. Edelleen oli siis läheiset välit, vaikka välillä isi saattoikin ottaa vähän maistia minun hänen luonaan ollessanikin. Vähitellen kuitenkin kun kasvoin ja aloin ymmärtää asioita, välimme viilenivät ja lakkasin käymästä isän luona enää niin usein. Teininä en käynyt kuin ehkä kerran kuussa äkkiä moikkaamassa. Silloinkin isä usein oli tapansa mukaan kännissä.

Täysi-ikäisenä muutin toiselle paikkakunnalle enkä nähnyt isääni n. vuoteen, kunnes sain tiedon, että isä oli kuollut, ts. ryypännyt itsensä hengiltä.

Vasta nyt melkein kolmekymppisenä olen alkanut kaivata isää ja suremaan sitä, millaiseksi meidän läheinen suhde oli vuosien saatossa mennyt. Muistan hänet hyvänä isänä, mutta ymmärrän nyt hyvin, (osaksi terapian avulla) miksi minusta tuli näin kamalan arka ja yliherkkä. Minun on myös aina ollut vaikea aivan täysin luottaa ihmisiin. Puhumattakaan masennuksesta ja itsekin alkoholismiin melkein luisumisesta. Pahimmalta on kuitenkin tuntunut, kun on huomannut omaavansa itsekin noita samoja kamalia räyhä-piirteitä, mitä isälläkin oli. En tietenkään sentään ole koskaan kajonnut lapsiini fyysisesti, mutta joskus hermot totaalisesti menetettyäni huutanut heille kuin raivohullu. Ei siis mitään normaalia äidin kätkätystä, vaan ihan hirveää räyhäämistä. Siinäpä onkin yksi syy, miksi olen hakeutunut myös ammattiauttajan pakeille ja saanut sieltä myös apua.

Äitini on nyt jälkikäteen usein voivotellut sitä, miksei vaan pakannut minua mukaan ja lähtenyt jo aiemmin. Ehkä ainakin osalta näistä seurauksista oltaisiin voitu välttyä.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 13:36"]

Mä olen mies, ja isäni hakkasi äitiäni ja antoi paljon selkää meille muksuille. Opin pienestä pitäen pelkäämään väkivaltaa. Kun kasvoin, pääsin asian yli. Tiesin ettei faija saisi vedettyä mua turpaan ja se rauhoitti. Isäni myös veltostui vanhemmiten.

Väkivaltainen käytös siirtyi omaan parisuhteeseeni. En koskaan ole käynyt keneenkään käsiksi, mutta sain puolisoni aina itkemään riitatilanteissa. Se oli vastenmielistä, ja jouduin käymään asiaa aika paljon läpi itseni kanssa ennen kuin pääsin eroon haukkumisesta.

Nyt en ole enää itkettänyt ketään ja pidän väkivaltaista isääni luuserina. Kyllä noi jutut aika sitkeästi vaan tarttuu ihmiseen. Mutta niistä on onneksi mahdollista päästä eroon. 

[/quote]

Mutta kova työ kannatti. Voit olla ylpeä itsestäsi! Onnittelen!

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 13:02"]

Entä onko vaikuttanut tuleviin tai olemassa olevaan parisuhteeseen? Ajautuuko nämä tytöt aikuisena suuremmalla todennäköisyydellä itse samaan pahaan?

[/quote]

Kolmonen vastaa: olin hyvin tarkkana seurustelusuhteissani mustasukkaisuuden, väkivaltaisuuden ja alkoholinkäytön suhteen. Yleensä suhteet kariutuivat em seikkoihin, väkivallaksi riitti minulle verbaalinen väkivalta eli turpiin en alkanut ottamaan. Löysin mieheni ja hänen kanssaan tavallaan palat loksahtivat hyvin yhteen. Hän on ainoa ihminen kenelle olen pystynyt kertomaan lapsuudenkodin tapahtumista. Hänkään ei salli isäni tulevan meille. Myös uskovaiset "sovittelijat" hän kehoittaa jättämään omaan arvoonsa. Eiväthän ne uskovaiset ole nähneet isääni hakkaamassa äitiäni koivuhalolla ja raiskaamassa niin että veri valuu niin ylä- että alapäästä. Tuo ei ollut edes ainoa kerta vaan koko lapsuus olo varpaillaan oloa tappoon asti.

Isäni oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, sekä erittäin katkera ja vihainen ihminen. Hän ei ollut juoppo, vaan selvinpäin käyttäytyi niin. Ehkä se oli mielenvikainen, en osaa sanoa.

Ainoa tunne jota häntä kohtaan lapsena tunsin oli pelko ja viha. Välit isään muuttuivat aikuisiällä etäiseksi. En halunut olla läheisissä tekemisissä hänen kanssaan. Hän nukkui pois pari vuotta sitten. En jäänyt kaipaamaan.

Nro 16, tosi ikävää olet kokenut, oikein puistattaa. Huh. Minkäikänen olit ku näin veristä äitiä raiskattavan? Hyh, otan niin osaa ja toivon voimia eheytymiseen <3 Kaikille muillekki.

Itsellä ei ole kokemusta, mutta sivusta seuraajana toimin. Eli tiedän sellaisen perheen, jossa isä varsinkin humalassa kohteli poikaansa lievästi väkivaltaisesti ja huutamista ym oli, vaimo pelkää miestä vieläkin sekä tytär. Kaikki meni miehen pillin mukaan, jos vaikka olivat lähdössä johonkin juhliin tms. mies määräsi koska lähdetään kotiin, miten käyttäydytään ja muuta. No nykyään sitten, kun poika on täysi-ikäinen ja isäänsä kookkaampi on poika perheen pää ja laittaa isänsä maihin jos kännipäissään erehtyy uhoamaan pojalleen. Tänään siis äiti saa pelätä myös poikaansa, jolle on siirtynyt se määräily ja agressiivinen käytös.

Olen ilmeisesti sulkenut silmäni lapsena väkivallalta, en muista kertaakaan nähneeni väkivaltaa, mutta ne tappelun äänet muistan ja jotain niistä tulleita jälkiä. En jäänyt katselemaan, enkä kurkkimaan riitoja, vaan pakenin huoneeseeni peiton alle tai vaatekaappiini piiloon.

Isäni väkivalta liittyi yleensä humalatilaan. Hän oli lähinnä väkivaltainen äidilleni, itse en muista että isä olisi käyttänyt väkivaltaa minua kohtaan lapsen, mutta isosiskoni sanoi että häntä isäni on lyönyt. Väkivalta oli ehkä enemmänkin tarttumista, lyömistä ja tönimistä, joista saattoi jäädä mustelmia, mutta ei sairaalahoitoa vaatineita vammoja kuten murtumia tms. Yleensä riidat menivät niin, että äiti sulkeutui kylpyhuoneeseen ja isä hakkasi ovea, sekä äiti huusi älä lyö. Tosin mietin onko tuo osittain myös ollut äitini reagointitapa riitoihin, koska vanhempieni eron jälkeen siskoni ja äitini riidellessä sama kuvio toistui. Äitini sulkeutui kylpyhuoneeseen ja siskoni huusi oven takana ja äitini huusi älä lyö. En muista siskoni koskaan lyöneen äitiämme.

Väkivaltaa enemmän kärsin isäni juomisesta. Humalassa hän rypi itsesäälissä, muistelu huonoa lapsuuttaan, mutta oli myös äkkipikainen, eli ei siis hallinnut tunteitaan ja tekojaan. Tasan kerran, kun olin teini-ikäisenä vanhempieni avioeron jälkeen isälläni käymässä hän tarttui minua rinnuksista ja nosti seinälle. Pistin tuosta välit poikki isääni kuukausiksi, enkä enää käynyt kuin päiväseltään hänen luonaan, silloin kun hän ei ollut pahasti humalassa. Ajan myötä alkoholi vei häntä aina vain enemmän ja enemmän, loppujen lopuksi hän tappoi itsensä.

Kaikesta tuosta huolimatta olin ehdottomasti isän tyttö. Erityisesti lapsena muistan kun selvinpäin ollessaan hän oli minua kohtaan todella ymmärtäväinen ja empaattinen. Häneltä koin sellaista hyväksyntää ja läsnäoloa, sekä huolehtimista, että koin tulleeni nähdyksi. Hänen sylissään itkin monet itkut ja hän muisti aina sanoa "itke, se helpottaa".

Se on vaikea sanoa että mikä on vaikuttanut mihinkin siinä että minusta on tullut juuri tälläinen on vaikea sanoa. En hyväksy väkivaltaa, olen välillä täysin periksiantamaton, jos asia on minulle tärkeä ja perheeni ehdottomasti minulle kaikkein tärkein. Omille lapsilleni haluan antaa niin tavallisen lapsuuden kuin mahdollista, sekä ehjän kodin. Mutta minulla on välillä työ pitää kurissa äkkipikaisuuteni, tunteeni kuohahtaa helposti yli ja silloin päästän suustani sammakoita. Olen huono kestämään turhautumista, sekä yritän opetella että ihan kaikelle ei itse aina voi mitään.