Kuinka tavallista on paniikki plussauksen jälkeen vaikka lapsi on toivottu?

Tein viime viikolla yllätyksekseni positiivisen raskaustestin. Tiedän toki miten lapsia tehdään, joten sikäli asia ei tietysti aivan puun  takaa voinut tulla, mutta kuitenkin niin, etten uskonut sen olevan mahdollista.

Multa poistettiin kierukka loppukesästä, yhtään ainutta pisaraa verta en ole vuotanut, en kierukan aikana 9v. enkä kierukan poiston jälkeen. Myöskään minkäänlaista ovulaatiota ei todistettavasti ole ollut. Lääkärissä piti helmikuusta eteenpäin alkaa herättelemään tätä nukahtanutta hormonitoimintaani, että saadaan kierto pyörimään ja jonka jälkeen voi miettiä raskauden yrittämistä tai vaihtoehtoisesti ehkäisyä. Minkäänlaista yritystä meillä ei siis lapsenteosta ollut, ajatuksena toki, että vielä iltatähti olisi ihan mahdollinen jos sellainen meille suurempia yrittämättä haluaisi tulla.

Eli olin siis siinä uskossa, että hormonaalinen toimintani on niin olematonta, etten edes uhrannut ajatusta raskaudelle. Lähinnä siis niin, että käynnistellään rauhassa elimistöä ja sitten mietitään ihanko tosissamme vielä lapsen haluaisimme vai jatketaanko kierron säännöllistyttyä muuta ehkäisyä.

Kuinkas ollakaan, kummalliset oireet herätteli mut viime viikolla pissimään tikkuun enkä voinut uskoa, että siihen ilmaantui kaksi viivaa. Mulla ei myöskään ole mitään varmuutta siitä, kuinka pitkällä raskaus on. Se clearblue näytti viikkoja hedelmöityksestä +3, mutta sehän taitaa olla maksimi minkä mittari näyttää. Torstaina mulla on lääkäri, sitten tiedän enemmän.

Mä olen kertakaikkisen pyörällä päästäni, siis ihana asiahan tämä tietysti on, mutta niin omituista, etten mitenkään voi uskoa sitä todeksi. Toisaalta on hyvin järkyttynytkin olo, paniikki ja kauhu siitä, ollaanko ollenkaan ymmärretty, millaisilla asioilla tässä pelataan. Kaikki sama uudestaan alusta, teineiksi ovat ehtineet nuo olemassaolevat lapset jo. Jestas sentään, vieläkö mulla olisi maha pystyssä, jäisin töistäni äitiyslomalle, rintani vuotaisivat maitoa, valvoisin yöni, kasvattaisin taimen ihmiseksi.... Ei hyvänen aika...

Jotenkin ajattelen ihan koko ajan, että keskenhän tämä raskaus ihan kohta menee, eihän tällaisessa vuosia menkattomassa ja kierrottomassa kehossa ketään voi kasvattaa. Ajattelen, että tämä on kemiallinen raskaus, ei mikään oikea, ihan kohta vuotaa pois ja sitten asiaa ei tarvitse enää miettiä.

Toisaalta tunnen syvää morkkista siitä, että olen sittenkin epävarma lapsenhanlkinnasta, tai siitä että uskon sen vuotavan hetkenä minä tahansa pois.

Kun aiempia lapsiani aloin odottamaan, kiljuin riemusta ja olin samalla sekunnilla pakahtua onnesta, nyt olo on ennemminki typertynyt. En ole ihan varma, onko ajatus km:sta ennemminkin sitä, etten uskalla kiintyä ajatukseen vauvasta vai sitä, etten ehkä sittenkään ole varma. Ja toisaalta johtuuko epävarmuus siitä, että nyt kun vatsassa tosiaan tuntuu jokin olevan, on se niin todellista, ettei peruutusnappia olekaan. En tiedä, äh, niin totaalisen tyrmistynyt olo.

Kuinkahan tavallista tämä panikointi ja rimakauhu tai asian kieltäminen keskenmenoon vedoten mahtaa olla tilanteessa, jossa vauva on aiemmissa ajatuksissa ollut hyvinkin tervetullut?

Kokemuksia, ajatuksia?