Kultainen lapsuusaikani

Isäni oli Kellokoskella hoidossa jo ennen syntymääni, ja voimakkaasta lääkityksestä huolimatta pakko-osastohoidossa useasti lapsuuteni ja nuoruuteni vuosina. Äitini oli kylmä ja tunteeton ihminen, joka mm. viilteli minua puukolla ollessani 2-vuotias. Pikkuveljeni oli perheen prinssi, joka sai kaiken mitä osasi pyytää, myös vanhempien rakkauden. Minä olin hylkiö ja sain kaikesta syyt niskoilleni, etenkin asioista joita en ollut tehnyt. Aavistin aina, että vanhemmissani on jotain vikaa eikä vika ole oikeasti minussa, mutta silti koko  lapsuuteni ja nuoruuteni uskoin olevani syypää perheeni kurjuuteen. Perheemme oli myös lastensuojelun asiakas, senkin sain vasta tietää viime vuosina.  Äitini yritti tehdä minustakin hullua, kuskaamalla psykologeille ja sanomalla heille että minä olen perheenn ogelmien syy. Muistan nämä puheet edelleeen. Isäni ehdotti minulle sähköshokkihoitoa, jota oli itsekin saanut kokea Kellokoskella. Asiantuntijat eivät tosin koskaan löytäneet minusta mitään psyykkistä , eikä muutakaan vikaa.  Ei lastensuojelukaan siihen aikaan auttanut, vaikka se ehkä olisi minut pelastanut. Vanhempani eivät koskaan olleet tekemisissä muiden ihmisten kanssa, elivät vain omaa pientä elämäänsä kodin seinien sisäpuolella. Isä löi kerran minut nyrkillä päähän lattiaan, olin ala-aste ikäinen, siihen jätti makaamaan tunneiksi ja palasi puuhiinsa, kukaan ei tullut katsomaan miten voin.

Se oli lapsuuteni. Onneksi nuo paskiaiset ovat jo kuolleet. Mutta minä en ikinä unohda.