Muita, jotka jäänet hullun/ väkivaltaisen miehen luo?

Jäin, kunnes lähdin päivänä, jolloin tajusin, että on aivan ajan kysymys, kun minusta tulee vain numero tilastoon parisuhdeväkivaltaan kuolleissa.

Olen mies joten en varmaan voi ymmärtää asiaa, mutta kysyn silti. Mikä ihme siinä on, että se lähtö on niin vaíkeaa? rakkaus, pelko, lapset vai joku muu?

Tunnen kyllä asian koska sain kuulla, että äitini uusi mies oli pahoinpidellyt hänet. No kävin ojentamassa tätä miestä joten olen itsekin väkivaltainen, mutta en nyt sentään koskaan ole lasta tai naista lyönyt. Enkä muutenkaan käyttäydy väkivaltaisesti, mutta jossain kulkee raja ja äitini pahoinpiteminen ylittää sen. Huvittavinta tapauksessa oli, että tämä naistenhakkaaja soitti itse poliisit paikalle kun huomasi, että nyt tuleekin itselle nenään eikä voikkaan vaan avutonta naista hakata....tommosia ne on..

Jos suomessa olisi edes kunnon tuomiot olisin soittanut poliisit, mutta täällä ei muuta kun silitetä päätä niin hoidin asian itse...on vastaus niille jotka sanoo, että noin ei saa toimia vaan se on viranomaisten asia hoitaa.

Jouduin soittamaan poliisit kun siskoni mies kävi myös minuun kiinni. Siskoni sanoi sen jatkuneen jo pidempään,mulle riitti kerran. Miehen äiti vielä soitti perään,että olen hullu kun soitin poliisit,mutta poliisitkin kiitti,että soitin heidät paikalle.

Siihen jää, kun on henkisesti niin nujerrettu, että aidon oikeasti uskoo ettei pärjää yksin ja jokainen lyönti on ansaittu.

Tuo ainakin mulla oli syynä. Löysin itseni jopa pyytämästä mieheltä anteeksi huuli haljenneena ja kyljet mustelmilla.

-2-

Mistä tulee se, että hyväksytään väkivalta?

Oletteko olleet sen uhrina lapsina ja pidette sitä täysin normaalina, vai onko se tullut niin yllätyksenä, että ette ole oikein uskoneet todeksikaan, häpeätte ettekä kehtaa kertoa kenellekään?

Minulle on ollut lapsesta saakka täysin selvää, että minua ei mies lyö, ainakaan toista kertaa. Minusta oli todella kummallista, kun vanha ystäväni kysyi, oliko muuan exäni väkivaltainen, kun oli saanut jotenkin sellaisen vaikutelman. En minä olisi niin pitkään sen kanssa ollut, jos olisi väkivaltainen ollut vaan olisin lähtenyt ensimmäisestä lyönnistä.

En ole itse kokenut väkivaltaa, mutta tämä Imagen juttu sai minulle aikaan ahaa-elämyksen perheväkivallan dynamiikasta. Kannattaa lukea, jos pohtii, miksi väkivaltaisissa suhteissa roikutaan.

http://www.image.fi/artikkelit/aivan-tavallinen-perhe

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 07:05"]

Olen mies joten en varmaan voi ymmärtää asiaa, mutta kysyn silti. Mikä ihme siinä on, että se lähtö on niin vaíkeaa? rakkaus, pelko, lapset vai joku muu?

[/quote]

Suisidaalinen välinpitämättömyys, omaan virhevalintaan liittyvä nolous ja oma hyvänä pysyvä toimintakyky, vaikka koti olisikin sotatanner. Lisäksi muuten kehnolta ukolta voi saada hyvää käsittelyä sänkykamarissa.

Herkemmät luonteet taas voivat mennä ihan oikeasti rikki, traumatisoitua ja alkaa pelkäämään.

Lapsuudenystavani palasi aina takaisin kunnes mies eraan riidan paatteeksi kuristi hengilta.

Eras tuttuni yritti lahtea ja pakeni lasten kanssa aitinsa luo ja alkoi puuhata avioeroa, mies tunkeutui taloon ja ampui vaimonsa, taman siskon ja anoppinsa lasten edessa. Anoppi selvisi hengissa, vaimo ja sisko kuolivat.

Mm noista syista mina lahtisin heti ensimmaisen henkisen tai fyysisen vakivallan merkin huomattuani. Ei auta selittelyt eika anteeksipyynnot.

Meillä täällä Uudessakaupungissa oli näin, kun puolustin itseäni ja tökkäsin isoa miestä hieman puukon kärjellä niin poliisikin tuli sitten oikeuteen koettaen saada minulle kovempaa tuomiota, ihmettelin mitä se sinne tuli mutta se kertoi minusta sitten salissa, en saanut kuin ehdollista mutta eipä tiennyt kukaan mitä minä saan kestää joka päivä omassa kotonani mieheltäni, pieksämistä ja nimittelyä.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 09:19"]

En ole itse kokenut väkivaltaa, mutta tämä Imagen juttu sai minulle aikaan ahaa-elämyksen perheväkivallan dynamiikasta. Kannattaa lukea, jos pohtii, miksi väkivaltaisissa suhteissa roikutaan.

http://www.image.fi/artikkelit/aivan-tavallinen-perhe

[/quote]

Hei, itsekin muistan tuon artikkelin monen vuoden takaa, oli oikea silmien avaaja ja syöpyi tajuntaan.

Kiitos artikkelilinkistä. Kuvaus oli kuin omasta elämästäni (eristämiset, haukkumiset, mitätöinti), mutta minäpä lähdin, kun tönimiset alkoivat. Mies ei sanonut koskaan tappavansa minua, mutta sanoi toivovansa, että joku vielä tekee sen.

Nyt tiedän, mikä olisi ollut edessä, jos olisin jäänyt.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 09:17"]

Mistä tulee se, että hyväksytään väkivalta?

Oletteko olleet sen uhrina lapsina ja pidette sitä täysin normaalina, vai onko se tullut niin yllätyksenä, että ette ole oikein uskoneet todeksikaan, häpeätte ettekä kehtaa kertoa kenellekään?

Minulle on ollut lapsesta saakka täysin selvää, että minua ei mies lyö, ainakaan toista kertaa. Minusta oli todella kummallista, kun vanha ystäväni kysyi, oliko muuan exäni väkivaltainen, kun oli saanut jotenkin sellaisen vaikutelman. En minä olisi niin pitkään sen kanssa ollut, jos olisi väkivaltainen ollut vaan olisin lähtenyt ensimmäisestä lyönnistä.

[/quote]

Mullekin on ollut lapsesta asti aivan selvää, että mua ei lyö kukaan. Olen vahva ihminen enkä esim. töissä anna kenekään kävellä päältäni. Myös mieheni vannoi aina, että ikinä ei naista löisi ja naista lyövät miehet eivät edes ole miehiä.

Ja niin vain jäin. Eniten se oli kai häpeää, miten saatoin valita niin huonosti? Mussahan se vika on, kun kerta tuollaiseen sekaannun ja mies tuki ajatusta. En kertonut kenellekään, niin paljon häpesin, että annoin kohdella itseäni noin.

Lapsuudenkodissa ei ollut muuten väkivaltaa.

-2-

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 10:25"]

Myös mieheni vannoi aina, että ikinä ei naista löisi ja naista lyövät miehet eivät edes ole miehiä.

[/quote]

Jaa jaa. Olen aina ollut kovin rauhallinen hissukka, ja vaikka mietinkin jatkuvasti yhtä sun toista ikävää, niin tuo miete ei ole kyllä koskaan juolahtanut mieleeni. Miehuullisuuden puutettani ovat kyllä monet moittineet.

Minä olen jäänyt, useammankin lyönnin ja pahoinpitelyn jälkeen. Jotenkin vain kerta toisensa jälkeen uskoin, että mies voi parantua. Ja niin hän onkin, hän ei juo enää samalla tapaa ja väkivaltaa ei ole ollut 1,5 vuoteen. Meillä siis ei ole lapsia.

Niinhän se minäkin aina ennen sanoin, että "jos mies lyö niin lähden heti", no sitten kun se sattui omalla kohdalle niin, niin ei käynytkään. Olemme molemmat tyytyväisiä nykyiseen suhteeseemme, ja minun ei tarvitse enää pelätä. En myöskään usko että suurin osa väkivaltaisista miehistä lopettaa väkivaltaisuutensa, mutta oman mieheni kohdalla sen uskoin ja se kannatti. Suhteemme on nykypäivänä parempi kuin ikinä.  

En hyväksy enkä puolustele parisuhdeväkivaltaa. Joku voisi tässä vaiheessa sanoa, että hyväksyn väkivallan, koska olen väkivaltaiseen suhteeseen jäänyt. En, en hyväksy, samalla tapaa kuin en hyväksy vaikka pettämistäkään. Kuitenkin pettämisen ja väkivallan voi antaa anteeksi niitä hyväksymättä.  

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 08:49"]Siihen jää, kun on henkisesti niin nujerrettu, että aidon oikeasti uskoo ettei pärjää yksin ja jokainen lyönti on ansaittu.

Tuo ainakin mulla oli syynä. Löysin itseni jopa pyytämästä mieheltä anteeksi huuli haljenneena ja kyljet mustelmilla.

-2-

[/quote]

Joillakin on varmaan ihan syynä raaka pelko, että pakoon et pääse.

Tiedän erään tällaisen tapauksen. Sellaista kolkkaan maailmassa ei ole, josta mies ei olisi etsinyt/ löytänyt.

Joskus lehdestäkin näitä olemme saaneet lukea.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 09:17"]Mistä tulee se, että hyväksytään väkivalta?

Oletteko olleet sen uhrina lapsina ja pidette sitä täysin normaalina, vai onko se tullut niin yllätyksenä, että ette ole oikein uskoneet todeksikaan, häpeätte ettekä kehtaa kertoa kenellekään?

Minulle on ollut lapsesta saakka täysin selvää, että minua ei mies lyö, ainakaan toista kertaa. Minusta oli todella kummallista, kun vanha ystäväni kysyi, oliko muuan exäni väkivaltainen, kun oli saanut jotenkin sellaisen vaikutelman. En minä olisi niin pitkään sen kanssa ollut, jos olisi väkivaltainen ollut vaan olisin lähtenyt ensimmäisestä lyönnistä.

[/quote]

Kyllä siinä varmaan on se, että raja on rikottu menneisyydessä jollakin tapaa, sexissä tai fyysisesti kohdeltu väärin.

Rajan ollessa rikki, sitä ei yksinkertaisesti enään ole ja kaltoinkohtelu mahdollistuu.

Raja, itsekunnioitus, arvostus itseä kohtaan pitäisi tajuta alkaa rakentamaan uudestaan.

Käykää katsomassa yksityisen turcatalon esittely netissä Barbwire Oy Turussa!Aina on mahdollisuus päästä pois väkivaltaisesta suhteesta!

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 09:17"]

Mistä tulee se, että hyväksytään väkivalta?

Oletteko olleet sen uhrina lapsina ja pidette sitä täysin normaalina, vai onko se tullut niin yllätyksenä, että ette ole oikein uskoneet todeksikaan, häpeätte ettekä kehtaa kertoa kenellekään?

Minulle on ollut lapsesta saakka täysin selvää, että minua ei mies lyö, ainakaan toista kertaa. Minusta oli todella kummallista, kun vanha ystäväni kysyi, oliko muuan exäni väkivaltainen, kun oli saanut jotenkin sellaisen vaikutelman. En minä olisi niin pitkään sen kanssa ollut, jos olisi väkivaltainen ollut vaan olisin lähtenyt ensimmäisestä lyönnistä.

[/quote]

Meillä ei suhde ole kerinnyt menemään väkivaltaiseksi, mutta henkistä väkivaltaa on ollut viimeiset 5 vuotta. Kai se alkoi sellaisesta jatkuvasta naputtamisesta, tein kaiken väärin tai jos en ollut tehnyt, niin se oli sitten huono vaihtoehto myös. Mies ei tietenkään hoitanut perheessämme muuta kuin oman työnsä, joka oli tärkeämpi kuin minun työni. Kavereissani oli aina jotain vikaa, uusissa ja vanhoissa. Mies halveksi heitä ja myöhemmin perhettäni. Seuraavaksi astui kai kuvioon seksin kanssa hallinta. Jos kieltäydyin, sai mies hillittömät verbaaliset raivarit, sain kuulla kuinka huono olen. Samoin jos suostuin miestä miellyttääkseni, sain kuulla kuinka huonoa seksi kuitenkin oli. Lisäksi seksillä kiristettiin; ok, jos haluat että käydään syömässä niin se pitää kuitata jälkikäteen seksillä. Lopulta tuo hallintatapa hiipi koko elämään. Rahasta ja ruokaostoksista, shoppailusta puhumattakaan en edes jaksa kertoa, vaikka kävin itsekin palkkatöissä. Lopputuloksena uskot olevasi oikeasti huono ihminen kun et osaa mitään tehdä oikein, olet ilkeä ja tyhmä, saamaton ja laiska. Et tule ikinä pärjäämään taloudellisesti. 

Sain vuoden ajan kerättyä sen verran voimaa, että sain lähdettyä. Nyt olemme asumuserossa, avioeroa ei olla haettu. Ihanaa voida juoda aamukahvit rauhassa, omassa kodissa. Kukaan ei tiedä todellista syytä miksi lähdin, mies on ulospäin todella komea sekä mukava, kohtelias hurmuri. Välillä mietin miksen saa erottua lopullisesti. Joku lieka meidän välillä vielä on ja elättelen toivoa, että saisin hänestä vain ne hyvät ominaisuudet, kai han voi muuttua. Samoin koen syyllisyyttä siitä, etten ole voinut tarjota lapsillemme ydinperhettä, vaikka järjellä ajatellen olisi pitänyt potea syyllisyyttä siitä, etten ole lähtenyt pois aiemmin. 

Ei se niin mene että hyvään arkeen tulee isku tai henkinen hallinta tuosta vaan, ne tulee kuvioihin sitten kun toinen on onnistuttu askel askeleelta vuosien mittaan alistamaan täysin toisen valtaan. 

Lisään vielä edelliseen viestiin, että havahduin siihen, että pyysin mieheltä systemaattisesti lupaa ja hyväksyntää asioiden tekemiseen enkä esimerkiksi enää edes tiennyt, minkälaisista vaatteista tai hiustyylistä pidän, mikä on se minun oma juttuni.

Hiljalleen opettelen Elämään ja olemaan ihan hyvä tyyppi. 

Lähtekää pois jos mies käyttää väkivaltaa. Ihan idioottia jäädä. No jos haluaa kuolla väkivaltaan niin ollos hyvä. Tyhmä ei saa olla.