20v ja vauvakuume

Ajattelin vain jos täällä olisi vaikka joku 20v lapsen saanut, ja kertoisi millaista on ollut.. :) 

Onko teillä töitä? Asutteko yhdessä, oletteko menossa naimisiin?  Haluatteko matkustella?

itse sain lapset vanhempina ja itselle oli tärkeää nuoruus ilman vastuita. Mutta erilaisia ollaan.

Ihan normaalia lapsiperhe arkea on ollut :)

t.2

Molemmilla on töitä kaupan alalla. Naimisiin menoa ollaan mietitty mutta ei nyt pariin vuoteen. Olen miettinyt matkustelua yms. mutta tuntuu että ne ei ole juuri tällä hetkellä niin ajankohtainen asia, muutamalla matkalla kauempana ollaan jo yhdessä käyty. Mitään biletystä tai sellaista en kyllä enää yhtään kaipaa.. Ajattelin vain iän puolesta mitä ihmiset ajattelevat? mielestäni 18 on liian nuori äidiksi, entä 20 jos elämä on tässä tilanteessa?

Olette aivan liian nuoria. Parikymppisenä kuuluu olla täysin vastuuton, muuten katuu vanhempana. 

No selvästikään et ole valmis vanhemmaksi, jos olet niin ehdoton, ettei 18 vuotias ole sopiva äidiksi. Kasva aikuiseksi ja lisäänny vasta sitten.

T: 17 vuotiaana lapsensa saanut.

Moikka!

Minäkin olen parikymppinen ja haaveissa lapsi lähitulevaisuudessa. Mieheni on vakitöissä ja minä valmistun pian. En koe itse olevani yhtään liian nuori.

Ainut asia joka minua jännittää on se, että miten tulen tulevaisuudessa saamaan töitä, kun ennen lasta ei työkokemusta kovinkaan paljoa ole kerennyt kertyä. Kiinnostaisi tietää, että pohtivatko muut samaa asiaa joskus..

Olen kuullut että töitä saisi paremmin jos lapset on jo hankittu. Vaikka se ei ole oikein, niin kyllä työnantajat kysyvät onko lapsia suunnitelmissa jos alat lähestyä 30v ja etsit töitä.. Eli paremmin ne saa töitä kenellä ne lapset jo on, ikävä totuus.

Jos siltä tuntuu, niin siitä vaan. Kukaan muu ei voi sitä oikeaa aikaa teidän puolesta päättää.

T: 21-vuotias tuleva äiti rv 27+5 :)

En ole ehdoton että 18v on liian nuori. Se on minun mielipiteeni liittyen ihmisiin jotka minä tunnen ja ovat saaneet sen ikäisinä lapsen. Yleensä ei ole vielä mitään koulutusta, eikä mielestäni ole kerennyt vielä kovin kauaa rakentamaan vakaata parisuhdetta. En sano, että täytyy olla rahaa, vakityöpaikka yms yms. Mutta mielestäni silloin ei ole vielä perusasiat tarpeeksi kunnossa. Minun mielipide. Enkä tarkoita tällä etteikö 17-18v osaisi lapsesta huolehtia.

18v tai 20v. Kahdessa vuodessa ei niin paljoa ole eroa.

t.2

Asukaa yhdessä, tehkää asioita yhdessä, matkustelkaa, hommatkaa koira tai joku elukka, säästäkää rahaa.. Mikä kiire perustaa perhe noin nuorena? Tietenkin, jos haluatte suurperheen ja suurin unelmanne on kasvattaa lapsia, niin siitä vaan sit. 

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 17:28"]

18v tai 20v. Kahdessa vuodessa ei niin paljoa ole eroa.

t.2

[/quote]

Just. 18v-20v, ero 2 vuotta on paljon. 25v-37v, ero 2 vuotta ei ole paljon. Nuoruus kestää 25v asti... Joku 20v sanoi aikaisemmin, ettei koe olevansa nuori. Mä olen 37v ja koen olevani vielä nuori...

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 17:11"]

Olette aivan liian nuoria. Parikymppisenä kuuluu olla täysin vastuuton, muuten katuu vanhempana. 

[/quote]

No just joo, täällä 1 vuotiaan äiti, täytin juuri 21. Ollaan pärjätty hyvin ja ihanampaa aikaa ei vois olla. Mieluumin olen kotona oman lapseni kanssa kun huuruilen humalassa pitkin teitä..

Olette kyllä kovin nuoria, mutta kukaan muu kuin te itse ei voi arvioida, oletteko liian nuoria.

Sen verran sanon, että jos aiotte naimisiin, niin häät on paljon helpompi järjestää silloin kun lapsia ei vielä ole (tai he ovat jo koululaisia). Olen ollut kaksissa häissä, joissa hääparilla on alle 5-vuotiaita lapsia, ja eihän hääpari ole paljon ehtinyt juhlimaan, kun lapset veivät osansa heidän huomiostaan. Mutta se on vain minun kokemukseni :)

Asutaan yhdessä (ollaan asuttu jo kohta 2v) ja kaksi kissaakin meillä jo on :D Rahaa ei tosin ole paljon säästössä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt kyllä lapsen kanssa pärjää ihan ilman "isompiakin säästöjä". Kiitos kaikille tähän astisista mielipiteistä ja kertomuksista :)

Minä sain esikoiseni 20-vuotiaana. Minä vain en ollut suunnitellut sitä - olin 19v, vasta aloittanut opiskelut amk:ssa, tavannut poikaystäväni ja tulevan mieheni, eikä mulla ollut mitään hajua siitä, mitä haluaisin tulevaisuudelta, kun tein positiivisen raskaustestin. 

En silti harkinnut edes muuta kuin vauvan pitämistä. Joitakin vuosia aiemmin olin kuullut, että lastensaantini tulisi olemaan vaikeaa ilman hoitoja, ja vaikka lapsia ei silloin ollut suunnitteilla, olihan se vaikea tieto sulateltavaksi. Kun sitten olinkin raskaana täysin luomusti ja ehkäisystä huolimatta, mulle oli aivan selvää, että pidän lapsen. Voihan olla, etten saisi enempää mahdollisuuksia. 

Eniten pelkäsin miehen reaktiota, mutta mies oli kanssani samaa mieltä, ja ehdottomasti hän oli sitä mieltä, että teemme parhaamme sen eteen, että lapsella olisi ehjä perhe. Niinpä menimme naimisiin neljä kuukautta ensitapaamisemme jälkeen. Voitte arvata, miten paljon ihmiset paheksuivat, arvostelivat ja ennustivat, että eroaisimme ennenkuin vauva on edes puolivuotias, jos ehtii nyt edes syntyä ennen eroamme. Ja miten pilaamme oman ja lapsemme elämän, että lapsi otetaan huostaan kun emme osaa sitä hoitaa ja kasvattaa, ja miten minun opintojeni käy, en saa ikinä töitä kun minulla on lapsi ja niin edelleen.

Koska olen seurannut sivusta paljon monenlaisia äitejä, eri ikäisiä ja eri tilanteissa olevia, tiedän hyvin, että niin olisi voinut käydä näistä lähtökohdista käsin, koska niin käy usein, ja tiedän että eroja tulee niillekin, jotka ovat vuosikausia olleet yhdessä. Tiedän äidin, josta tuli äiti 16-vuotiaana yhden illan kännipanon seurauksena, lapsen isä oli 25-vuotias. Nykyään heillä on kolme lasta ja omakotitalo. Tiedän äidin, joka sai ensimmäisensä 43-vuotiaana, oltuaan 16 vuotta naimisissa miehensä kanssa, käytyään 12 vuotta lapsettomuushoidoissa ja luovuttuaan lapsihaaveista. Kun hän yllättäen 8kk synnytyksestä odotti toista lasta, he olivat päätyä eroon, mutta saivat kuitenkinasiat selvitettyä. Tiedän äidin, joka oli 28 esikoisensa syntyessä, oli ollut 3 vuotta naimisissa miehensä kanssa, sai 1,5vuoden ikäerolla toisen lapsen ja 6 vuotta myöhemmin vielä iltatähden. 14 vuoden avioliiton jälkeen mies muutti pois kotoa ja laittoi eron vireille. Tiedän perheen, jossa on yksi biologinen lapsi, yksi oikeasti moniongelmainen sijoituslapsi ja ulkomailta adoptoitu lapsi, vanhimman ja nuorimman lapsen ikäero oli 11 vuotta, ja adoption myötä parisuhde ajautui tosi vakavaan kriisiin. Hekin selvisivät siitä. Tiedän raskausaikana yksin jääneitä nuoria äitejä ja nelikymppisiä äitejä, tiedän vauva-aikana eronneita kaikenikäisiä äitejä, tiedän perheitä, joissa on erottu kun kotihoitovuodet loppuvat, kaikki lapset ovat koulussa tai nuorinkin lapsista muuttaa kotoa. Yhtä lailla tiedän perheitä, joissa on pysytty yhdessä ongelmista huolimatta. Ja tiedän niitäkin, jotka ovat tietoisesti hankkineet lapsen yksin - nelikymppisen, joka adoptoi ulkomailta, 18-vuotiaan, joka tuli lomaromanssin seurauksena raskaaksi, 36-vuotiaan, joka metsästää yhden yön juttuja toiveenaan saada lapsi.

Työni kautta olen eniten tekemisissä nuorten (16-24v) äitien kanssa. Vapaaehtoistyön kautta olen saanut yhteydenottoja ns. vanhoilta (38-45v) äideiltä, jotka odottavat siis ensimmäistä lastaan. Tyypillistä on, että nuoret äidit eivät näe painajaisia tulevasta vauva-ajasta eivätkä panikoi synnytystä, imetystä ja yövalvomisia. He luottavat siihen, että asiat sujuvat tavalla tai toisella, suhtautuvat mielestäni niin raskauteen, synnytykseen kuin vauva-aikaankin hyvin luontevasti, luottavat siihen, että luonto on tarkoittanut naisen selviämään kaikista niistä. Yhtä tyypillistä on, että nelikymppiset ensiäidit hamstraavat sukulaisten ja tuttujen kaappien pohjilta käyttämättömiä unilääkkeitä, ovat hyvin huolissaan yövalvomisista, pelkäävät synnytystä ja panikoivat imetystä, ostavat kaapit täyteen tuttipulloja, korvikkeita, konttauskypäröitä, kulmasuojia, pistorasiatulppia, turvaportteja, lasten valjaita, leikkikehiä ja niin edelleen, kaikkea minkä luvataan parantavan turvallisuutta ja suojaavan lasta milloin miltäkin riskiltä. Heillä on yövalvomisvuorotaulukot, kotityökaaviot, yksityiskohtaiset synnytyssuunnitelmat ja ristiäisvalmistelut hoidossa jo kuukausia ennen laskettua aikaa. Silti he ovat ahdistuneita ja murehtivat, että jos jokin ei menekään niinkuin pitäisi, ja lasten kanssa kun harvoin kaikki menee just kuin strömsössä, niin heillä on pasmat sekaisin. Molemmat ikäryhmät tekevät enimmäkseen ehdottomasti parhaansa lastensa eteen ja hyväksi, mutta vanhemmat äidit ovat mun kokemuksen mukaan ainakin ajoittain ylihysteerisiä. 

Lopuksi vielä se, miten minuöle kävi - ei tullut yksinhuoltajaa, ainakaan vielä :) esikoisemme on nyt 8v, toinen lapsemme pian 5v ja kolmas 2v. Kaikilla on sama isä ja äiti, avioliitto on kestänyt ihan justkohta 9v, ja nyt lapsiluku on täysi. Mä pidin yhden välivuoden, palasin opiskeluihin ja mies jäi koti-isäksi. Paiskin opinnot loppuun ennätyslyhyessä ajassa - valmistuin yhtä aikaa muiden kanssani aloittaneiden kanssa, vaikka olin ainoa välivuoden pitänyt. Tein vuoden töitä, jäin äitiyslomalle, olin vuoden kotona, palasin töihin, mies jäi taas kotiin 1,5vuodeksi, lapset oli puoli vuotta osa-aikahoidossa mun töissä ollessa ja miehen opiskellessa, jäin äitiyslomalle ja nyt olen vuodenvaihteen jälkeen palaamassa töihin. Välillä kävin jo töissä pienen pätkän, mutta jäin uudestaan hoitovapaalle, kun mies vaihtoi työpaikkaa enkä halunnut laittaa 1v:tä vielä hoitoon. Tiedän, että voimme vielä erota, mutta olen silti sitä mieltä, että meille kävi hyvin. Ongelmia on ollut, ja eroakin on kerran vakavasti harkittu, mutta toistaiseksi kaikki on nyt parhain päin.

Kukaan tällä palstalla ei voi teille sanoa milloin olette valmiita vanhemmiksi.