kertokaa nyt ujolle ja hiljaiselle

Minäpä annan oivan neuvon, lakkaat välittämättä mitä muut sinusta ajattelee :)

Tässä ketjussa voinkin samaistua. Mietin usein, että kuinka paljon introverttiuteni on sisäsyntyistä ja kuinka paljon kotoa opittua. Lapsuudenkodissani kun kaikki olivat sellaisia omissa oloissaan viihtyjiä.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 22:56"]

Minä käyttäydyn kuten on itselle luonteenomaista: kysyn kun vastataan, mutta muutoin olen lähinnä hiljaa. Pyrin perusystävällisyyteen lähtökohtana, mutta jos havaitsen pienintäkään piilovittuilun poikastakaan annan takaisin all guns blazing. En häiritse ketään mutta kintuilleni ei kusta. Etenkään naisilta en siedä tippaakaan paskaa.

[/quote]

Mä pidän susta. :) Saisinko yksityistunteja sulta? Hieman haparoin nimittäin siinä kohtaa, siis aina vain, kun pitäisi antaa bitchin "kuulla kunniansa" siinä paikalla, hämmennyn nimittäin aidosta alhaisesta rangattomasta mulkkuudesta. Halveksin sellaisia naisia, mutta heitähän on, siitä ei mihinkään pääse. YÖK.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 22:56"]

Minä käyttäydyn kuten on itselle luonteenomaista: kysyn kun vastataan, mutta muutoin olen lähinnä hiljaa. Pyrin perusystävällisyyteen lähtökohtana, mutta jos havaitsen pienintäkään piilovittuilun poikastakaan annan takaisin all guns blazing. En häiritse ketään mutta kintuilleni ei kusta. Etenkään naisilta en siedä tippaakaan paskaa.

[/quote]

Kuulostaa sairaalta.

En myöskään usko ystävällisyyteesi, sillä aidosti vilpittömät ja lämpimät ihmiset eivät ajattele noin.

Oletko väärinymmärtäjä ja väärintulkitsija, joka tulkitsee jokaisen vilpittömänkin asian vittuiluksi?

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 22:44"]

 Miten niissä sosiaalisissa tilanteissa pitää oikein ja korrektisti käyttäytyä. Kun en vaan osaa ja olen viallinen siinä asiassa. Kertokaa viisaat ja fiksut ja filmaattiset minua paremmat siinä asiassa. 

[/quote]

Siis missä tarvitset mielestäsi opastusta? Sinulla on toivon mukaan ystäviä, joiden seurassa voit olla oma itsesi. Muiden seurassa riittää peruskohteliaisuus, jos olet kahvipöydässä hiljaa, niin mitä sitten. Meillä töissä on suulailta vaikea saada suunvuoroa, yleensä en edes yritä, enkä aina edes teeskentele kuuntelevani, ei kiinnosta. Omien ystävieni kanssa saan olla oma itseni, minua kuunnellaan ja arvostetaan, vaan ei arvostella. Jos joku vieras ihminen tulkitsee hiljaisuuteeni ylimielisyydeksi, niin ei ole minun ongelmani. 

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 23:13"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 23:07"]

Meistä jokainen rakastaa eniten itseään kaikki eivät vain jaksa tarkkailla niin kovasti hikoilujaan sosiaalisissa tilanteissa. Tuppisuusta voi saada käsityksen että tämä on vähän ylpeä eikä siksi sano mitään.

Aloita  kahvipöydässä että onpa hyvää pullaa, siis jos on tai onpa kuivaa, jos on viikon työpaikan kahvipöydässä seisonut. Voit jatkaa: pitäisi oppia leipomaan pullaa tai mummo aina leipoi hyvää pullaa tai oikeastaan en edes pidä pullasta edes tuoreesta tai voi kun sais tuoretta pullaa ja kylmää maitoa.

Jos viet lasta päiväkotiin sano että olipa kylmä tuuli tai tapaat muita äitejä puistossa sano edes hei. Seuraavalla kerralla kun näet voit sanoa olen katsellut että sulla on kiva huivi, oletko itse tehnyt.

Kerro siis omia ajatuksia pikku hiljaa se on helpompaa kun oppii unohtamaan itsensä ja olemaan tarkkailematta  koko ajan omia, tietenkin on kivempi että kerrot positiivisiä ajatuksia, kuin että menet möläyttämään että herrajumala miten kamalat verhot, itseltä pääsi kerran tuo kun menin loman jälkeen työpaikalle ja taukotilaan oli ystävällinen täti tuonut vanhat verhossa, taukotilassa ei sitten ollut muita kuin minä ja tuo vanhempi työntekijä, mutta minkäs sille voi meillä on erilaisia makuja.

[/quote]

Kiitos neuvoista. Pitää ottaa vaari niistä tai yrittää. Tuo itsensä tarkkailu on tuttua. Menee tavallaan sisimpäänsä. Sulkeutuu. Se on vaikeaa selostaa. Ei päästä ketään lähelleen. Olen tavallaan voinut olla tälläinen möllöttäjä ja tuppisuu. Varmaan saa ylpeän kuvan minusta mutta se ei tosiaankaan pidä paikkaansa. Osaan arvostaa muita jopa niin paljon että annan heidän olla enemmän äänessä ja viedä keskipisteen paikan.

ap

[/quote]

Hyväksy itsesi. Puhu, jos sinulla on asiaa. Opettele esim kasvojen ilmeita peilin edessä, ettet näytä ilkeältä/tylyltä/ylpeältä tms. Ulospäinsuuntautuneilla on joskus vaikea ymmärtää meitä hiljaisia. Emme me mökötä, vaikka istumme totisina hiljaa. 

Mä en ole ap, mutta ottaisin mielelläni myös neuvoja vastaan.

Mä olen siis myös hiljainen ja ujo, ja introverttikin. Mun ongelma on se, että opiskelen sairaanhoitajaksi, ja harjoittelut ovat olleet ihan helvettiä tästä syystä. Mä olen hoitajana myös töissä, eikä sielä ole ongelmaa, koska joudun toimimaan vain potilaiden kanssa, en muiden hoitajien. Mä osaan siis työni harjoittelijanakin hyvin, juttelen potilaille ihan rennosti ja asiallisesti, ja infoon muita hoitajia/lääkäriä potilaiden asioista tarvittaessa. Ongelmana on se small talk muiden hoitajien kanssa. Kaikissa loppuarvioinneissa on tullut negatiivista kommenttia siitä, etten osallistu kahvipöytäkeskusteluihin enkä "sovellu luonteeltani hoitoalalle" koska en juttele niitä näitä hoitajien kanssa.

Mulle se tilanne on ihan mahdoton, tiedän että mua arvioidaan koko ajan mikä jo sinänsä saa lukkoon. En osaa mennä tiiviin hoitajaporukan keskelle, kun ne juttelevat keskenään, ja alkaa kommentoida sivusta jonkun mulle tuntemattoman ihmisen parisuhdeongelmia tai ulkomaanmatkoja. Se vaan ei ole mulle luontaista. En myöskään oikeesti välitä tutustua niihin ihmisiin, koska tiedän, että parin viikon päästä en koskaan enää heitä näe. Omasta mielestäni pitäisi riittää se, että hoidan työni kunnolla, juttelen potilaille ja raportoin hyvin. Silti yksi harjoittelu jäi jopa hylätyksi, ja syy oli "ei osallistu muiden hoitajien kanssa sosiaaliseen keskusteluun, joka kuuluu väistämättä ammattiin". Mun mielestä mä voin olla erittäin hyvä hoitaja vaikka en jauhakaan paskaa kahvihuoneessa.

Kaipaisin siis jotain neuvoja, miten pystyn opettamaan itseäni edes vähän siihen smalltalk kulttuuriin, jota ilmeisesti vaaditaan että ikinä valmistun. Mulla vaan ei ole mitään sanottavaa.

Edelliselle. Että sä et oikeastaan pysty vaikuttamaan muiden mielipiteisiin sinusta. Jos ne ovat päättäneet jo ensivaikutelman takia olla pitämättä sinusta niin sille et voi enää tehdä mitään. Vaikka kuin yrittäisit puhua heille "normaalisti" niin silti saatat saada huonoja arvosteluja harjoittelusta. Sun on oikeastaan vaan hyväksyttävä itsesi ja luonteesi ja sen tuomat puutteet ja muiden ihmisten kärkäs arvostelu. Muuttaa itseään ei voi, koska eihän sekään olisi sinulle luontaista vai? Jos et sen takia valmistu ettet puhu yhtä paljon kuin muut niin sitten olet valmistumatta. Marssit työkkäriin tai psykologille ja kerrot asiasi. Eikö heidän tehtävä ole etsiä sinulle sopiva ammatti?

up, lisää neuvoja!

Mä olin ennen ujo ja hiljainen, mutta minusta on tulult vanhemmiten, kolmenkympin jälkeen, ihan päinvastainen. 

Tämä tapahtui sitä kautta, kun jouduin entisessä työpaikassa kiusatuksi. Minä lopulta menetin kaiken välittämisen siitä, mitä muut minusta ajattelee ja että pitävätkö he minusta (kun tuntui etteivät pidä kuitenkaan vaikka kuinka olisin ystävällinen ja mukava), ja aloin vaan paukuttaa kaikki mielipiteeni ja mielialani ilmoille silloin kun huvitti, miettimättä yhtään onko se sopivaa vai onko vähän noloa sanoa niin. Hassua kyllä, olen sittemmin löytänyt paljon kavereita kun ennen olin aina hyvin yksinäinen, ja olen saanut kehuja siitä että olen rehellinen ihminen joka ei puhu selän takana vaan suoraan. Minusta olin ennen paljon mukavampi ihminen kuin nyt, joustavampi ja toiset huomioon ottavampi, mutta ehkäpä se juuri olikin ongelma. Joustin ja varoin niin paljon, että omat erityispiirteeni menivät täysin piiloon, eikä minusta tullut oikein mitään kuvaa.

Tervehdi edes kohteliaasti. Jos ei tervehdi, antaa todella tylyn ja huonon vaikutelman itsestä.

Minäkin olen hiljainen sairaanhoitaja, ja vielä melko tuore alallani. Potilaiden kanssa tulen yleensä todella hyvin juttuun, ja olen saanut heiltä paljon myönteistä palautetta asenteestani, käytän paljon työaikaani potilashuoneessa jos potilas niin toivoo ja töiltäni ehdin. Jostain syystä on hankalaa osallistua työporukan kahvipöytäkeskusteluihin. En keksi äkkiä sanottavaa enkä osaa avata suutani sen puolen sekunnin hiljaisuuden aikana jolloin saisin ehkä ääneni kuuluviin. Yleensäkin isossa porukassa minulla on suurempi kynnys avata suutani, yövuoroissa olisi helpompi tutustua kun hoitajia on vuorossa vähemmän. Ongelma on vain siinä, että minut on ehkä jo ehditty työporukassa leimata ylpeäksi tai liian ujoksi ja tyhmäksi. Muutaman kerran olen rekisteröinyt pikaisen huvittuneen katseen kahden hoitajan välillä jos olen sanonut jotain hupsua tai kysellyt liikaa epävarmuuttani jostain asiasta "joka olisi jo pitänyt tietää", ja piilovittuiluakin on ihan naaman edessä ollut. En osaa siihen tarttua sillä hetkellä, mutta kynnys puhua seuraavan kerran noille työkavereille kasvaa entisestään. Harmittaa, koska uskon että he ovat ihan hyviä tyyppejä, mutta jotenkin tilanne vain on mennyt sellaiseksi että olemme saaneet hieman huonon kuvan toisistamme. Suurin osa työkavereistani on mukavia mutta kun muutaman näkee joskus kohtelevan alentuvasti, niin ei se ainakaan ujoa ihmistä rohkaise mukaan millään lailla. Yleensä keskustelut vielä koskevat jotain viikonloppusuunnitelmaa johon minua ei edes pyydetä mukaan, niin miten sellaisiin keskusteluihin sitten osaa edes mennä mukaan?

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 23:18"]

Mielestäni saa hyvin olla hiljainen ja ujo, kunhan osoittaa eleillä, että on mukana jutuissa/kuuntelee, ym.

Opiskeluluokallani oli yksi todella hankala tyttö, joka kyllä mielellään lähti aina mukaan rientoihin, mutta ei ikinä avannutkaan suutaan, ellei ihan suoraan kysynyt jotain. Jos hänelle totesi jotain tyyliin "Onpas kiva ilma" tämä lady saattoi vain ignoorata sanojan kokonaan (eleetkin kertoivat lähinnä, että painu v*ttuun). Porukassa vetäytyi syrjään, eikä edes näyttänyt siltä, että muiden jutut kiinnostaisivat. Niin no, luokan parille miehelle hän kyllä oli ystävällinen ja meni toisinaan jopa omatoimisesti juttelemaan... :D Ja huom. kukaan ei ikinä ollut hänelle ilkeä tai muuta, joten tämä viileys ei siitäkään johtunut.

Moneen junaan meitä on ja asemallekin vielä jää.

[/quote]

Kaikki sympatiat on tuon "hankalan" opiskelukaverin puolella. Toinen kyllä huomaa sen pian jos hänet on leimattu hankalaksi, ja sehän ei tilannetta edestä millään lailla. Ehkä porukkanne miehet sattuivat olemaan jotenkin helpommin lähestyttäviä kuin naiset? Ignooraamiseen keksin paljon syitä jotka eivät millään lailla korreloi sen kanssa etteikö tuo ihminen olisi halunnut ystävystyä kanssasi. Kokemukseni mukaan työ/harrastus/opiskeluporukoiden naisia on joskus ujomman vaikea lähestyä, jos heillä on tiukat omat porukat ja omat jutut. Ja jotkut helposti kohtelevat ujoa tai hiljaista ihmistä alentuvasti vaikka yrittävät näytellä empaattista. Kaikkein pahinta on jos kuulee että selän takana on puhuttu vaikka naaman edessä esitetään ystävällistä.

Annas vähän vinkkiä että minkä tapaisissa tilanteissa sinulla ei ole mennyt putkeen? Mitä olet tehnyt tai sanonut, ja onko muut antaneet sinulle huonoa palautetta?

itse olen alkanut kanss kärsiä kaikissa sosiaalisissa tilanteissa...pahinta kun alkaa hillitsemättömästi hikoilla

En mä niitä tilanteita nyt äkkiselään muista enää. Oma ajatus on että en pärjää niissä. Tavallaan vetäydyn sitten niistä tilanteista kun en keksi mitään sanottavaa tai en osaa olla vitsikäs tai nokkela. Ei kukaan suoraan ole päin naamaa uskaltanut tulla antamaan palautetta.

Tai no joo..lapsena tuli päin naamaakin.

ap

Minä käyttäydyn kuten on itselle luonteenomaista: kysyn kun vastataan, mutta muutoin olen lähinnä hiljaa. Pyrin perusystävällisyyteen lähtökohtana, mutta jos havaitsen pienintäkään piilovittuilun poikastakaan annan takaisin all guns blazing. En häiritse ketään mutta kintuilleni ei kusta. Etenkään naisilta en siedä tippaakaan paskaa.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 22:56"]

Minä käyttäydyn kuten on itselle luonteenomaista: kysyn kun vastataan, mutta muutoin olen lähinnä hiljaa. Pyrin perusystävällisyyteen lähtökohtana, mutta jos havaitsen pienintäkään piilovittuilun poikastakaan annan takaisin all guns blazing. En häiritse ketään mutta kintuilleni ei kusta. Etenkään naisilta en siedä tippaakaan paskaa.

[/quote]

Kerro miten sen teet? Haluan myös oppia tuon taidon mutta en ole oppinut sitä vielä. Mistä sen oppisi? Miten osua toisen heikkoon kohtaan? Eikö siitä synny riitaa? Itse haluan vain muille hyvää ja en halua haastaa riitaa. Mutta en halua alentuakaan naisille varsinkaan.

ap

Minä en yritäkään mitään nokkeluutta tai hauskuutta, saati ala kenellekään vittuilemaan. Ei vain ole mun tyyliä. Olen paljon hiljaa, puhun jos on oikeasti jotain kommentoitavaa. Jos joku vinoilee, annan vinoilla, en alennu missään nimessä samalle tasolle. Olen tyytyväinen itseeni tällaisena kuin olen, en halua muuttua pelleksi tai vinoilijaksi. Olen vakava ja rauhallinen, enkä mene mukaan hölmöilyihin.

Nooh, korrekksista käytökesestä en tiedä, mut...