Miten kestää nimittelyä?

Ap, kysyit kuinka toimia tuollaisessa tilanteessa, kun mies alkaa räyhätä: 
1. Älä kilpaile mestaria vastaan. En ole itse väkivaltaperheestä, mutta ollut nuorena tekemisissä ihmisen kanssa, jonka kotimalli oli juuri tällaista riitelyä. Minusta ei yksinkertaisesti ollut vastusta hänelle, koska hän oli saanut riitelyssä ja nimittelyssä jo niin hienot eväät kotoa. Nykyään nuorena aikuisena ymmärrän, etten menettänyt yhtään mitään vaikka tämä nasevan sanomisen taito onkin jäänyt lapsenkenkiin. 

2. Suosittelen sanomaan napakasti "rauhoitu" tai "lopeta", ja jos toinen ei niin tee niin yksinkertaisesti kävele tilanteesta kokonaan pois. Miksi menisit tuollaiseen tahtojen taistoon mukaan, jos se a) ei ole sitä riitelyperintöä mitä haluat viedä eteenpäin ja b) jos se saa sinulle aikaan vain pahoja paniikkikohtauksia? Jos ei osaa asioita sanoa niin kuin ihmiset tapaavat niin ihan turhaa siihen huutokuoroon on mukaan lähteä. Asiat on parempi hoitaa sitten kun toinen on rauhoittunut ja osaa ajatella selkeästi.

3. Onko suhteessa ollut minkäänlaista uhkaa, että saat oikeasti pelätä että mies käy kimppuun? No, minun mielestäni jo mekastus ja toisen alistaminen sanallisesti on jo väkivaltaa jota en siedä, mutta esim. töniminen, läppääminen tai mikä tahansa vastaava on jo merkki siitä että kannattaa skipata tuo "lopeta" tai "rauhoitu", ja lähteä pakoon ja tulla takaisin jonkun ystävän/perhetuttavan/tms. kanssa. Suomessa on liian paljon parisuhde/perheväkivaltaa, joten en suosittele testaamaan olisiko sitä kuinka paljon omassa kodissa. Kuuntele sitä pientä ääntä sisälläsi!

4. Nimittelyn kestäminen ilman henkistä murtumista voi jo lähteä siitäkin, että et yksinkertaisesti enää siedä sitä. Okei, jotkut mainostavat haluavansa "haastetta parisuhteeseen" tai "miehen, joka näyttää kaapin paikan". Joillekin kunnon räyhääminen on ilmaa puhdistavaa... mutta kenelläkään ei ole velvollisuutta kestää sellaista, jos se ei omaan temperamenttiin sovi. Minä en hyväksy minkäänlaista nimittelyä saati väkivaltaa, ja sen kunnoituksen on oltava molemminpuoleista. Lisäksi koti on minulle turvapaikka mihin haluan käpertyä, enkä yksinkertaisesti halua kuluttaa sitä kuuntelemalla erilaisia solvauksia turbovolyymeillä itsestäni. Minä olen ylpeä siitä, että haluan VAKAATA elämää kotiini. Jos ilmaa pitää puhdistaa räyhäkkäämmin niin laitan mieluummin PVC-asun päälleni, tartun raippaan ja "kehotan miehen lempeästi" sänkyyn. ;)

Mä "nimittelen" miestäni hellyyttelymielessä hölömöksi (tykkää kiusata minua hassuttelemalla kaikkea enemmän tai vähemmän noloa) ja siihen se raja vedetäänkin. En hyväksyisi yhtään enempää niin mieheltä kuin itseltäni. Pitäähän toista kunnioittaa??

24-25 viestit kuulostaa ihan kirjoittaja numero kahdeksan elämältä aikaisemmassa parisuhteessaan :(

Minäkin päätin, että aletaan elää saman katon alla vaan erillisiä elämiä. Ero olisi ollut minulle kauhistus: mies oli saanut minut uskomaan, etten kelpaisi kellekään muulle, koska olen niin kamala. Pelkäsin myös kaikenlaisten käytännön asioiden järjestymistä, syitä oli monia. Päätin, että lakkaan välittämästä. Etten yritäkään ottaa puheeksi mitään ikävää, mikä voisi johtaa riitaan. En pienelläkään sanalla ilmaise miehelle mitään negatiivisia asioita. Kokeilen sitä elämää, mitä mies halusi ja minkä hän väitti saavan nimittelyn ja raivoamisen loppumaan.

Ei se miehen nimittely siitä mihinkään loppunut, tai mun ahdistuskohtaukset. Päinvastoin. Pikkuhiljaa paniikki alkoi muuttua koko ajan päällä olevaksi. En saanut enää syötyä enkä nukuttua.

Menimme pariterapiaan ja aloitin myös yksilöterapian, koska miehen mielestä olin hullu. Vasta terapia sai minut pikkuhiljaa tajuamaan, että tilanne suhteessamme ei ollut kovin terve tai normaali.

En tiedä onnistuisiko tuo nahkansa paksuuntaminen joltain muulta, multa ei onnistunut.

"Paras ratkaisu tuohon on läheä sieltä kotoa ihan pysyvästi ja kokonaan.

Hommata oma asunto ja jäädä sinne. Eikä palata takaisin vaikka mies kuinka tulisi lupaamaan kuun taivaalta. Samaa menoa alkaa kuitenkin jatkamaan jossakin vaiheessa."

Siis oikeasti? Ihan oikeasti oikeasti? :) Eli parisuhteen riitatilanteessa sanotut jotkut typerät ja tosi lapselliset saatanan ämmä sekä oot sä kyllä ihme haahka, on hyvä peruste pistää muuten toimiva parisuhde(?) roskakoriin? Sä ihan neuvot aloittajaa siihen?? Mä niin toivoisin että av-prinsessoillakin olisi edes jonkinlaista suhteellisuudentajua! Edes välillä. Hulvatonta. Siis ihan tosi, olisko tuossa reaktiossasi pientä liioittelun makua? Ja kyllä kyllä, nimittely on minustakin tosi ikävää, mutta ei ole aivan oikeassa suhteessa tapahtuneeseen mennä aivan kappaleiksi tuollaisista heitoista, jotka mies on sanonut huom. poikkeustilanteessa, eli riitatilanteessa. Enkä mä todellakaan kannata mitään alatyylistä käytöstä muutoinkaan, mutta ihmiset harvoin on joka hetki täydellisiä. Paitsi muutamat av-mammat omissa fantasioissaan. Ja ap:han sanoi että se oli ollut tilanne jossa setvivät ongelmia... Mistä me tiedämme edes millainen ytimennäivertäjä tuo ap on jo muutaman päivän ajan ollut miestään kohtaan, ennen kuin mieheltä lipsahti nuo sanat?

Kiitos kun olette jakaneet näkemyksiänne ja kokemuksianne. Monilla on ollut hurjia tilanteita, väkivallan pelkoa kotona jne. Minä en pelkää väkivaltaa, vain riitoja. Mietin vaan, että jos ei voi keskustella ja mieheni haluaa jatkaa avioliittoa, niin voisi kai sitä voisin kokeilla. Jos ei toimi, niin kai sitä sittenkin voi erota. Olen oikeasti valmis kokeilemaan kaiken perheen pelastamiseksi. Ystäviäni en viitsi meidän ajoittaisella perhehelvetillä rasittaa, he eivät ole siihen syyllisiä.

Nro 29 esitti päinvastaisen näkemyksen, kuin kaikki muut. Luulen, että olet henkisesti tosi lähellä miestäni, joten siksi kysyisinkin sinulta, että miten sinun mielestäni minun pitäisi tilanne ratkaista? Siinä olit oikeassa, että meillä on ollut ongelmia ja niiden selvittely on melkoista ytimennäverrystä. Sitä tehdään siksi, että suhdetta rasittavat solmut saataisiin auki. Että niihin ei tarvitsisi enää palata, jotta ne jäisivät historiaan. Miten on mahdollista, että ongelmien selvittely yhtäkkiä onkin minun inhottavuuttani? Ymmärrän kyllä, jos selvittely voi tuntua liian raskaalta, mutta silloin voisi pitää vaikka taukoa ja jatkaa myöhemmin. Miten itse suhtautuisit siihen, jos sinua nimiteltäisiin haahkaksi ja ämmäksi?

Tähän pitää lisätä, että jos oikeasti olisinkin ihminen, joka vetää riman ali ja yrittää olla toisia kohtaan inhottava, niin silloin tuollaiset luonnehdinnat eivät loukkaisi. Ehkäpä nimittelyssä loukkaakin eniten mieheni epäkunnioittavuus?

Kuinka läheinen nimittelijä on? Onko sukulainen vai joku töissä? Kuinka kauan tätä on tapahtunut? Missä tilanteissa? Miten olet tähän saakka nimittelyyn suhtautunut? Minkälaista nimittely on? Oletko jutellut suoraan nimittelijän kanssa, sanonut, että sen pitää loppua? Onko nimittely ollut aikanaan ns. hyväntahtoista, jolle sinäkin olet naureskellut? Kerropa vähän enemmän.

Myös minä olen kokenut aikoinaan nimittelyä, alussa se oli olevinaan hauskaa, mutta jatkuessaan oli hauskuus kaukana. Otin asian suoraan puheeksi ja sanoin, etten enää kertaakaan halua kuulla mitään "pullukka", "iso perä" jne. sanomisia, varsinkaan kun sanoja ei itsekään niin minimaalinen mitoiltaan ollut. Kiusaamista se oli jo, ei mitään muuta. Jonkun aikaa muutos kesti, mutta sen oli joko loputtava, tai sitten joku lähtee ja takaisin ei ole paluuta.

Nimittelijä on puoliso ja näitä tapahtuu silloin, kun mieheni suuttuu minulle. Viimeksi tilanne oli se, että yritimme selvitellä ongelmia ja miehellä meni hermot.

Olin saatanan ämmä. Saatana ihme haahka. Sanotaan, että oma mutsinsa oli samanlainen yksinuoltajahaahka kuin minäkin, nimittäin mulla on samat maneerit kuin sillä.

Niin, olemme ihan naimisissa enkä ole yksihuoltaja. Mutta ilmeisesti tuleva sellainen.

Sain tuosta jonkinnäköisen ahdistuskohtauksen. Olisi tehnyt mieli vetää itsensä jojoon, kun olen niin kammottava ihminen, enkä voi päätäni toiseen vaihtaa. Meni yli vuorokausi, ennenkuin pääsin mitenkään tolpilleni. No, kyllä siihen muutakin sättimistä liittyi, mutta nimittely on se, mitä en mitenkään osaa käsitellä.

Olen tottakai sanonut, että minua ei osaa nimitellä. Mutta ongelma on ilmeisestikin siinä, että minä olen liian herkkä. Normaali ihminen ei saisi nimittelystä minkään näköistä paniikkikohtausta.

Jos nimittelijä olisi kuka tahansa muu, suhtautuisin siihen aivan eri tavalla. Kaverille antaisin potkut, työpaikassa tekisin asiasta työsuojelukysymyksen, kadunmiestä en kuuntelisi, lapselle antaisin kurinpalautusta. Mutta miehen kanssa en tiedä mitä tehdä.

ap

Ja taas yksi hyvä mies napattu 20 vuotiaana?

Et ole liian herkkä! Puolisolle ei puhuta noin. Onko nyt aloittanut haukkumisen vai onko haukkunut aina?

Miehelle sanotaan, että jos tuo ei lopu, en voi jatkaa asumista kanssasi.

Sinä et todellakaan ole liian herkkä! Mistä ihmeestä sinulle on sellainen käsitys tullut, että muut sitä kestävät. Ei, muut eivät SIEDÄ sitä.

Voi lapsi parka, eikä sinulle ole kukaan kertonut, että ei kaikki ihmiset nimittele toisia? Ei sinun edes tarvitse kestää sitä!

Miksi ihmeessä sinun miehesi on mennyt naimisiin sinun kaltaisesi "kammottavan haahkan" kanssa? Mietipä sitä, ja esitä kysymys myös miehellesi. Sinun ei tarvitse hänen suuttumistaan pelätä, pakene ajoissa ennen kuin käy käsiksi.

Kiitos kommenteista. Olemme ihan kolmekymppisiä, mies viettänyt lapsuutensa Keravalla jossa kuulemma ihan normitapa. Siihen kuuluu vastata jotain "haista vittu, ite oot". Ja ei kuulemma tunnu missään, koska kommentti alunperinkin on niin asiaton, ettei kukaan voi sitä tosissaan ottaa. Olen miettinyt, että todellako minun pitää alkaa harjoittelemaan tuollaista suhtautumista? Mulle toi on ollut niin absurdi asia, etten ole oikein osannut sitä käsitellä. Itsestäni tuntuisi karmealta nimitellä omaa puolisoaan. Jätin tuosta ne ikävimmät luonnehdinnat sanomatta, mutta kerrottakoon että vertasi minua niissä lähipiirin luonnevikaisiin nimeltä.

On tuota nimittelyä aina aika-ajoin ollut. Juurikin silloin, kun mieheltä menee hermot.

Keskustelu liittyi siihen, että olimme pelastamassa avioliittoa. Selvittelemässä niitä ikäviä asioita, joihin törmätään. En minäkään niistä mitenkään nauti jutella, mutta tiedän että yhteiselomme ei tule jatkumaan, jos kaikki menee niinkuin ennenkin.

ap

Tuli paha mieli sun puolesta. Olisin varmasti itse reagoinut ihan yhtä voimakkaasti kuin sinä. Mua on nimetelleet niin äiti, koulukaverit, seurustelukumppanit, mutta enpä ole siihen silti vielä tottunut vaan ihan paniikkikohtauksen partaalla olen aina, ja kyllä se vaikuttaa niin, että olen oppinut pitämään itseäni jotenkin ala-arvoisempana ihmisenä kuin muita ihan olemukseltani. No, nyt onneksi olen aikuinen ja sinkku ja saan elää rauhassa tarvitsematta pelätä kenenkään nälvimistä. Tämänhetkiset työtoverit mukavia, asiallisesti käyttäytyviä aikuisia ihmisiä, kuin myös ystäväpiiri. Asiakkailta tulee joskus niin sanotusti paskaa niskaan, mutta se on helpompi kestää, koska olen täällä työroolissa ja osalla asiakkaista syynä käytökseen ovat ihan heidän omat mielenterveysongelmansa, se ei siis ole mitään henkilökohtaista.

Ehkä joitain ihmisiä moinen ei järkytä vaan se on ihan normikommunikaatiota heidän suhteissaan. Mikä minusta on vielä surullisempaa.

AP,

ei se ole Keravalla sen enempää normitapa kuin muuallakaan. Joissain kaveripiireissä voi olla tapana puhua noin niin Keravalla, Oulussa kuin Somerollakin, mutta määräävää on sosiaaliset ympyrät, ei maantiede.

EI, sun ei pidä alkaa harjoitella sietämään ja suhtautumaan iteoot-meiningillä. Kai miehesi ymmärtää, että asiattomia kommentteja ei tule esittää - hänhän itsekin ymmärtää nimittelyn olevan asiatonta.

Olen tosi pahoillani tilanteestasi. Tuo nimittely on kyllä yksi juttu lisää, joka vähentää yhteiselon jatkumisen todennäköisyyttä. Ja niin pitää ollakin. Niin kuin jo sanottua, ei parisuhteissa yleensä nimitellä puolisoa, ei, vaikka olisi miten vihainen ja ahdistettu.

Mies on Keravalta *tyrsk*... se selittääkin paljon, ihmeen tahdittomia juntteja sieltä tulee.

Olipas jännä lukea vastauksesi, 8. En osannut odottaa, että kukaan sanoo mitään tuollaista, vaan ajattelin, että olen jotenkin ainutlaatuinen vammainen piirteeni kanssa.

Haluan jokatapauksessa kasvattaa itselleni kunnon selkänahan, ettei minkäänlainen nimittely satuta yhtään, saati aiheuta ahdistuskohtausta. Niissä olen niin rikki ja aivan kaiken armoilla. Vihaan niitä todella.

Kiitokset myös muille vastanneille.

6 kommentti oli hyvä, muut eivät SIEDÄ sitä. Antoi ajattelemisen aihetta.

5, noin minäkin asian näkisin. Luulen, että meillä on tässä mieheni kanssa keskeinen kulttuuriero, koska hänestä nimittely on verrattain pikkujuttu ja minä pidän sitä hyvin vakavana.

Pelkään, että olen liian heikko erotakseni. Minä olen hakenut eroa, mieheni toistaiseksi vastustaa.

ap

Ei mitenkään, ei nimittelyä tarvitse sietää. Jos mies ei tätä ymmärrä, ainoa vaihtoehto lienee ero.

Rupeat kutsumaan miestäsi saatanaksi. Ihan vaan siksi kun hän väitti sinun olevan saatanan akka. >Tällöinhän olet naimisissa saatanan kanssa

Ei tarvitse sietää. Tuollainen nimittely ketoo kyllä pelkästään siitä nimittelijästä eikä kohteesta. Eikä se ole pikkujuttu, vaikka sellaiseen tottuisikin. Ihmissuhteiden ja varsinkin parisuhteen pitäisi lähteä toisen kunnoituksesta, eikä siihen edes riidellessä kuulu sisältyä toisen nimittely, halveksinta, vähättely jne. Mutta kuten sanottu, kaikki tuo kertoo siitä nimittelijästä ja hänen heikkoudestaan ja ihan suoranaisesta tyhmyydestä.

Miehelläsi on ongelma ja hän ei osaa suuttumustaan muuten ilmaista kuin rumasti sanomalla, muuta konstia hänellä ei ilmeisesti riitoihin ole käytössä. Sanotut on sanottuja, niitä ei saa enää pois, mutta tulevaa voi vielä yrittää muuttaa. Olisiko kirjastossa jotakin kirjoja tähän tai jotakin mitä mies voisi rauhallisella hetkellään katsoa? En tiedä onko siitä apua, niin pinttynyt taitaa tapa olla ja näkyy varmasti myös mm. liikenteessä ja muussakin elämässä. Oletko äänittänyt puhetta vaikka puhelimen videolla taskussa? Pysy mukana, älä siedä tuollaista!!

[quote author="Vierailija" time="22.07.2013 klo 10:21"]

Kiitos kommenteista. Olemme ihan kolmekymppisiä, mies viettänyt lapsuutensa Keravalla jossa kuulemma ihan normitapa. Siihen kuuluu vastata jotain "haista vittu, ite oot". Ja ei kuulemma tunnu missään, koska kommentti alunperinkin on niin asiaton, ettei kukaan voi sitä tosissaan ottaa. Olen miettinyt, että todellako minun pitää alkaa harjoittelemaan tuollaista suhtautumista? Mulle toi on ollut niin absurdi asia, etten ole oikein osannut sitä käsitellä. Itsestäni tuntuisi karmealta nimitellä omaa puolisoaan. Jätin tuosta ne ikävimmät luonnehdinnat sanomatta, mutta kerrottakoon että vertasi minua niissä lähipiirin luonnevikaisiin nimeltä.

On tuota nimittelyä aina aika-ajoin ollut. Juurikin silloin, kun mieheltä menee hermot.

Keskustelu liittyi siihen, että olimme pelastamassa avioliittoa. Selvittelemässä niitä ikäviä asioita, joihin törmätään. En minäkään niistä mitenkään nauti jutella, mutta tiedän että yhteiselomme ei tule jatkumaan, jos kaikki menee niinkuin ennenkin.

ap

[/quote]

Auts. Tuo miehen väite siitä että tuommoinen on normaalia pitää valitettavasti paikkansa, joissakin perheissä.

Itse olen lähtöisin oikein kunnon wt-perheestä, ja meillä kotona puhuttiin perheenjäsenille ilkeästi ja epäkunnioittavasti. Siis sillä tavoin kuin ap:n miehestä on normaalia. Olen huomannut että tämän tyyppisissä perheisse sellainen puhetapa on vielä nykyäänkin normaalia.

Itse koin sen lapsena ahdistavana, ja siksi en ole samaa jatkanut. Lapsuudenkotini tyyli ei vain sopinut luonteelleni. Lapsena luulin kovin pitkään, että se puhetyyli on ihan normaali jokaisessa perheessä ja päätinkin hyvin nuorena, että pysyttelen koko ikäni sinkkuna (tai vanhana piikana kuten silloin sanottiin). Onneksi kuitenkin nuorena löysin oman tyyppisiäni ihmisiä, myös miehiä enkä joutunut jäämään ikisinkuksi ;)

Itse varmaan heivaisin tuommoisen miehen pihalle.