Koetko koskaan, että elämäsi on epäoikeudenmukaista?

up

Narsistit kokevat niin päivittäin.

Kumppanin löytäminen on vaikeaa, koska olen introvertti ja kotihiiri.

[quote author="Vierailija" time="21.07.2013 klo 19:08"]

Mitkä asiat saavat tuntemaan noin?

[/quote]

En, koska en oleta, että elämän pitäisi olla oikeudenmukaista. Eli siis hyväksyn elämäni sellaisena kuin se on, voin itse vaikuttaa elämääni, ajatuksiini ja tunteisiini. Helppoa ja ihanaa. Elämä on mielenkiintoista eikä koskaan tylsää. Aina on jotain uutta, mitä voi oppia ja kokeilla. Minun on vaikea ymmärtää niitä ihmisiä, jotka valittavat aina, ja ovat aina tyytymättömiä. Hassuinta on valittaa säästä!

Koulukiusattuna koin, koska yritin aivan kaikkeni ettei minua oltaisi kiusattu. Mutta aikuisiällä en ole kokenut niin kertaakaan. Elämä on pääosin isompia ja pienempiä pettymyksiä suurella osalla, ja jos on yksikin ihminen, jonka kanssa ne pettymykset jakaa, on jo voiton puolella.

Asiat eivät ole menneet kuten halusin, enkä ole saanut sitä mitä halusin, mutta elämä ei missään nimessä ole ollut kohdallani epäoikeudenmukaista.

Toisinaan, kun tulee aivan liikaa vastoinkäymisiä. Sanotaan, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa, mutta minusta tuntuu, että itse olen joskus saanut enemmän kuormaa kuin mitä olen jaksanut kantaa.

En oikeastaan.

Tunnen olevani itse oman elämäni ohjaimissa. Kaikki ei elämässäni tietenkään ole niinkuin haluaisin, mutta näen kyllä omat mahdollisuuteni vaikuttaa asioihin ja niin olen myös tekemässä. On myös asioita joille ei voi mitään, mutta ne on hyväksyttävä. En koe silti kokeneeni mitään suurta universaalista vääryyttä.

Pillun puute tulee ensimmäisenä mieleen. Olen lassukka ja naiset eivät halua jakaa vuodetta kanssani.

kyllä!

mies jätti julmasti toisen naisen takia,sitä ennen tuhosi talouden - veiluottotietoni - varasti kirjeeni. ja nyt ei sitten suostu myymään tätä taloa.olen jumissa täällä lapsieni kanssa. eikä ole töitä. lurjus itse ei kerro missä itse asuu.ja lapsistaan ei ole kiinnostunut pätkän vertaa.

En, koska en odotakaan että mikään oikeudenmukaisuus maailmassa toimisi.

On se ollut, mutta nyt on helpottamaan päin. Syyt: pärjäsin hyvin koulussa, mutta kun piti rakentaa omaa elämää kuvioihin iski masennus, joka oli viedä kaiken. Olen aivan selkeä alisuoriutuja kykyihini nähden sen takia. Olen nyt nelikymppinen ja parantunut, mutta teen melko yksitoikkoista työtä, jossa ei ole juuri etenemismahdollisuuksia, mies on minua paljon vanhempi, joskin mukava, mutta masentuneena oli vaikea napata oman ikäistä, jouduin muuttamaan pois kalliilta pääkaupunkiseudulta, koska tuloni olivat masennuksen takia niin pienet Ja ystävyydet kaatuivat ainaiseen väsymykseeni. 

Niin että paljon olen menettänyt masennuksen takia, toisaalta nyt kun voin hyvin niin voin todeta, että onneksi ihan kaikki ei ole kuitenkaan kaatunut, minulla on kaksi lasta ja toisaalta rakastava, ymmärtävä mies, vaikkei hän olekaan "elämäni rakkaus". Monilla on paljon huonomminkin.

Epäoikeudenmukaista? Hmm... isä, juoppo, hylkäsi minut ihan lapsena. Silloinen paras, ja ainoa, kaverini menehtyi tapaturmaiseti, jäin yksin vuosiksi. Ilmeisesti tämän, ja jatkuvan koulukiusaamisen, seurauksena sairastuin nuorella ikää vakavaan masennukseen siitä vieläkään toipumatta. Voisin sanoa, että on tämä elämä jonkin verran epäoikeudenmukaista, mutta olen minä tähänkin asti pärjännyt.

En koe, koska en odota, että elämän pitäisi olla jotenkin oikeudenmukaista. Elämä on suurelta osin täysin sattumanvaraista. Oman elämänsä suuntaa voi jonkin verran ohjata, mutta esimerkiksi sairastumisia tai kuolemia ei useinkaan voi ennaltaehkäistä. On itse asiassa paljon helpompi olla läheiseni (odottamattoman, nuorella iällä tapahtuneen) kuoleman jälkeen, kun en ajattele, että kuolema oli joku suuri vääryys tai epäoikeudenmukaisuus.

Olin koulukiusattu rumuuteni takia. En siis todellakaan ollut ulkonäöllisesti keijukasmainen balleriina vaan ruma, lyhyt ja pullea, finninaamainen tyttö. Olin juuri sellainen turpeinen piirteiltäni, perunanenä, ei kaulaa, ohuet lirut hiukset jne.

Rumuus on aika pitkälti määrittänyt elämääni. Olin ikisinkku (10 v), kunnes onneksi löysin sen ensimmäisen ja ainoan miehen elämääni. Onneksi hän on ihana ja rakastava mies, vaikkakaan ei mikään alfauros, kuten en minäkään mikään missi ole. Luulin jo, että jäisin neitsyeksi, ja lapsettomaksi koko ikäni.  Ja rehellisesti ja suorasti sanottuna, rumuus oli este miesten kiinnostukselle, he itsekin aina kehuivat persoonaani, luonnettani (miten mukava, ja kiva ja kiinnostava ihminen olen, mutta "kipinä" puuttui...) Jotkut sanoivat suoraan, että ei kiinnosta koska ulkomuotoni ei vastaa heidän kriteereitään.

Rumuuden lisäksi en ole mikään hyvä koulussa. Lukiossa kirjoitin todella kovalla työnteolla ja ahkeruudella C-n paperit, ja minulle SE oli työvoitto. Minulla on aina ollut tosi huono matikkapää ja kielipää, ja silloin oli pakko kirjoittaa se pakkoruotsi ja A-kieli (englanti).

Ihailen ja kadehdin kauniita, menestyneitä ja älykkäitä ihmisiä. Heillä on mahdollisuuksia niin moneen, on vain itse oltava ahkera ja aktiivinen. Tyhmillä ihmisillä ei pelkkä ahkeruus auta kun siltikään ei tajua vaikeita juttuja esim. töissä.

Tänäpäivänä olen kovalla ahkeruudella saanut ihan kunnioitettavan ammatin, mutta töissäkin tyhmyys rajoittaa paljon. Hävettää kun joitakin asioita ei pitkän jankkaamisenkin jälkeen tajua... Omat rajat tulevat selvästi esiin töissä, esimies luulee että se johtuu laiskuudestani, mutta oikeasti se on kiinni tyhmyydestäni. Hävettää ja surettaa tämä asia. Ahkeruus ja hyvä asenne on ainoa valttikorttini työelämässä. Harmittaa niin vietävästi, että tyhmyys rajoittaa eteenpäin menemistäni omalla alallani.