Lue keskustelun säännöt.
Muita sosiaalisia erakkoja?
10.06.2013 |
Tunnistaako joku itsensä sellaiseksi, ettei oikein jaksa kauaa muita ihmisiä? Ihan pari tuntia on maksimi kun juttu luistaa sitten jo tekeekin mieli mennä omiin askareisiin ja olla omassa rauhassa. Mua ei myöskään kiinnosta mitä muut tekee, siinä mielessä, että esim tavoittelisin jotakin mitä noin keskiverrosti muut tavoittelevat, ihan pienenä esimerkkinä tietyt sisustusjutut saa minut ihan vastareaktioon, en siis halua niitä missään tapauksessa. Samoin on merkkivaatteiden kanssa, mua ei kiinnosta ne hiukkaakaan. Lähinnä naurattaa kaikki brändäys. Sitten vielä tuo ihmisten välinen yhteydenpito, jos se ei ole vastavuoroista, eli että molemmat osapuolet soittelevat tms silloin tällöin, niin sitten lopetan sen siihen, yksipuoleiseen yhteydenpitoon minusta ei ole. Minulle riittää kaikki tämä pieni mutta tärkeä, jota lähelläni on. Muutama tosiystävä riittää koko elämäksi, samoin se taito, että tarvittaessa tulen juttuun ihan ventovieraidenkin kanssa. Jos siis haluan juttuseuraa saan sitä, mutta useimmiten viihdyn kotona ilman jatkuvaa menoa ja seurustelua.
Kommentit (8)
ap, entä jos seura olisikin jokin oikein mieluisa ihminen, kokisitko samalla tavalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis pääsääntöisesti tarkoitinkin ihan mieluisia kivoja ihmisiä, heidänkin seuraansa "jaksan" muutaman tunnin. En vain koe sellaista että ollaan koko ajan jonkun kanssa omaksi jutukseni, vaan haluan tehdä omia juttujani yksin, lukea, maalata, kirjoittaa yms. Oma perheeni on tietenkin poikkeus, mutta he antavat minulla omaa aikaa ja rauhaa kun tietävät että se on minulle hyvin tärkeää.ap
Kuin omaa tekstiäni, eli kyllä meitä täällä on, meitä vain ei huomaa. Eipä tietenkään.
[quote author="Vierailija" time="10.06.2013 klo 12:35"]
Mulle riittää oma perhe, kun tuota on siunaantunut. Kavereita näen harvoin, somessa vaihtuu kuulumiset. Joidenkin kanssa on kiva istua iltaa, mutta ne on harvassa nykyään. Nuorempana jaksoi vielä sitä "mennään ulos menemisen vuoksi", mutta ei enää.
Mihinkään ohjattuun harrastukseen en mene, ryhmässä pitää aina lässyttää joutavia. Joidenkin työkavereiden kanssa on hauskaa, kun puhutaan ihan asiaa. En kuitenkaan kaipaa yhteisöä vaan teen etänä niin paljon kuin pystyn.
Oman perheen lisäksi tapaan viikossa 0-2 ihmistä oikeasti, jos parin sanan vaihtoa naapureiden tai päiväkodin väen kanssa ei lasketa. Ja se riittää oikein hyvin. Perhekin saa mielihyvin mennä välillä ilman minua, päivä pari yksin on kivaa vain. Enkä tosiaankaan lähde heti "tyttöjen kanssa" minnekään. Yleensä en edes poistu asunnosta paitsi ehkä lenkille.
Ihmisillä on minusta aika väärä kuva, koska seurassa osaan kyllä jutella ja olla hauskakin. Tarvitsen vain todella paljon yksinoloa, että jaksan. Jos joudun olemaan pitkään ryhmässä, tulen kärttyisäksi ja ahdistuneeksi. Hermo ei vaan kestä. Seuramatka jossa ollaan aina yhdessä olisi painajainen...
Moni asia, joka muita liikuttaa ei vaan tunnu omalta. Elän aika lailla oman pääni sisällä ja koen asiat omalla tavallani. Mieheni arvostaa minua juuri sellaisena kuin olen, mutta kovin moni ei ole vaivautunut ottamaan selville, millainen sitten olen. Ja hänkin viihtyy kotona ja oman väen kesken, joten olemme ihanteellinen pari.
[/quote]
Täällä yksi prikulleen samanlainen ihminen, yhdellä erolla, että ei ole mistä, vaan totaaliyh:na tässä porskutellaan :) Muutoin ois voinut olla mun kirjoittama.
En kaipaa tosiaan ketään muita kun lapseni ympärilleni. Toki sitten lasten kanssa kyllä käyn tapahtumissa jne... mutta niissä nyt ei tartte sitten ventovieraiden kanssa jutustellakaan. Ja saa meille lasten kaverit aina tulla. Itse en vaan jaksa seurustella kenenkään kanssa kovin kauan. Joku jos tulee kylään niin kyllä mulle se pari tuntia max. riittää. Sitten alan jo toivoa, että vieraat lähtis ja sais olla omassa rauhassa :)
Lasten kaverit ei aiheuta samanlaista reaktiota, mutta ei mun niiden kanssa tarttekaan seurustella niin aktiivisesti. Toki jututan ja olen läsnä tässä, kiva se on lasten kaverit tuntea hyvin, mutta ei mun tartte niitä "viihdyttää". Kaikki lapset on jo koululaisia niin helppoa sen suhteen.
Lapseni ovat kyllä selkeästi sosiaalisempia kuin minä, joten en ole onneksi onnistunut heitä samaan yhtä mökkiytyneeksi :D
Taas näitä perheellisiä erakkoja, hah...No, kategorisoikaa toki, jos se teistä mielestänne tekee mielenkiintoisempia.
Nim. ei perhettä eikä sukulaisia riesana, viihdyn yksin. Töissä saa kuunnella ihmisten porinaa ihan riittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en esimerkiksi tykkää käydä kylässä, vaan käyn mieluummin kahvilla tai syömässä ihmisten kanssa. Kaipaan ystäviä, mutta viihdyn yksinänikin. En jaksaisi sellaista elämää, että kavereita, joiden kanssa pidetään säännöllisesti yhteyttä, olisi jotain 20.
Mä kuulun samaan porukkaan. Näen työssäni paljon ihmisiä ja keskustelen heidän kanssaan, joten vapaa-ajalla huomaan olevani hieman sosiaalinen erakko. En kovin innokkaasti ole kyläilemässä, soittele kavereille yms. Pari hyvää luottoystävää on ja heidän kanssaan olen yhteydessä, mutten kaipaa muita. Perhekin voisi joskus lähteä jonnekin päiväksi, pariksi, olisi aivan ihanaa olla Yksin kotona :)
Mulle riittää oma perhe, kun tuota on siunaantunut. Kavereita näen harvoin, somessa vaihtuu kuulumiset. Joidenkin kanssa on kiva istua iltaa, mutta ne on harvassa nykyään. Nuorempana jaksoi vielä sitä "mennään ulos menemisen vuoksi", mutta ei enää.
Mihinkään ohjattuun harrastukseen en mene, ryhmässä pitää aina lässyttää joutavia. Joidenkin työkavereiden kanssa on hauskaa, kun puhutaan ihan asiaa. En kuitenkaan kaipaa yhteisöä vaan teen etänä niin paljon kuin pystyn.
Oman perheen lisäksi tapaan viikossa 0-2 ihmistä oikeasti, jos parin sanan vaihtoa naapureiden tai päiväkodin väen kanssa ei lasketa. Ja se riittää oikein hyvin. Perhekin saa mielihyvin mennä välillä ilman minua, päivä pari yksin on kivaa vain. Enkä tosiaankaan lähde heti "tyttöjen kanssa" minnekään. Yleensä en edes poistu asunnosta paitsi ehkä lenkille.
Ihmisillä on minusta aika väärä kuva, koska seurassa osaan kyllä jutella ja olla hauskakin. Tarvitsen vain todella paljon yksinoloa, että jaksan. Jos joudun olemaan pitkään ryhmässä, tulen kärttyisäksi ja ahdistuneeksi. Hermo ei vaan kestä. Seuramatka jossa ollaan aina yhdessä olisi painajainen...
Moni asia, joka muita liikuttaa ei vaan tunnu omalta. Elän aika lailla oman pääni sisällä ja koen asiat omalla tavallani. Mieheni arvostaa minua juuri sellaisena kuin olen, mutta kovin moni ei ole vaivautunut ottamaan selville, millainen sitten olen. Ja hänkin viihtyy kotona ja oman väen kesken, joten olemme ihanteellinen pari.