Onko normaalia, että 30-vuotias tuntee edelleen syvää vihaa

Luultavasti on.

Mitä olet tehnyt lukion jälkeen?

No ei oikeasti ole normaalia. Tuon koulun jälkeen ihmiset ovat olleet parisuhteissa, opiskelleet, muuttaneet pois kotona, hankkineet työpaikat, menneet naimisiin, saaneet lapsia jne jne. On todella häiriintynyttä jos jokapäiväisessä elämässä pitää vielä miettiä jotain koulujuttuja vuodelta papu.

Siirry eteenpäin, niin ne kaikki muutkin teki.

Oman kokemukseni mukaan tuollaiset ihmiset syyttävät muita kaikista omista ongelmistaan. Toisinsanoen eivät myöskään ota vastuuta omista teoistaan tai valinnoistaan ja niiden vaikutuksesta siihen millaiseksi oma elämä on kehittynyt. 

Exäni oli tuollainen henkilö, ja sen kokemuksen pohjalta sanoisin ettei tuo ihan normaalia ole (ei nyt tosin eritysen kieroutunuttakaan / sairastakaan).

No, riippuu tilanteesta...Itse olen muuttanut niin monta kertaa kouluaikojen jälkeen, etten edes muista enää kaikkien luokkalaisteni nimiä.

Jos taas ap asuu yhä samalla paikkakunnalla ja näkee kiusaajiaan lähes päivittäin, niin ymmärrän, että vihan tunteista on vaikeampaa päästä eroon.

No ei se aivan normaalia ole, mutta tärkeäähän on tietää myös, että mitä on tapahtunut, ja miksi tämä ihminen ei pääse siitä yli ja jatka elämäänsä. Minunkin koulussani rääkättiin, siis kirjaimellisesti, erästä poikaa niin hirveästi, että uskon että ainoa tapa selvitä siitä on muuttaa kauas pois heti kun pystyi. Niin me muutkin koulukiusatut teimme. Jos sinne olisi jäänyt niitä persläpiä katselemaan, niin varmaan se viha olisi jäänyt jonnekin muhimaan.

Normaalia ja normaalia... Kyllä tuota sattuu, jos siinä iässä on ollut erityisen kovia kokemuksia eikä senkään jälkeen ehkä elämässä paljon muuta mikä olisi vienyt huomion menneisyydestä. Moni on jäänyt niin kiinni esim. kiusaamisasioihin, että ne ovat estäneet tavallisen elämän, kouluttautumisen, pariutumisen, jne ja kiusattu voi olla pahimmillaan sosiaalisesti ääriestynyt ja alkoholisoitunut... 

Joka tapauksessa omaksi hyödykseen menneisyyteen juuttujan olisi hyvä saada ne asiat käsiteltyä, joko itse tai terapeutin avulla. Se märehtiminen kun ei mitenkään rankaise niitä ihmisiä jotka on hänelle tehneet väärin, vaan vain lisää tämän uhrin omaa kärsimystä. 

[quote author="Vierailija" time="01.04.2013 klo 21:00"]

No, riippuu tilanteesta...Itse olen muuttanut niin monta kertaa kouluaikojen jälkeen, etten edes muista enää kaikkien luokkalaisteni nimiä.

Jos taas ap asuu yhä samalla paikkakunnalla ja näkee kiusaajiaan lähes päivittäin, niin ymmärrän, että vihan tunteista on vaikeampaa päästä eroon.

[/quote]

Toinen on se, jos ei heitä ole tavannut kertaakaan sen jälkeen. Kehittyvät mielessä lähes myyttisiin mittoihin.

En minäkään muista joitakin nimeltä tai edes olemassaololtaan, kun taas joitakin mietin päivittäin. Etenkin he joita näkee silloin tällöin, tai jotka esiintyvät mediassa, kiinnostavat kaikista vähiten.

[quote author="Vierailija" time="01.04.2013 klo 21:06"]

Moni on jäänyt niin kiinni esim. kiusaamisasioihin, että ne ovat estäneet tavallisen elämän, kouluttautumisen, pariutumisen, jne ja kiusattu voi olla pahimmillaan sosiaalisesti ääriestynyt ja alkoholisoitunut... 

[/quote]

Ymmärtääkseni suuri vaara hylätyksi tulleilla. Tai oikeastaan pitäisi puhua eristämisestä. He kai pelkäävät hylätyksi tulemista myöhemminkin, eivätkä siksi pysty hankkimaan ystäviä tai parisuhdetta.

Ei todellakaan ole normaalia vaikka niitä ihmisiä välillä näkisikin, tuskin päivittäin nimittäin näkee. Eiköhän kannattaisi mennä kipinkapin hoitoon.

T. 9 vuotta melko rajusti koulukiusattu.

eikä ap edes maininnut aloituksessa mitään koulukiusaamisesta. 10

Mietin kostamista lähes päivittäin, mutta olen päättänyt antaa asian olla.  Toivottavasti pysyn vahvana.

ap, mene hoitoon. miten olet ajatellut kostaa ja miksi? mitä pahaa ne on sulle tehny?

No kaikista helpoin olisi, jos voisi päästää irti tuollaisista tunteista ja jatkaa eteenpäin. Lopulta se syö vain ihmistä itseään sisältä. Toki kostaa voi ehkä, mutta tulisiko siitä parempi olo. Itse olen kamppaillut itseni irti lapsuuden traumoista ja katkeruuden tunteista. Ei helppoa, mutta sen arvoista.

Sinänsä varmaan normaalia voi ollakin (jos asiaa ei ole mitenkään käsitellyt), mutta ei välttämättä hyödyllistä jäädä junnaamaan paikoilleen..

Ei traumoista voi kamppailla irti. Ne on tapahtumia, muistikuvia ei sanallisessa muistissa, jotka aktivoituu jostain samaan aikaan olleesta ärsykkeestä, esim tuoksusta, äänestä tms. 

No oli tai ei, niin aika surullinen tapa täyttää elämäänsä ainakin. Veikkaan kyllä että tunnetason ongelmia ihan sieltä lapsuudenkodista lähtöisin- niihin tarvitsee hyvää terapeuttia että pääsee irti.

[quote author="Vierailija" time="01.04.2013 klo 22:25"]

Ei traumoista voi kamppailla irti. Ne on tapahtumia, muistikuvia ei sanallisessa muistissa, jotka aktivoituu jostain samaan aikaan olleesta ärsykkeestä, esim tuoksusta, äänestä tms. 

[/quote]

Totta. Aika lapsellisia pätijöitä täällä riittää totuuksia kertomassa. Traumat pitää kohdata esim. terapiassa, jolloin niiden voima hälvenee, millään kamppailulla ne eivät häviä mihinkään. Tietysti voi kamppailla itselleen kaikenlaisia elämänvalheita ja selvitytymiskeinoja niin että itsekään ei ole tietoinen traumoistaab- mutta siellä ne ovat ja vaikuttavat kunnes ne ihan oikeasti selvitetään. Täällä usein on näitä kyökkipsykologeja jotka luulevat että elämä on tahdonvoima-suoritus ja että se mitä he ovat on joku ihmisen mitta.

ei voi kamppailla irti, mutta ne voi lieventää niin ettei ne hallitse elämää.!

T: 23v joka on kamppaillut terapiassa 5 vuotta irti koulukiusaamis (jatkui koko peruskoulu ajan) ja lapsuuden traumoista. ja elämä on nykyään niin paljon helpompaa.

Se päivittäin ajatteleminen on ikävä juttu, sillä se vie sun elämästä  liikaa energiaa. Paikan vaihdos, joku uus harrastus, vaikka juokseminen, saa sun ajatiksia pikkusen muualle. Älä tuhlaa aikaa asioihin mihin itse et voi vaikuttaa, sulla on ollu rankkaa, se on kurjaa. Piste. Käännä uusi sivu, tee jotain kivaa, palkitse itseäsi. Sinä olet kiva, ihana hyvä ihminen.