Kahden kulttuurin välissä

Itse olen samaa mieltä kuin 5. Olen itse hyvin kiinnostunut kulttuureista ja niiden eroista, joten mielelläni puhun niistä ihmisten kanssa. Olen itse kotoisin kulttuurista, josta on paljon positiivisia ja myös negatiiivisia ennakkoluuloja ja näiden oikominen on suorastaan lempiasioitani. Onneksi tuttavani ovat enimmäkseen sellaisia, että pystyvät suhtautumaan asenteisiinsa kriittisesti, tai muuten näistä keskustelu olisi huomattavasti vähemmän mielekästä.

Minua taas rassaa se että mieheni on aina innokas puhumaan oman maansa tavoista ja muutenkin selittämään sen elämänmenoa, mutta hän ei vieläkään ole kertaakaan edes kysynyt Suomesta, suomalaisuudesta tai muusta minun käytökseeni vaikuttavasta. Ja aina jos itse tuon esille suomalaisten erityispiirteitä, hän vain näyttää epäkiinnostuneelta ja alkaa sitten selittää miten hänen tuntemansa brittimies oli käynyt suomessa ja on jo kertonut kaiken oleellisen suomalaisista: ujoja ja epäkohteliaita. Tämä suorastaan loukkaa minua välillä. Mutta mies on irlantilainen ja täällä tuo on, anteeksi nyt vain, melko yleistä. Matkustelevaiseksi sakiksi he ovat enimmäkseen kiinnostuneita vain irlantilaisuutensa erityisyydestä ja olettavat että niin ovat ihan kaikki muutkin. Olen hionut aksenttiani jotta edes baarissa saan olla rauhassa, ulkomaalaisenakin.

Kiitos että sain purkaa! :D

Oma mieheni on espanjalainen, mutta ole koskaan tuntenut joutuvani selittelemään kenellekään paikallisista ystävistäni tai mieheni perheenjäsenistä tapojani vaikka ne kovasti etelä-europpalaisista tavoista eroavatkin. Sama juttu toisinpäin, Suomessakaan en ole selitellyt espanjalaisia tapoja tai pyydellyt niitä anteeksi. Jokainen eläköön elämäänsä niin kuin haluaa ja parhaaksi näkee. Jos ystävät joskus pyörittelisivät silmiään elämäntavoillemme niin miettisin vakavasti sitä, onko minulla vääränlaisia ystäviä.

No ei se olekaan välttämättä elämäntavoille silmienpyörittelyä vaan ennemminkin kaikkeen pieneen ja sanojalleen outoon tarttumista kuten - Miten lapselle annetaan (xylitol) "karkkeja" joka päivä (eikä perille tunnu menevän että kyseessä on terveellinen tapa koska xylitolia ei juuri Suomen ulkopuolella tunneta) tai miksi autoja on parkkeerattu kadun varteen ihan miten sattuu, suomessa tälläisestä saisi sakot tai miten ei ole sitä tai tätä...Ehkä mulla on sit landekavereita:) Eikä kyseessä ole tosiaan mikään elämää mullistava juttu mutta rasittaa vaan kun ollaan aina silmät ymmyrkäisinä ihmettelemässä....

En koe asiaa ollenkaan noin. Sekä Suomessa että mieheni kotimaassa ollaan jossain määrin kiinnostuneita toisen kulttuurin tavoista. Kaikkia ei kiinnostakaan niin paljoa. Mielelläni kerron omituisuuksistakin, niistä on hauska keskustella ja pohtia syitä ilmiöihin. Ei minua ole koskaan rasittanut. En koe myöskään tarvetta puolustella mieheni kotimaata tai kulttuuria, enkä suomalaistakaan. Tuttavani ja sukulaiset ovat toki sen verran fiksuja että ymmärtävät että maassa maan tavalla.

Tuotahan se on. Mieheni on kotoisin maasta, jota kohtaan suomalaisilla on paljon ennakkoluuloja. Vähän aikaa alussa jaksoin yrittää korjata väärinkäsityksiä ja oikoa ennakkoluuloja, mutta aika pian lopetin tuulimyllyjä vastaan taistelun. Mulle ei ole mitään väliä mitä muut ajattelee, ainoa mikä merkitsee on lähipiirin ihmisten ja oikeiden ystävien suhtautuminen, ja he kyllä tietävät, miten asiat ovat.

Minulla vähän sama tilanne kuin kutosella. Helpotti kovasti, kun sain ystäväni ja tuttavani ymmärtämään, että mikään kulttuuri ei suinkaan ole parempi kuin toinen. Kulttuurit poikkeavat toisistaan, mutta mikään niistä ei ole parempi toista, ja tuossa erilaisuudessahan se rikkaus juuri onkin.

Huomattava ero on muuten siinä, miten suomalaiset suhtautuvat tähän toiseen kulttuuriin. Melkein poikkeuksetta negatiivisesti. Kun taas mieheni puolelta suhtautuminen on uteliasta, mutta hyvinkin positiivista, ja hyvin harvoin mitenkään tuomitsevaa.