Voiko yli 20 vuoden takainen koulukiusaaminen yhä vaikuttaa?

Mulla ei kyllä vaikuta. Olen 38-vuotias ja olin koko kouluikäni rankasti koulukiusattu. 

Ensinnäkin on se juttu, että kun mulla nuorempana oli sosiaalisten tilanteiden arkuutta, niin ei minusta se ollut varsinaisesti kiusaamisen aiheuttamaa, vaan minua kiusattiin alunperinkin siksi että olin ujo ja vetäytyvä. Toki kiusaaminen vahvisti jonkin verran taipumusta, mutta se oli jo minun luonteessani ennen eikä kiusaaminen sitä minuun luonut. 

Ja toisaalta, olen iän myötä päässyt eroon koko sosiaalisten tilanteiden arkuudesta. Olen tietoisesti pyrkinyt kehittämään itseäni tässä, ottanut esim. töitä jotka ovat sisältääneet esiintymsitä ja siis pelottaneet minua aikoinaan ihan hemmetisti. Olen tehnyt mm. aikuisten opetustyötä ja puhunut kansainvälisissä konferensseissa. Nykyisin olen työssä johon kuuluu neuvotteluja asiakkaiden kanssa, eikä minusta kyllä ole jälkeäkään siitä että aikoinaan säikyin ihmisiä ja pelotti avata puhetta kenenkään kanssa. Olen hyviin itsevarma ihminen. Tosin vasta noin kolmenkympin iässä aloin löytää tätä itsevarmuutta, sitä ennen oli aina vähän sellaista pakottamista, että vaikka pelotti ja jännitti, pakotin itseni tekemään. Nyt ei enää tarvitse pakottaa.

Kyllä se joissain tilanteissa vaikuttaa.

Noin päällisin puolin vastaisin kuten kakkonenkin, että ei enää vaikuta. Normaalielämässä ei. Teen kokoajan työtä, jossa en voi olla arka enkä pelokas, minäkin opetan (joo, aikuisia, mikä mielestäni on sosiaalisesti helpompaakuin oli opettaa lapsia kun olin sijaisena yläkoulussa) ja puhun kansainvälisissä konferensseissa ja esiinnyt asiantuntijana koko ajan. Esiintymistä vaikeammaksi itse olen aina kokenut vuorovaikutteisemmat tilanteet: palaverit, vapaamuotoiset seminaarit, kahdenkeskiset tai pienryhmäohjaukstilanteet jne. Mutta niistäkin selviän nykyään hienosti.

Ongelmat tulevat näkyviin silloin kun vastaan tulee isompia vastoinkäymisiä. Teen myös työtä, joka tulee väkisin osaksi identiteettiä ja persoonaa. Olen mukana yhdessä tutkimusryhmässä, jonka johtaja ei pidä minusta eikä minun työstäni, mutta pakottautuu pitämän minua mukana, koska hänen johtajansa arvostaa minua. Pelkään sen ryhmän kokouksia ja palavereja ja ne stressaavat minua. Varmaan kaikki pelkäisivät, mutta minä lisäksi en pysty millään lailla puolustautumaan enkä suojelemaan itseäni, koska menen noissa tilanteissa aina enemmän tai vähemmän jumiin. En pahusvieköön osaa mennä edes karkuun tai pitää naamaani kiinni oikealla tavalla oikeassa paikassa. Tai kun jostain tulee oikein julmetun surkeita arvioita, niin kyllä se vetää aika totaalisesti maahan ja sieltä nouseminen kestää taas. (Mä oon oikeasti Suomen parhaimmistoa ja kansainvälisestikin ihan tunnettu ja tunnustettu oman alani tutkijana, mutta viime viikolla just tuli EU:rahoituksesta yhden projektihakemuksen arviot, joissa sekä minut että hakemani projekti haukuttiin maanrakoon - kesti päivätolkulla selvitä sen yli, vaikka tiedän olevani oikeasti hyvä ja tiedän, että tuossa vaikutti tiedepolitiikka jne.) Tämmöiset kyllä vaikuttavat siis myös stressinsietoon ja työkykyyn, vaikka ne eivät jokapäiväisessä elämässä tunnukaan. Vuodessa on monta kuukautta aikoja, jolloin vanhat kiusaamistraumat ei tunnu missään, mutta on siellä sitten päiviä ja viikkojakin, jolloin todellakin tuntuu.

Yksi alue, missä vanha kiusaaminen myös tuntuu, on ollut lasten koulunkäyntiin ja kaveripiiriit liittyvät asiat. Jos lapsella on vaikeuksia, se tuntuu pahasti ja luulen, että oma kiusaamistausta lyö leimansa siihen, miten kyvyttömäksi sitä itsensä kokee ja miten ei pysty uskomaan ja luottamaan minkään tavanomaisten ja esim tällä palstalla suositeltujen keinojen toimimiseen (sen enempää virallisten ja hyvien kuin kiusaajan vanhempien uhkailunkaan toimimiseen). Lisäksi kaikki koulun vanhempainillat ja muut vastaavat tapahtumat ja kaikki kontaktit lasten kaverien vanhempiin herättää mussa aika irrationaalista vastenmielisyyttä ja jopa pelkoa. Pystyn kyllä menemään niihin, mutta niistä seuraava stressi on hirveä. Eli siinä, missä omasssa elämässä ja ammatissa vanhat kiusaamisjutut merkitsevät hyvin, heti kouluympäristöön palatessa ne jotenkin tuntuvat saavat otteen minusta taas.

tietysti vaikuttaa. jos on jätetty aina ryhmästä ulos, välttelee niitä tilanteita sitten vanhanakin. jotkut jopa jättäytyy vapaaehtoisesti ulkopuolelle ettei tule hylätyksi.

Mä olen työstänyt nuo asiat aikaa sitten pois elämästäni, suosittelen sitä kaikille, ihmettelen kovastikin, ettei kiusatut tms itse tätä tajua.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2013 klo 11:49"]

Yksi alue, missä vanha kiusaaminen myös tuntuu, on ollut lasten koulunkäyntiin ja kaveripiiriit liittyvät asiat. Jos lapsella on vaikeuksia, se tuntuu pahasti ja luulen, että oma kiusaamistausta lyö leimansa siihen, miten kyvyttömäksi sitä itsensä kokee ja miten ei pysty uskomaan ja luottamaan minkään tavanomaisten ja esim tällä palstalla suositeltujen keinojen toimimiseen (sen enempää virallisten ja hyvien kuin kiusaajan vanhempien uhkailunkaan toimimiseen).

[/quote]

Hyvä pointti. MInulla myös tätä. Tajusin tämän kun tytär 8-vuotiaana  kertoi kiusaamiseksi tulkitsemastani tapauksesta. Menin yllättäen melkoiseen paniikkiin, ja olin varma että tästä alkaa samanlainen lopun kouluiän kestävä helvetti kuin itselläni oli. Itku kurkussa sanoin tytölle että nyt katkaistaan tämä alkuunsa ja otan heti huomenna yhteyttä koululle, ja tytär ihmetteli että mikä sulla on, sehän vaan sanoi tyhmästi, ei tässä mitään hätää ole. Hän ei ollut itse kokenut tapausta kiusaamiseksi ollenkaan, vain yksittäiseksi ärsyttävästi sanomiseksi ristiriitatilanteessa, eikä kaivannut kenenkään puuttumista asiaan. 

Ja tosiaan mulla on myös tuo etten jaksa uskoa niiden puuttumisten voimaan kovin hyvin koska omaakaan kiusaamistani ei saatu loppumaan, ainoastaan tilapäisesti pahennettua, aikuisten sekaantumisilla.

t. 2

Tällaista huomaan itsessäni. Jos en heti tunne pääseväni johonkin ryhmään sisälle, vetäydyn taustalle.

Minua ei itse asiassa kiusattu koulussa vaan eskarissa sekä yhdessä harrastusryhmässä. Eskarin jälkeen onneksi muutimme muualle ja sain koulussa puhtaan alun ja ensimmäiset ystäväni, harrastuksessa kiusaaminen kuitenkin jatkui vielä vuosia.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2013 klo 12:06"]

tietysti vaikuttaa. jos on jätetty aina ryhmästä ulos, välttelee niitä tilanteita sitten vanhanakin. jotkut jopa jättäytyy vapaaehtoisesti ulkopuolelle ettei tule hylätyksi.

[/quote]

Minulla vaikuttaa, vaikka tiedän ettei enää pitäisi näin monen vuoden jälkeen. Itseinho on juurtunut sisääni niin tukevasti, etten pysty työstämään asiaa.  Koko kouluiän ja senkin jälkeen vamman takia rankka henkinen ja fyysinen väkivalta ei noin vain unohdu. En käy ulkona paljoa, koska pelkään alitajuntaisesti. 

Puhuin asiasta terapiassa, aihe sivuutettiin täysin, ei otettu ollenkaan vakavasti. 

[quote author="Vierailija" time="14.03.2013 klo 12:06"]

tietysti vaikuttaa. jos on jätetty aina ryhmästä ulos, välttelee niitä tilanteita sitten vanhanakin. jotkut jopa jättäytyy vapaaehtoisesti ulkopuolelle ettei tule hylätyksi.

[/quote]

Mä en ole koskaan ollut sellainen että olisin halunnut ryhmiin. Lapsenakaan en toivonut pääseväni niiden muiden lasten porukoihin vaan olisin halunnut tulla jätetyksi rauhaan, olisin halunnut nojailla koulun pihalla tolppaan ja fantasioida tai ajatella omia asioitani. Niiden toisten seura ei minua kiinnostanut.

Samanlainen olen aikuisena, ei ole mitään halua olla ihmisryhmissä. Olen sosiaalinen sen verran kuin työ vaatii, muuten elän tyytyväisenä aika erakkomaisesti.

Kyllä se vaikuttaa mulla ainakin. Huomaan usein sellaisia ajatuskuvioita etten ole tarpeeksi hyvä/kaunis/laiha/kiinnostava ja nämä kaikki negatiiviset ajatukset ja itseni mollaaminen juontavat juurensa koulukiusaamiseen. En myöskään luota ihmisiin ja aina kun tapaan uuden ihmisen, oletan että hän inhoaa minua ja että olen hänen mielestään vastenmielinen. Nämä kaikki johtavat sinne lapsuuden koulukiusaamiseen, jota kesti 8-vuotiaasta siihen, kun menin lukioon. Aika paljon aikuisuuden myötä vähentynyt sen vaikutus elämässä, mutta kyllä se edelleen vaikuttaa, tuskin siitä koskaan pääsen eroon.

Mietin tätä samaa jokin aika sitten. Istuin pitkän matkan bussissa etuosassa ja juttelin bussikuskin kanssa. Takaa kuului sitten jossain vaiheessa kovaäänistä kikatusta. Automaattisesti oletin, että se kohdistui minuun, mikä ei ollut kovin terve reaktio :)

Ikää minulla on jo 46 vuotta ja silti joissain tilanteissa yläasteaikainen (suhteellisen lievä) kiusaaminen ja oma reaktioni siihen tulee jostain selkäytimestä. Koska yläasteella tosiaan joo minulle naurettiin ihan avoimesti ja tekemisiäni plus vaatteitani pilkattiin, samoin avoimesti.

Kyllä se varmasti vaikuttaa esimerkiksi tietyissä sosiaalisissa tilanteissa selviytymiseen.

Mun kaverini sairastui 20 vuotta kiusaamisen jälkeen psykoosiin liittyen kiusaamiseen. (Se yhtäkkiä luuli tajunneensa, että kohtalon olisi pitänyt järjestää hänet kiusaajansa aviovaimoksi ja että hän teki ihan väärin.) Eli täyttä soopaa. Tunsin itsekin sen kiusaajan. Ihan kamala tyyppi. Yritti kiusata minuakin työpaikalla, mutta muut tuli niin topakasti väliin, ettei siitä tullut yhtään mitään. Se siis keksi yrittää kiusata mua, kun kuuli mun olevan kaveri sen entisen uhrin kanssa. (Ite en tiennyt vielä kytköksestä.)

Kaverini oli ihan sekaisin vuoden verran. Toipui sentään harhoistaan ja jaksoi taas olla normaali. Lääkityksellä ja terapialla.

Näistä viesteistä näkee, miten vakava asia kiusaaminen on. Vaikuttaa kiusatun minäkuvaan ja sitä kautta elämään vuosikaudet. Sitä ei pidä hyssytellä eikä siltä pidä sulkea silmiä. Kaikki meistä ei ole teflonia, jotka kestää mitä tahansa; osa varmaan kokemuksistaan vahvistuu, mutta suurin osa kärsii - hirveän pitkään.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2013 klo 15:28"]

Mietin tätä samaa jokin aika sitten. Istuin pitkän matkan bussissa etuosassa ja juttelin bussikuskin kanssa. Takaa kuului sitten jossain vaiheessa kovaäänistä kikatusta. Automaattisesti oletin, että se kohdistui minuun, mikä ei ollut kovin terve reaktio :)

Ikää minulla on jo 46 vuotta ja silti joissain tilanteissa yläasteaikainen (suhteellisen lievä) kiusaaminen ja oma reaktioni siihen tulee jostain selkäytimestä. Koska yläasteella tosiaan joo minulle naurettiin ihan avoimesti ja tekemisiäni plus vaatteitani pilkattiin, samoin avoimesti.

Kyllä se varmasti vaikuttaa esimerkiksi tietyissä sosiaalisissa tilanteissa selviytymiseen.

[/quote]

Minulla on tuota samaa, että jos jossain nauretaan, helposti luulen sen kohdistuvan minuun. Olen kyllä muutenkin, kouluista päästyäni, joutunut naurun kohteeksi ihan kadulla, sillä jäin nuorempana helposti ihmisten mieleen (sosiaalinen fobiani ehkä herätti huomiota).

Vaikuttaa se vieläkin. Kiusaamisesta on n. 20 vuotta. En ole antanut anteeksi kiusaajille ja toivon, että heillä menee todella huonosti. Muutin jopa maasta heidän takiaan. Toivon, että he tajuavat jonakin päivänä miten idootteja olivat!

Musta on tullut tietyssä mielessä kova. "Onnellisesti" on käynyt niin, että pahimmat kiusaajat spurguilevat jossain sillan alla ja ne, jotka elävät suht normaalisti ovat "huonommassa" elämäntilanteessa kun minä. 

Ehkä siitä johtuu, etten jaksa oikeastaan edes miettiä koko tyyppejä (siis sen jälkeen, kun kuulin heidän "rankasta" kohtalostaan). Mutta itse en siedä vääryyttä: seläntakana puhumista, kiusaamista, väkivaltaa. Niskavillat nousevat heti pystyyn ja lähden hyvin herkästi barrikaadeille heikoimpien puolesta. 

Sosiaalisia tilanteita en ole koskaan pelännyt, en edes kiusaamisaikaan, koska se oli asia, mistä minua ei koskaan kiusattu. Olen aina ollut vakuuttava esiintyjä ja saanut lavalla/luokan edessä kaikki kuuntelemaan, vaikka siellä joukossa näitä idiootteja olisi ollutkin. 

[quote author="Vierailija" time="14.03.2013 klo 12:08"]

Mä olen työstänyt nuo asiat aikaa sitten pois elämästäni, suosittelen sitä kaikille, ihmettelen kovastikin, ettei kiusatut tms itse tätä tajua.

[/quote]Siis mieletön juttu!!! Tuo ei varmasti olekaan tullut kenellekään mieleen! Miten voit keksiä jotain noin nerokasta, en voi käsittää, kerta kaikkiaan :O

Niin... Eiköhän aika moni, luultavasti suurin osa, ole näitä asioita käsitellyt. Itsekseen tai terapiassa. Homma nyt vain on niin, että kaikkea itselle tapahtunutta ei pysty käsittelemään POIS, niin että niistä ei enää koskaan olisi mitään vaikutuksia/seurauksia. Saa olla aika yksinkertainen, että ei sitä tajua.

Esim. itselläni on takana pitkä terapia, jossa käsiteltiin sekä traumaattista lapsuuttani että koulukiusaamista. Suurimman osan ajasta olenkin näistä yli, mutta esimerkiksi työelämässä on ollut tilanteita, joiden jälkeen työstämistä täytyy edelleen tehdä. Jolloin tietenkin vaikutusta on edelleen.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2013 klo 15:49"]

Näistä viesteistä näkee, miten vakava asia kiusaaminen on. Vaikuttaa kiusatun minäkuvaan ja sitä kautta elämään vuosikaudet. Sitä ei pidä hyssytellä eikä siltä pidä sulkea silmiä. Kaikki meistä ei ole teflonia, jotka kestää mitä tahansa; osa varmaan kokemuksistaan vahvistuu, mutta suurin osa kärsii - hirveän pitkään.

[/quote]

Ei nuo ole ne vaihtoehdot, että joko kärsii tai on teflonia. Kyllä mä ainakin kärsin koulukiusaamisesta aikanaan hirveästi ja masennuin vakavasti nuorena aikuisena, kun tuli eka kerta, että siihen masentumiseen oli "varaa".

Mutta mä myös tahdoin sydämeni pohjasta parantua, ja olin valmis kärsimään aika paljon lisää sen takia, kokemaan epämukavuutta pitkiä aikoja ja menemään niille alueille, joissa se kiusaaminen ja sen aiheuttamat tuntemukset kaikista eniten nousi pintaan.

Näin ollen tänä päivänä voin sanoa tuntevani itseni paremmin, olevani itsevarmempi ja onnellisempi kuin mitä varmaan olisin ilman tuota kammottavaa paskaa jota kesti vuosikausia.

Tässä on aina se mahdollisuus uhriutua koko elämäksi, tai sitten todeta, että vittu miten paskaa on ollut, miten tästä eteenpäin?

[quote author="Vierailija" time="14.03.2013 klo 16:06"]

[quote author="Vierailija" time="14.03.2013 klo 15:49"]

Näistä viesteistä näkee, miten vakava asia kiusaaminen on. Vaikuttaa kiusatun minäkuvaan ja sitä kautta elämään vuosikaudet. Sitä ei pidä hyssytellä eikä siltä pidä sulkea silmiä. Kaikki meistä ei ole teflonia, jotka kestää mitä tahansa; osa varmaan kokemuksistaan vahvistuu, mutta suurin osa kärsii - hirveän pitkään.

[/quote]

Ei nuo ole ne vaihtoehdot, että joko kärsii tai on teflonia. Kyllä mä ainakin kärsin koulukiusaamisesta aikanaan hirveästi ja masennuin vakavasti nuorena aikuisena, kun tuli eka kerta, että siihen masentumiseen oli "varaa".

Mutta mä myös tahdoin sydämeni pohjasta parantua, ja olin valmis kärsimään aika paljon lisää sen takia, kokemaan epämukavuutta pitkiä aikoja ja menemään niille alueille, joissa se kiusaaminen ja sen aiheuttamat tuntemukset kaikista eniten nousi pintaan.

Näin ollen tänä päivänä voin sanoa tuntevani itseni paremmin, olevani itsevarmempi ja onnellisempi kuin mitä varmaan olisin ilman tuota kammottavaa paskaa jota kesti vuosikausia.

Tässä on aina se mahdollisuus uhriutua koko elämäksi, tai sitten todeta, että vittu miten paskaa on ollut, miten tästä eteenpäin?

[/quote]

Ei tietenkään ole ainoat vaihtoehdot. Ihmiset reagoi tietenkin yksillöllisesti ja noitten välillä on monta tapaa. Ketuttaa vaan, että joittenkin mielestä kiusaamista on aina ollut ja että se vaan pitäisi kestää ja että kiusaamiseen on joku syy. Kuitenkin useisiin kiusaaminen jättää syvät jäljet.

Vaikuttaa suuresti minuun ainakin. Olen työpaikallakin täysin syrjäytynyt, välttelen ja pelkään ihmisiä.

Kiitoksia vastauksista, en siis ole ainoa. Itselläni on myös tuo, että vetäydyn joskus ryhmässä taka-alalle, lisäksi tunnen itseni helposti torjutuksi tilanteissa joissa siihen ei välttämättä ole mitään syytä.

Eräs piirre itselläni on myös vaikeus huomioida muita, siis aivan konkreettisesti. Käyttäydyn usein kuin en näkisikään muita ihmisiä ympärilläni, en katso ketään silmiin. Minua ei haittaa, jos minua katsotaan, mutta en juuri koskaan katso ihmisiä kasvoihin esim. kaupassa, salilla, kaupungilla kävellessä tms. Tuttujen ihmisten kanssa olen aivan "normaali". Olen usein miettinyt, onko tämäkin seurausta kiusaamisesta, joku ihmeen suojamuuri? Ainakin se antaa helposti ylimielisen vaikutelman (alan kyllä helposti juttelemaan, jos joku avaa keskustelun kanssani, mutta itse en sitä tee ellei minulla ole suoranaisesti asiaa).
 

ap