Lue keskustelun säännöt.
Viimeinen kolmannes ja kauhee vitutus, masennus, raivo. Auttakaa.
07.02.2013 |
Mun koko raskausaika on ollut yhtä hermojen raastamista. Toisella kolmanneksella oli n. kuukauden jakso, että tunsin oloni suht hyväksi ja normaaliksi mutta se meni ohi tosiaan kuukaudessa.
Raskausviikkoja on nyt 35 ja melkeinpä joka päivä ajattelen, että oliko tämä edes hyvä idea. En pidä ollenkaan raskaana olemisesta, se tuntuu sekoittavan mun pään ihan kokonaan. Olen ajatellut kauheita asioita. Masentaa ja vituttaa koko ajan, ja itkettää.
Tiedän että tämä saattaa ja aika varmasti johtuukin niistä kuuluisista hormoneista, mutta mikä tähän auttaa? En kestä enää. Itken päivittäin sitä, että vauva tulee ihan kohta enkä ole varma miten arki alkaa sujumaan. Olenko kauhea ihminen, tuleeko minusta muka hyvä äiti kun jo nyt ajattelen, että en jaksa??? Yöt ovat hankalia, en saa nukuttua levottomien jalkojen, suppareiden tai närästyksen takia. Tästä syystä olen ihan sairaan huonolla tuulella kun herään aamulla.
Mies vituttaa minua myös, tuntuu että se on tosi lapsellinen. En osaa kommunikoida, haluaisin vain heittää tavarat seinään ja suksia pihalle asunnosta.
Onko tämä normaalia? Milloin loppuu? Ja kaikista tärkeintä: voiko tälle ololle tehdä jotain?!
Tämä on ensimmäinen raskauteni, eli sokkona mennään. En kaipaa mitään vittuiluviestejä, tyyliin: "Kannattiko laittaa pulla uuniin jos sitä ei nyt kestä!" Tarvitsen vain neuvoja, pliis onko lapseni tulevaisuus tuhoon tuomittu kun sillä on tällainen tuleva äiti.
Kommentit (15)
mulla nimittäin melko sama, ehkä hitusen lievempänä. ja tämä jo kolmas raskaus mulla, kahdesta ekasta mulla on pelkästään positiiviset kokemukset, ja nyt... Olen jotenkin ihan jumissa tämän oloni kanssa ja yritän olla lataamatta liikaa neg energioita miehen suuntaan, ja samalla sitä kuitenkin epärealistisesti toivoisi että mies pelastaisi mut tästä.
Voimia meille. Ja oikeasti uskon ja luotan että helpottuu kun vauva on hoivattavana, vähemmän vaivoja vartalossa ja voi suunnata energiansa siihen vauvaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itsekin yritän että en mistä liikaa kuormittaisi mutta kumminkin suutun sille jos se tekee jotain väärin... Sitten itken ja toivon että se sanois kivoja juttuja mulle ja lohduttais. Ihan sairasta!
Muuten ei tässä varmaan olisi mitään ihmeellistä, mutta kun mieliala vaihtelee niin rajusti että en meinaa pysyä mukana. Nyt taas hetkeksi helpotti tuo kauhea olo, ihmettelen vaan miten oon voinut ajatella esim. sitä että tulenko pärjäämään lapsen kanssa, tietysti tulen. -ap
Ainoa raskausoireeni on ollut ihan järkyttävä ja syvä vitutus kaikesta. Elämä ei mitenkään hirveän aurinkoista ole ollut ennen raskauttakaan, mutta nyt asiat tuntuvat olevan aina vaan huonompaan suuntaan. Ei ole ollut montaakaan pilkahdusta onnellisesta odotusajasta, vaan kaikki energia on mennyt rämpimiseen päivästä toiseen ja myöskin useasti kaduttaa, että on tähän edes ryhtynyt, kun elämä tuntuu olevan niin perseellään. Olen ihan ääneen puhunut, että olisi varmaan pitänyt tehdä se abortti silloin, kun se oli vielä mahdollista. Mies lohduttelee ja sanoo, että kyllä hän sitten hoitaa vauvan, jos minä en jaksa ja on tukena jne. Hänellä on siis jo kaksi ennestään ja minulle tämä koko raskaus on ensimmäinen. Tunnen olevani vaan niin paska ihminen ylipäänsä enkä ollenkaan sellainen odottava äiti, kuin ns. pitäisi olla. En jaksaisi puhua koko vauva-asiasta tai suunnitella tai järjestellä mitään. Olen hankkinut ja saanut lähes kaiken tarpeellisen, en halua tuhlata enempää aikaa tai rahaa mihinkään tarvikkeisiin. En odota innolla mitään, mitä edessä on. Ilo elämästä vain on hävinnyt, elän ihan sumussa päivästä toiseen odottaen, että jotain tapahtuu. Olen jopa toivonut kuolevani tai saavani keskenmenon, ettei tarvitsisi kestää tätä oloa enää ja saisin vain erakoitua ja viettää loppuelämäni yksin pilaamatta kenenkään muun elämää olemalla niin masentunut. Tämä on ihan kamalaa, mutta tähän on jopa niin tottunut, ettei edes tunnu pahalta kirjoittaa näitä, tämä vaan on tällaista, asiat ovat näin ja sillä siisti.
Mulla on vasta toinen kolmannes ja kuolen vitutukseen.
Vihaan miestä, haluan erota. Tämä fiilis tuli vasta raskauden aikana. Mies ei tue eikä auta ja elää itsekästä elämää, tekee mieli lyödä häntä koko ajan, siis oikeasti käyttää fyysistä väkivaltaa (ei todellakaan ole normaalia) kun vituttaa niin paljon.
Muutkin ihmiset kiristää hermoja, esikoinen uhmailee ja roikkuu minussa koko ajan.
Alkanut kaduttaa koko lapsen hankinta, en todellakaan jaksa enkä halua hoitaa pientä vauvaa tämän kaiken päälle. Oikeasti KUOLEN tähän vitutukseen, vihaan koko elämääni ja kaikkia sen osa-alueita. Haluaisin muuttaa elämässäni kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivotaan että sullakin ysi käy niin kun mulla, että vitutus menee ohi kun raskaus päättyy. Mulla kaksi raskautta oli molemmat kamalia siinä mielessä että olin koko ajan pahalla tuulella. Tiuskin ja huusin kamalia asioita. Itkin ja raivosin. Ei todellakaan sovi raskausaika mulle ja ikinä en enää siihen ala.
[quote author="Vierailija" time="07.03.2015 klo 10:33"]Toivotaan että sullakin ysi käy niin kun mulla, että vitutus menee ohi kun raskaus päättyy. Mulla kaksi raskautta oli molemmat kamalia siinä mielessä että olin koko ajan pahalla tuulella. Tiuskin ja huusin kamalia asioita. Itkin ja raivosin. Ei todellakaan sovi raskausaika mulle ja ikinä en enää siihen ala.
[/quote]
Ei hirveän paljon lohduta, että loppuisi synnytykseen. Olen varmaan siinä vaiheessa ottanut sen eron ja muuttanut elämäni, eihän tällaisessa jatkuvassa vitutuksessa voi elää puolta vuotta ja toivoa parasta, että sen jälkeen helpottaa. Jos mies ei ala muuttaa omaa käytöstään (ei auta edes hoitamalla esikoista), niin parempi ilman, vituttaa vähemmän kun ei tarvi pettyä miehen käytökseen koko ajan. En ole ikinä ollut uskoton, mutta nyt näen senkin positiivisena asiana. Sairasta.
Lapsiluku on todellakin tämän jälkeen täynnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin oli ihan sama olo kun tätä ensimmäistä odotin. Todella, todella karseaa oli koko raskausaika. Mutta ainakin minulla kävi niin, että kun vauva syntyi, olin niin kertakaikkisen onnellinen monta viikkoa etten koskaan aiemmin. Olo oli uskomattoman ihana, vauva parasta mitä maailmassa on. Onneksi nekin tunteet ovat tasoittuneet, mutta lapsi on aivan ihana edelleen. Ja minäkin raskausaikana pahimmillaan melkein toivoin keskenmenoa, kun pelotti kaikki niin paljon.
Tsemppiä, mikään olo ei ole ikuista!
Mulla kolmas raskaus ja olen koko ajan pahalla tuulella, en jaksa mitään enkä ketään, parasta ois kun sais olla vaan yksin. Töissä pelkään menettäväni hermoni kun joku tulee tyhjäö kitisemään, kotona karjun jopa kissalke. Kamalaa. Viikkoja kasassa reilu 26
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.03.2015 klo 11:12"]Mulla kolmas raskaus ja olen koko ajan pahalla tuulella, en jaksa mitään enkä ketään, parasta ois kun sais olla vaan yksin. Töissä pelkään menettäväni hermoni kun joku tulee tyhjäö kitisemään, kotona karjun jopa kissalke. Kamalaa. Viikkoja kasassa reilu 26
[/quote]
Lisään vielä, että vauvan kanssa olo on helpompaa. Saa oman kropan takaisin, ei tartte kytätä syömisiään, laukata neuvolassa ounnituksissa ja labroissa, pääsee kunnolla liikkumaan jne. Mä niin odotan kesäkuuta!!!
Mulla se helpottaa ainakin hetkeksi ja olen taas enemmän sinut kehoni ja mieleni kanssa. Nyt joogaan myös ennen nukkumaan menoa, rauhoittaa. Levottomat jalat voivat johtua esim raudan puutteesta, mutta mulla on ainakin hieman auttanut jalkavoide jossa eukalyptusta ja minttua. Voitelen jalat aina sängyssä ennen nukahtamista. Ja imetystyynystä on myös tosi paljon apua hyvän nukkumisasennon löytämisessä, kun mies ei koko yötä jaksa leikkiä mun jalkatukea. Ja luonnossa kävely ja kävely... Ja söpöjen vauvan vaatteiden ostelu...
-se samoissa fiiliksissä painiva
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hormonit ne päätä sekoittaa, ja esikoisen kohdalla on muutenkin tavallista pohtia tulevaa isoa elämänmuutosta, siinä sitä kypsyy ajatukseen että musta tulee nyt sitten äiti.
Itse odotan toista ja olen vielä hullumpi kuin ekaa odottaessa, jos mahdollista. Saan kauheita raivareita vähän väliä, ja sitten itken lohdutomasti kun mies ei ymmärrä mtään... Mies parka, ei ole helppoa silläkään. Ja esikoinen raukka ihmeissään, mikä äitiä vaivaa...
Vähän väliä kaduttaa, että hankkiuduin raskaaksi, vaikka tiesin kuinka koville se mulla ottaa, ja sitten pian jo kadun ajatuksiani ja pelkään että saan rangaistukseksi keskenmenon. Mulla viikkoja vasta 21 ja silti jo tällaista... Ehkä pari viikkoa oli normaalia, kun pahoinvointi loppui, mutta nyt sitten raivohulluus on iskenyt.
Tsemppiä vaan, kyllä se helpottaa, kun vauvam saa ulos. Sitten tosin voi iskeä kunnon baby blues, ja taas itketään. ;p
[quote author="Vierailija" time="07.03.2015 klo 11:16"][quote author="Vierailija" time="07.03.2015 klo 11:12"]Mulla kolmas raskaus ja olen koko ajan pahalla tuulella, en jaksa mitään enkä ketään, parasta ois kun sais olla vaan yksin. Töissä pelkään menettäväni hermoni kun joku tulee tyhjäö kitisemään, kotona karjun jopa kissalke. Kamalaa. Viikkoja kasassa reilu 26
[/quote]
Lisään vielä, että vauvan kanssa olo on helpompaa. Saa oman kropan takaisin, ei tartte kytätä syömisiään, laukata neuvolassa ounnituksissa ja labroissa, pääsee kunnolla liikkumaan jne. Mä niin odotan kesäkuuta!!!
[/quote]
Niin minäkin. Voin tuupata lapset isälleen ja olla hetken vaan itseni kanssa, käydä ystävän kanssa lasillisella, käydä urheilemassa, shoppailemassa, jotenki tämän paskan olon ja uupumuksen kanssa en koe hetkeäkään omaa rauhaa ja sekin vaan lisää vitutusta omalta osalta. Jos minulla olisi hetki aikaa itselleni, en pääse sohvalta ylös uupumuksen takia. Ja toimeliaalle ihmiselle se on henkisesti raastavaa, kun 'pitää' olla tekemättä mitään, vihaan sellaista oleilua. Tuntuu etten voi tehdä mitään ja en muista, milloin minulla olisi tehnyt näin paljon mieli viettää tyttöjen iltaa. En edes halua tavata ketään tämän raskauden takia. Ja niin olin onnellinen, kun vihdoin plussasin, miten voikaan mieli muuttua..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.03.2015 klo 12:12"][quote author="Vierailija" time="07.03.2015 klo 11:16"][quote author="Vierailija" time="07.03.2015 klo 11:12"]Mulla kolmas raskaus ja olen koko ajan pahalla tuulella, en jaksa mitään enkä ketään, parasta ois kun sais olla vaan yksin. Töissä pelkään menettäväni hermoni kun joku tulee tyhjäö kitisemään, kotona karjun jopa kissalke. Kamalaa. Viikkoja kasassa reilu 26
[/quote]
Lisään vielä, että vauvan kanssa olo on helpompaa. Saa oman kropan takaisin, ei tartte kytätä syömisiään, laukata neuvolassa ounnituksissa ja labroissa, pääsee kunnolla liikkumaan jne. Mä niin odotan kesäkuuta!!!
[/quote]
Niin minäkin. Voin tuupata lapset isälleen ja olla hetken vaan itseni kanssa, käydä ystävän kanssa lasillisella, käydä urheilemassa, shoppailemassa, jotenki tämän paskan olon ja uupumuksen kanssa en koe hetkeäkään omaa rauhaa ja sekin vaan lisää vitutusta omalta osalta. Jos minulla olisi hetki aikaa itselleni, en pääse sohvalta ylös uupumuksen takia. Ja toimeliaalle ihmiselle se on henkisesti raastavaa, kun 'pitää' olla tekemättä mitään, vihaan sellaista oleilua. Tuntuu etten voi tehdä mitään ja en muista, milloin minulla olisi tehnyt näin paljon mieli viettää tyttöjen iltaa. En edes halua tavata ketään tämän raskauden takia. Ja niin olin onnellinen, kun vihdoin plussasin, miten voikaan mieli muuttua..
[/quote]
Niin siis odotan lapsen syntymää, en kesäkuuta. Syntyisikin jo kesäkuussa :(
Moni äiti on sanonut, että joku vaihe raskaudesta on ihan hirveä ja sietämätön, ja olleet silti ihan tyytyväisiä ja onnellisia vauvan kanssa. Minä taas voisin olla aina raskaana, jos joku sitten ottaisi penskat hoitaakseen:-)