MIssä vaiheessa voi luovuttaa

Voisitko puhua jonkun kanssa tästä?

Mut se ei täysin ymmärrä, koska periaatteessa kaikki on ihan ok. Se on vaan niin rationaalinen, kuulemma tekemättömät työt ahdistaa vähemmän, jos niihin vaan tarttuu. Mut kun mä haluaisin vaan olla. Ja jos saan vapaasti ollakin, niin teenhän mä kaikenlaista pientä, mut tällä hetkellä tilanne on sellainen, että melkein 24/7 on minuuttiaikataulu että saan tehtyä kaiken mitä pitää.



Ja en löydä sitä voimavaraa, että kaivaisin myös aikaa huolehtia itsestäni. Ja kaikki rahallinenkin, periaatteessa "jalkahoitotason" hemmotteluun olis varaakin, mut tuntuu että sekin on vaan perheeltä pois.



Ystäville en uskalla puhua, pelkään empatiaa, koska siitä se romahdus alkaa jos on alkaakseen.

Voisitko ajatella vähän joustoa tuohon minuuttiaikatauluun ja enemmän aikatauluttomatonta aikaa itselle? Usein sitä itse lataa itselleen liikaa tekemistä, joita oikeastaan kukaan muu ei vaadi eikä odota. Esim. voisiko kotitöistä vähentää tai jakaa niitä tasaisemmin?



Ymmärrän hyvin tilanteesi. Itselläkin usein riittämätön tunne siitä, ettei ehdi tekemään kaikkea, mitä haluaisi ja oma yksin vietetty aika on perheeltä pois. Mutta kun se vaan on niin, että jokainen tarvitsee omaa aikaa, lepoa ja palautumista.

Mut mä en ihan vakavasti ottaen tiedä, kuka ne vaatimukset mulle asettaa. Mies osittain, ja osittain mä itse tulkitsen sen asettavan. Ja onhan se reilua, että minäkin teen kotona paljon, koska hänkin tekee. Työn vaatimukset on ok, mut ne jää työajalle. Mut työtä on niin paljon, että se tulee vapaa-ajalle. Kotitöistä teen oikeastaan vaan pakolliset, pyykit ja ruoat, eli meillä ei todellakaan kiilloteta ovenkahvoja. Ruoka on paha pala, koska jos mä sen laadusta (ja valmistukseen käytettävästi ajasta samalla tingin), sit syyllistyn siitä että annan lapsille huonot elämän eväät syöttämällä niille sontaa. Vaikka tasan tarkkaan tiedänkin, että ei satunnaiseen valmisruokaan kukaan kuole, mut sekin on sit vaan lista mun epäonnistumisten sarjassa. Tuo epäonnistumisasia onkin vaikea, jos jotakin unohtuu, itken, siis tyyliin vaikka en oo ladannut kahvipannua valmiiksi aamulla, se on suunnilleen melkein maailmanloppu. Alkaa mietityttöö oonko kohta jo psykoosissa näine syyllisyyksineni.

Yritä nyt hieman vähentää niitä hommia. Viikonloppuna te vain pakolliset hommat muuten sitten vaan makoilet.

Tuntuu hyvältä, että joku muukin sanoo että pitäisi levätä. Se vaan tuntuu laiskuudelta.



Ikävä kyllä viikonlopuksi on töitä buukattuna, mutta sitä seuraavana yritän laiskotellakin.

Mulla on sama tilanne. Jos joskus otan kepeämmin, se kostautuu ihan perkeleellisellä stressillä ja kiireellä, koska jos en tee asioita heti, niitä on pino odottamassa myöhemmin. Miksi niitä pitäisi sitten tehdä? Etkö voisi tehdä vain ne, jotka on IHAN PAKKO tehdä? Olla vähemmän kontrollifriikki.



Mulla ainakin olemassaolon edellytys on tehdä, toimia. Jos en tekisi, jos en huolehtisi ja tekisi muiden eteen, en tiedä mitä järkeä olisi enää millään? En osaa nauttia asioista jos en koe olevani toisille hyvä (ja korvaamaton ja ainutlaatuinen), eli jos tekisin vain itselleni. Ne kerrat kun olemme eronneet miehen kanssa (parin päivän breikkejä), on myöskin lähtenyt kaikki maku elämästä, koska mitä tekisinkään kaikella sillä vapaa-ajalla, kun ei ole muita "vaatimassa".



Eikä kukaan periaatteessa vaadi mitään, paitsi minä itse itseltäni. En vaadi keneltäkään muulta.

joogaa, meditoi, rukoile (jos sopii elämänkatsomukseesi), ulkoile, ota itsellesi esim. puoli tuntia päivässä tai pari tuntia viikonlopussa aikaa ulkoilla, lukea, nähdä omia ystäviä, käydä elokuvissa, nukkua keskellä päivää, ihan mitä vaan. Voima kanssasi!

Kiitos vertaistuestakin.



Meidän tilanteessa on se perustavanlaatuinen ero, että mä en nauti tekemisestä. Se on mulle silkkaa pakkopullaa, urakka joka on langennut, koska olen nainen, vaimo ja äiti. Mä voisin oikeasti elää tyytyväisenä lukien kirjoja ja mietiskellen. Mut en enää voi antaa lupaa itselleni rentoutua, kun liian usein on liikaa hommia rästissä. Työ ei siis sinällään kuormita, vaan tää kotielämä. Eritoten ruoanlaittoa vihaan. :(



Meditointi tekis kyllä hyvää. Mut en oo saanut siihen keskityttyä, kun aina joku vaatii jotakin. Tuntuu ihan nurinkuriselta valittaa sitäkin, että mies haluaa puhua koko ajan! Mut kun mä vaan haluaisin olla rauhassa. Joskus sanonkin, että mulla on epäsosiaalinen olo, mut kyllä sen kanssa mielellään keskustelenkin, paljon on sanottavaa maailmanmenosta, elämästä, kaikesta. Mut itseäni en jotenkin osaa/uskalla avata. Pelkään, että vastaus on vaan se, että pitäis päästä tästä laiskuudesta ja itsekkyydestä eroon.