Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies, jonka otit, kun luulit ettet muille kelpaa!
05.12.2012 |
Näin jälkikäteen ajatellen minä tein juuri niin. Ja kun aloin ymmärtää elämää ei minulle kelvannut enää se mies, enkä minäkään kai hänelle. Tai olisin kelvannut, mutta en itse enää halunnut jatkaa.
Lapsia meillä ei onneksi ole ja kohtalaisen vähin vaurioin kai selvisimme molemmat siitä liitosta.
Haluan nyt sanoa kaikille teille äideille ja isille, että älkää viekö lastenne omanarvontuntoa. Näin minusta meille molemmille tehtiin ja siitä syystä olimme yhdessä.
Nyt olen ilokseni löytänyt miehen, joka pitää minusta ja olen itsekin monien tuskallisten vuosien katta oppinut arvostamaan itseäni.
Elämän ei pitäisi olla niin vaikeaa - ei ainakaan teidän vanhempien omien käsittelettömien asioiden taki!.
Kommentit (19)
Minä "otin" tuon miehen, koska ajattelin, etten kelpaa muille. Hän ei millään tavoin vastannut (eikä vastaa vieläkään) omaa ihannemiestäni. On hänessä silti hyviä puolia, ei sen puoleen. Hän on kiltti, kotona viihtyvä ja hyvin perhekeskeinen.
Mies taasen oli ollut rakastunu minuun jo pari vuotta ennen kuin todenteolla aloimme jutella (olemme tunteneet kuitenkin jo lapsuudesta lähtien).
Omalta puoleltani tämä on enemmän kuin "järjestetty" avioliitto. Toki pidän miehestäni tosi paljon mutta en rakasta. Meillä ei ole romantiikkaa (koska mies ei sellaisen päälle ymmärrä), ei intohimoa (ainakaan minun puoleltani). Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset, asuntolaina ja suunnilleen sama musiikkimaku.
En silti usko, että lapset ainakaan tästä kärsivät. Meillä on kuitenkin lämmin ja välittävä tunnelma kotona. Eniten tästä kait kärsin minä. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että annan miehen luulla, että rakastan häntä. Samalla kuitenkin haaveilen siitä elämää suuremmasta rakkaudesta, joka vie kertaheitolla jalat alta.
Kyllä joskus leikittelen ajatuksella että vain lähtisin tästä avioliitosta. Mutta kun ei ole tarpeeksi hyvää syytä sille. Minä olen valinnut tämän tien enkä aio rikkoa lasten elämää.
nimim. haluaisi kokea satujen rakkaustarinan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kieltämättä tein hätiköidyn ratkaisun biologisen kellon tikittäessä lujaa ja kovaa. Mä siis otin ensimmäisen isäksi sopivan miehen, kun edellisten miesystävien kanssa ei lasta voinut ajatellakaan.
Nyt pitkän ajan ja todella vaikeidenkin aikojen jälkeen olen onnellinen tuon saman miehen kanssa. Meillä on 3 lasta ja helvetin jälkeen tulemme hyvin toimeen keskenämme ja haluamme viettää aikamme yhdessä. Meillä on aina ollut yhteinen halu elää yhdessä, vaikka olikin välillä todella vaikeita aikoja. Mitään suurta rakkautta en ole kokenut, mutta ajan mittaan opin rakastamaan ja nyt en vaihtaisi mihinkään. Mieheni kai rakastui muhun alkunn täysillä ja on kai oppinut taas rakastamaan :)
vasta 60-vuotiaana (lastensa isästä erosi n. 50-vuotiaana).
Ehkä vielä toivoa minullakin...
itseasiassa mä olen harvinaisen hyvä itsetuntoinen narttu ollut aina ja sekös on ajanut monet hyvätkin miehet karkuun.
Onneksi nykyisellä on isommat munat kuin mulla.
yhdenyön tai hiukan pidempiä suhteita, mutta sitten kuului naps ja pam, ja tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa on kaksi lasta. Myönnän, että tein hätiköidyn ratkaisun. Olen kiitollinen lapsista, mutta mies ei todellakaan ole sellainen elämänkumppani, kuin toivoisin. Olen jo 54v, enkä voi kuvitellakaan, että viettäisin leppoisia eläkepäiviä hänen kanssaan. No, kun lapset lähtevät kotoa, minäkin pistän lusikat jakoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä "otin" tuon miehen, koska ajattelin, etten kelpaa muille. Hän ei millään tavoin vastannut (eikä vastaa vieläkään) omaa ihannemiestäni. On hänessä silti hyviä puolia, ei sen puoleen. Hän on kiltti, kotona viihtyvä ja hyvin perhekeskeinen.
Mies taasen oli ollut rakastunu minuun jo pari vuotta ennen kuin todenteolla aloimme jutella (olemme tunteneet kuitenkin jo lapsuudesta lähtien).
Omalta puoleltani tämä on enemmän kuin "järjestetty" avioliitto. Toki pidän miehestäni tosi paljon mutta en rakasta. Meillä ei ole romantiikkaa (koska mies ei sellaisen päälle ymmärrä), ei intohimoa (ainakaan minun puoleltani). Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset, asuntolaina ja suunnilleen sama musiikkimaku.
En silti usko, että lapset ainakaan tästä kärsivät. Meillä on kuitenkin lämmin ja välittävä tunnelma kotona. Eniten tästä kait kärsin minä. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että annan miehen luulla, että rakastan häntä. Samalla kuitenkin haaveilen siitä elämää suuremmasta rakkaudesta, joka vie kertaheitolla jalat alta.
Kyllä joskus leikittelen ajatuksella että vain lähtisin tästä avioliitosta. Mutta kun ei ole tarpeeksi hyvää syytä sille. Minä olen valinnut tämän tien enkä aio rikkoa lasten elämää.
nimim. haluaisi kokea satujen rakkaustarinan
Paitsi että miehen tavatessani ajattelin etten ikinä yhtä kunnollista miestä saa. Tiedättekö, kiltti, ystävällinen, hyvä sydämellinen vaikkakin ehkä hieman tyhmä...
Tuttua ja turvallista.
Ja sekin eroaa tekstistämme että mä otin ja erosin. Koska en halunnutkaan sitä, halusin sitä rakkautta elämässäni. Rakkautta mitä en tämän miehenkanssa voinut kokea, koska tarpeeksi yhteistä ei ollut.
Nyt en tiedä, kadunko vai en. Tästä ''sinkkuudesta'' olen nauttinut täysin rinnoin, samalla kaduten että muut naiset saavat kokea exäni kiltin luonteen. Sen tutun ja turvallisen.
Ja kuinka ikävä onkaan lastamme, joka asuu exälläni.. En tiedä sittenkään onko kaikki tämä sen arvoista. Oma elämäni vs. Elämä lapseni kanssa.
Itken nykyään kun näen perheitä pulkkamäessä. Tuota haluan omalle lapsellenikin... mutta itseni ollessa myös onnellinen.
Iha avautuminen ,eikö?
Minä "otin" tuon miehen, koska ajattelin, etten kelpaa muille. Hän ei millään tavoin vastannut (eikä vastaa vieläkään) omaa ihannemiestäni. On hänessä silti hyviä puolia, ei sen puoleen. Hän on kiltti, kotona viihtyvä ja hyvin perhekeskeinen.
Mies taasen oli ollut rakastunu minuun jo pari vuotta ennen kuin todenteolla aloimme jutella (olemme tunteneet kuitenkin jo lapsuudesta lähtien).
Omalta puoleltani tämä on enemmän kuin "järjestetty" avioliitto. Toki pidän miehestäni tosi paljon mutta en rakasta. Meillä ei ole romantiikkaa (koska mies ei sellaisen päälle ymmärrä), ei intohimoa (ainakaan minun puoleltani). Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset, asuntolaina ja suunnilleen sama musiikkimaku.
En silti usko, että lapset ainakaan tästä kärsivät. Meillä on kuitenkin lämmin ja välittävä tunnelma kotona. Eniten tästä kait kärsin minä. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että annan miehen luulla, että rakastan häntä. Samalla kuitenkin haaveilen siitä elämää suuremmasta rakkaudesta, joka vie kertaheitolla jalat alta.
Kyllä joskus leikittelen ajatuksella että vain lähtisin tästä avioliitosta. Mutta kun ei ole tarpeeksi hyvää syytä sille. Minä olen valinnut tämän tien enkä aio rikkoa lasten elämää.
nimim. haluaisi kokea satujen rakkaustarinan
Paitsi että miehen tavatessani ajattelin etten ikinä yhtä kunnollista miestä saa. Tiedättekö, kiltti, ystävällinen, hyvä sydämellinen vaikkakin ehkä hieman tyhmä...
Tuttua ja turvallista.
Ja sekin eroaa tekstistämme että mä otin ja erosin. Koska en halunnutkaan sitä, halusin sitä rakkautta elämässäni. Rakkautta mitä en tämän miehenkanssa voinut kokea, koska tarpeeksi yhteistä ei ollut.
Nyt en tiedä, kadunko vai en. Tästä ''sinkkuudesta'' olen nauttinut täysin rinnoin, samalla kaduten että muut naiset saavat kokea exäni kiltin luonteen. Sen tutun ja turvallisen.
Ja kuinka ikävä onkaan lastamme, joka asuu exälläni.. En tiedä sittenkään onko kaikki tämä sen arvoista. Oma elämäni vs. Elämä lapseni kanssa.
Itken nykyään kun näen perheitä pulkkamäessä. Tuota haluan omalle lapsellenikin... mutta itseni ollessa myös onnellinen.
Iha avautuminen ,eikö?
mies on aivan kuvailemasi kaltainen, eli kiltti ja aivan ihana, MUTTA hieman tyhmä :( Tässä sitä ollaan opeteltu elämään asian kanssa koska en edelleenkään usko saavani parempaakaan. Itse en laske itseäni superfiksuksi mutta en todellakaan tyhmäksi, olen korkeasti koulutettu, seuraan maailman tapahtumia, luen kirjoja, matkustelen... Mikään noista ei päde mieheeni, ja vaikka toivoin että siihen tottuisi, niin ei siihen vain totu että toinen ei tiedä mistään mitään eikä näin ollen omaa mielipiteitä mistään. Oman alansa hallitsee toki, mutta ei mitään muuta.
En usko saavani parempaakaan, koska vaikka olen ajatuksen juoksultani ihan normaali enkä ulkoisestikaan mikään peikko, niin olen niin ujo ettei uusien ihmisten tapaamisesta tule mitään. Annan itsestäni aina surkean ensivaikutelman koska pelkään sosiaalisia tilanteita. Tässä siis ollaan, enkä uskalla lähteä :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä "otin" tuon miehen, koska ajattelin, etten kelpaa muille. Hän ei millään tavoin vastannut (eikä vastaa vieläkään) omaa ihannemiestäni. On hänessä silti hyviä puolia, ei sen puoleen. Hän on kiltti, kotona viihtyvä ja hyvin perhekeskeinen.
Mies taasen oli ollut rakastunu minuun jo pari vuotta ennen kuin todenteolla aloimme jutella (olemme tunteneet kuitenkin jo lapsuudesta lähtien).
Omalta puoleltani tämä on enemmän kuin "järjestetty" avioliitto. Toki pidän miehestäni tosi paljon mutta en rakasta. Meillä ei ole romantiikkaa (koska mies ei sellaisen päälle ymmärrä), ei intohimoa (ainakaan minun puoleltani). Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset, asuntolaina ja suunnilleen sama musiikkimaku.
En silti usko, että lapset ainakaan tästä kärsivät. Meillä on kuitenkin lämmin ja välittävä tunnelma kotona. Eniten tästä kait kärsin minä. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että annan miehen luulla, että rakastan häntä. Samalla kuitenkin haaveilen siitä elämää suuremmasta rakkaudesta, joka vie kertaheitolla jalat alta.
Kyllä joskus leikittelen ajatuksella että vain lähtisin tästä avioliitosta. Mutta kun ei ole tarpeeksi hyvää syytä sille. Minä olen valinnut tämän tien enkä aio rikkoa lasten elämää.
nimim. haluaisi kokea satujen rakkaustarinan
Paitsi että miehen tavatessani ajattelin etten ikinä yhtä kunnollista miestä saa. Tiedättekö, kiltti, ystävällinen, hyvä sydämellinen vaikkakin ehkä hieman tyhmä...
Tuttua ja turvallista.
Ja sekin eroaa tekstistämme että mä otin ja erosin. Koska en halunnutkaan sitä, halusin sitä rakkautta elämässäni. Rakkautta mitä en tämän miehenkanssa voinut kokea, koska tarpeeksi yhteistä ei ollut.
Nyt en tiedä, kadunko vai en. Tästä ''sinkkuudesta'' olen nauttinut täysin rinnoin, samalla kaduten että muut naiset saavat kokea exäni kiltin luonteen. Sen tutun ja turvallisen.
Ja kuinka ikävä onkaan lastamme, joka asuu exälläni.. En tiedä sittenkään onko kaikki tämä sen arvoista. Oma elämäni vs. Elämä lapseni kanssa.
Itken nykyään kun näen perheitä pulkkamäessä. Tuota haluan omalle lapsellenikin... mutta itseni ollessa myös onnellinen.
Iha avautuminen ,eikö?
mies on aivan kuvailemasi kaltainen, eli kiltti ja aivan ihana, MUTTA hieman tyhmä :( Tässä sitä ollaan opeteltu elämään asian kanssa koska en edelleenkään usko saavani parempaakaan. Itse en laske itseäni superfiksuksi mutta en todellakaan tyhmäksi, olen korkeasti koulutettu, seuraan maailman tapahtumia, luen kirjoja, matkustelen... Mikään noista ei päde mieheeni, ja vaikka toivoin että siihen tottuisi, niin ei siihen vain totu että toinen ei tiedä mistään mitään eikä näin ollen omaa mielipiteitä mistään. Oman alansa hallitsee toki, mutta ei mitään muuta.
En usko saavani parempaakaan, koska vaikka olen ajatuksen juoksultani ihan normaali enkä ulkoisestikaan mikään peikko, niin olen niin ujo ettei uusien ihmisten tapaamisesta tule mitään. Annan itsestäni aina surkean ensivaikutelman koska pelkään sosiaalisia tilanteita. Tässä siis ollaan, enkä uskalla lähteä :(
Sillä itse suunnittelin lähtöä ainakin pari vuotta. Itseasiassa jo ensi hetkistämme asti tiesin että joudun valitsemaan, joko jännittävän elämän jonkun muun kanssa/yksin tai sitten tämän miehenkanssa tuttua ja turvallista.
Valitsin ehkä väärin.. Lopulta en vain kestänyt että jouduin miestäni häpeämään. Ja kuinka suhde ei antanut mulle enään mitään, tuntui että se itseasiassa otti enemmän kuin antoi..
Jos sinulla on mahdollisuus pitää lapsesi kanssasi eron myötä, niin suosittelen eroa silloin. Itselläni ei ollut mahdollisuutta, uraputkeni ollessa huipussaan, ottaa lasta itselleni asumaan... kun miehellä oli sama uraputki kuin aina ennenkin, säännöllistä ilman mitään muutosta.
Sentakia annoin lapseni asumaan miehelle, itse en pystynyt sitoutumaan säännölliseen ja turvalliseen työaikaan kun halusin kehittyä ja nousta urallani. Annoin lapsen asua miehellä ja nyt en saa enään takaisin.. ainoa mahdollisuus olisi että palaisin takaisin miehenkanssa yhteen.
Ja talvet ovat pahimpia, kun kaipaa sitä lämpöä ja perhettä ympärille.. se on kauheaa kun havahtuu kylmässä pakkasaamussa siihen että oletkin aivan yksin..
En tiedä, nyttenkin arvon kahden välillä, joko yhteen palaaminen tai sitten tämä nykyinen elämä..
Mieti tarkkaan, ja mieti kestätkö takapakkeja. Oletko valmis että mies löytääkin uuden, itse en ehkä siihen ollut valmistautunut, en näin nopeasti ainakaan...
Minä "otin" tuon miehen, koska ajattelin, etten kelpaa muille. Hän ei millään tavoin vastannut (eikä vastaa vieläkään) omaa ihannemiestäni. On hänessä silti hyviä puolia, ei sen puoleen. Hän on kiltti, kotona viihtyvä ja hyvin perhekeskeinen.
Mies taasen oli ollut rakastunu minuun jo pari vuotta ennen kuin todenteolla aloimme jutella (olemme tunteneet kuitenkin jo lapsuudesta lähtien).
Omalta puoleltani tämä on enemmän kuin "järjestetty" avioliitto. Toki pidän miehestäni tosi paljon mutta en rakasta. Meillä ei ole romantiikkaa (koska mies ei sellaisen päälle ymmärrä), ei intohimoa (ainakaan minun puoleltani). Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset, asuntolaina ja suunnilleen sama musiikkimaku.
En silti usko, että lapset ainakaan tästä kärsivät. Meillä on kuitenkin lämmin ja välittävä tunnelma kotona. Eniten tästä kait kärsin minä. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että annan miehen luulla, että rakastan häntä. Samalla kuitenkin haaveilen siitä elämää suuremmasta rakkaudesta, joka vie kertaheitolla jalat alta.
Kyllä joskus leikittelen ajatuksella että vain lähtisin tästä avioliitosta. Mutta kun ei ole tarpeeksi hyvää syytä sille. Minä olen valinnut tämän tien enkä aio rikkoa lasten elämää.
nimim. haluaisi kokea satujen rakkaustarinan
Paitsi että miehen tavatessani ajattelin etten ikinä yhtä kunnollista miestä saa. Tiedättekö, kiltti, ystävällinen, hyvä sydämellinen vaikkakin ehkä hieman tyhmä...
Tuttua ja turvallista.
Ja sekin eroaa tekstistämme että mä otin ja erosin. Koska en halunnutkaan sitä, halusin sitä rakkautta elämässäni. Rakkautta mitä en tämän miehenkanssa voinut kokea, koska tarpeeksi yhteistä ei ollut.
Nyt en tiedä, kadunko vai en. Tästä ''sinkkuudesta'' olen nauttinut täysin rinnoin, samalla kaduten että muut naiset saavat kokea exäni kiltin luonteen. Sen tutun ja turvallisen.
Ja kuinka ikävä onkaan lastamme, joka asuu exälläni.. En tiedä sittenkään onko kaikki tämä sen arvoista. Oma elämäni vs. Elämä lapseni kanssa.
Itken nykyään kun näen perheitä pulkkamäessä. Tuota haluan omalle lapsellenikin... mutta itseni ollessa myös onnellinen.
Iha avautuminen ,eikö?
mies on aivan kuvailemasi kaltainen, eli kiltti ja aivan ihana, MUTTA hieman tyhmä :( Tässä sitä ollaan opeteltu elämään asian kanssa koska en edelleenkään usko saavani parempaakaan. Itse en laske itseäni superfiksuksi mutta en todellakaan tyhmäksi, olen korkeasti koulutettu, seuraan maailman tapahtumia, luen kirjoja, matkustelen... Mikään noista ei päde mieheeni, ja vaikka toivoin että siihen tottuisi, niin ei siihen vain totu että toinen ei tiedä mistään mitään eikä näin ollen omaa mielipiteitä mistään. Oman alansa hallitsee toki, mutta ei mitään muuta.
En usko saavani parempaakaan, koska vaikka olen ajatuksen juoksultani ihan normaali enkä ulkoisestikaan mikään peikko, niin olen niin ujo ettei uusien ihmisten tapaamisesta tule mitään. Annan itsestäni aina surkean ensivaikutelman koska pelkään sosiaalisia tilanteita. Tässä siis ollaan, enkä uskalla lähteä :(
Sillä itse suunnittelin lähtöä ainakin pari vuotta. Itseasiassa jo ensi hetkistämme asti tiesin että joudun valitsemaan, joko jännittävän elämän jonkun muun kanssa/yksin tai sitten tämän miehenkanssa tuttua ja turvallista.
Valitsin ehkä väärin.. Lopulta en vain kestänyt että jouduin miestäni häpeämään. Ja kuinka suhde ei antanut mulle enään mitään, tuntui että se itseasiassa otti enemmän kuin antoi..
Jos sinulla on mahdollisuus pitää lapsesi kanssasi eron myötä, niin suosittelen eroa silloin. Itselläni ei ollut mahdollisuutta, uraputkeni ollessa huipussaan, ottaa lasta itselleni asumaan... kun miehellä oli sama uraputki kuin aina ennenkin, säännöllistä ilman mitään muutosta.
Sentakia annoin lapseni asumaan miehelle, itse en pystynyt sitoutumaan säännölliseen ja turvalliseen työaikaan kun halusin kehittyä ja nousta urallani. Annoin lapsen asua miehellä ja nyt en saa enään takaisin.. ainoa mahdollisuus olisi että palaisin takaisin miehenkanssa yhteen.
Ja talvet ovat pahimpia, kun kaipaa sitä lämpöä ja perhettä ympärille.. se on kauheaa kun havahtuu kylmässä pakkasaamussa siihen että oletkin aivan yksin..
En tiedä, nyttenkin arvon kahden välillä, joko yhteen palaaminen tai sitten tämä nykyinen elämä..
Mieti tarkkaan, ja mieti kestätkö takapakkeja. Oletko valmis että mies löytääkin uuden, itse en ehkä siihen ollut valmistautunut, en näin nopeasti ainakaan...
Kamppailen juuri niiden tunteiden välillä, että toisaalta mies on tuttu, turvallinen ja uskollinen, mutta toisaalta joudun silloin tällöin häpeämään. Huomaan usein, että muiden seurassa ollessamme pyrin kääntämään keskustelua miehen ammattialan suuntaan, jotta hänkin saisi joskus "päteä". Joitain päiviä sitten puhuimme kavereiden kanssa maailmanuskonnoista, eikä mies sanonut keskustelun aikana sanaakaan. Vain minä tiesin sen johtuvan siitä, että mies ei osaisi sanallakaan kertoa mitä kuuluu esimerkiksi hindulaisuuteen, juutalaisuuteen tai buddhalaisuuteen. Kyllä se syö ihmistä, kun joutuu pelkäämään että toinen paljastaa ettei asioista mitään tiedä.
Joskus vielä oli aika kun yritin vaivihkaa lisätä miehen tietämystä; katsottiin dokumentteja, keskusteltiin, kerroin kaikista kokemuksistani mitä olen maailmalla matkatessa saanut... Sitten huomasin ettei mies muista jälkeenpäin yhtään mitään.
Ja silti hän on jollain tavalla mun peruskallio, vaikka välillä en kestä katsoa koko ihmistä. Jollain tavalla hän on mulle hyväksi, ja sitten taas ei...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tiedän hyvin mitä tarkoitat. Itse elin sen tunteen kanssa, sen tunteen missä rakastin miestä ylikaiken ja silti vihasin, liian kauan.
Se oli hirveää omalle itsetunnolle, kun mies häpäisi itsensä aivan itsestään selvyyksillä asioilla.
Kuinka tiesin että koko sukuni/ystävä piirini piti häntä junttina.. Ja pahinta oli että itsekin pidin häntä juurikin sinä, junttina.
Tiesin että minua odottaa jokin parempi. Olin tietänyt jo kauan, koska vihdoinkin uskalsin siitä suhteestä lähteä. Suhteesta joka oli tuttua ja turvallista... Se mikä piti minut pinnalla useimpina hetkinä kuin mieli teki vain vajota ja hukkua.
Ja tosissaan, vieläkään en tiedä miten minun pitäisi suhtautua tähän eroon minkä itse halusin. En ole vielä saanut sitä elämäni rakkautta minkä halusin, ja uskoni koko rakkautta kohtaan alkaa vajota. Vain tunne missä saisin olla perheeni kanssa yhteinen tuntuu realistiselta ja onnelliselta... Vaikka tiedän ettei se riitäkään loppupeleissä itselleni.
Anteeksi että avaudun näin, ihanaa vain löytää ihminen jonkakanssa on samaa mieltä (ex)puolisostaan. Olisi vain pitänyt sinut löytää aiemmin:)
Yhdessä ollaan edelleen. Vaikeita aikoja on ollut, mutta nyt nautin suhteestamme. Ennen koin oloni turhautuneeksi ja vihaiseksikin, kun en kelvannut muille miehille ja mm. petin puolisoani tilaisuuden tullessa (kerran).
Viime aikoina olen tajunnut, miten pelottavan paljon tuo mies minua rakastaa. Hän antaa kaikkensa eteeni, tekee paljon ratkaisuja joissa asettaa minut automaattisesti ensimmäiseksi. Minulla on tästä huono omatunto, koska en pysty samaan. Melkeinpä ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kaikki mitkä sain, mutta totuushan on se, että kaivoin aina esiin itse pirun. Enää en koske yhteenkään.
Mieti tarkkaan, ja mieti kestätkö takapakkeja. Oletko valmis että mies löytääkin uuden, itse en ehkä siihen ollut valmistautunut, en näin nopeasti ainakaan...
Huomaatko tuon (sairaalloisen) omistushaluisuutesi? Jätät miehesi, mutta hän ei saisi hakeutua uuteen suhteeseen. Tai ainakaan se ei ole sinulle ihan ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti tarkkaan, ja mieti kestätkö takapakkeja. Oletko valmis että mies löytääkin uuden, itse en ehkä siihen ollut valmistautunut, en näin nopeasti ainakaan...Huomaatko tuon (sairaalloisen) omistushaluisuutesi? Jätät miehesi, mutta hän ei saisi hakeutua uuteen suhteeseen. Tai ainakaan se ei ole sinulle ihan ok.
ja sen takia siitä varoitankin muita. Jotka ehkä ajattelevat samalla tavalla kuin minä silloin.. että se on ok. Se että se ei olekaan ok, iskeytyy vasten kasvoja vasten sitten kun se tapahtuu.
Sairaalloista se on, myönnän. Ja yritän päästä eroon, keinolla millä hyvänsä
Niin tiedän hyvin mitä tarkoitat. Itse elin sen tunteen kanssa, sen tunteen missä rakastin miestä ylikaiken ja silti vihasin, liian kauan.
Se oli hirveää omalle itsetunnolle, kun mies häpäisi itsensä aivan itsestään selvyyksillä asioilla.
Kuinka tiesin että koko sukuni/ystävä piirini piti häntä junttina.. Ja pahinta oli että itsekin pidin häntä juurikin sinä, junttina.
Tiesin että minua odottaa jokin parempi. Olin tietänyt jo kauan, koska vihdoinkin uskalsin siitä suhteestä lähteä. Suhteesta joka oli tuttua ja turvallista... Se mikä piti minut pinnalla useimpina hetkinä kuin mieli teki vain vajota ja hukkua.
Ja tosissaan, vieläkään en tiedä miten minun pitäisi suhtautua tähän eroon minkä itse halusin. En ole vielä saanut sitä elämäni rakkautta minkä halusin, ja uskoni koko rakkautta kohtaan alkaa vajota. Vain tunne missä saisin olla perheeni kanssa yhteinen tuntuu realistiselta ja onnelliselta... Vaikka tiedän ettei se riitäkään loppupeleissä itselleni.
Anteeksi että avaudun näin, ihanaa vain löytää ihminen jonkakanssa on samaa mieltä (ex)puolisostaan. Olisi vain pitänyt sinut löytää aiemmin:)
Minunkin miestä pidetään vähän junttina... Ei sentään ihan idioottina koska hänen alansa on sellainen mistä harva ymmärtää paljon, ja siitä puhuttaessa mies vaikuttaa todella fiksulta. Harmi vaan että hänen tietämys rajoittuu siihen :( Ja ehkä pahinta oikeasti on se että itsekin pidän häntä vähän junttina. En kiistä hänen kykyjään omalla alallaan, mutta jos sen ulkopuolelta ei tiedä mitään eikä haluakaan tietää, niin onhan se hirveä asennevamma. Olen kysynyt eikö miestä haittaa istua vain hiljaa seurassa kun ei pysty osallistumaan keskusteluun, ja kyllä se vähän kuulemma häiritsee mutta ei niin paljon että alkaisi kiinnostua asioista!! En tajua miten joku voi ajatella noin.
Tunteesi ovat ilmeisesti tosi ristiriitaiset eronne suhteen, mutta minä pidän sua rohkeana. Et joudu enää häpeämään ikinä ketään toista!! Ainakaan tuosta syystä. Jos itse saisin voimaa erota, niin en tyytyisi kehenkään kenen yleistieto olisi omaani huonompi. Mieluummin olisin yksin. Jos miehessäni olisi vielä muita vikoja, kuten juopottelua tai ilkeämielisyyttä, niin lähtisin silmänräpäyksessä. Nyt on vaan vaikeaa koska mies palvoo minua ja on minulle niin hyvä, ettei varmaan kukaan muu kohtelisi minua samalla tavalla :(
Kyllä se syö ihmistä, kun joutuu pelkäämään että toinen paljastaa ettei asioista mitään tiedä.
Itse sen sijaan pidät huolet, että paljastat tietämättömyytesi niin, ettei jää epäilystäkään...
Asiaan, nasiaan. Se millä on merkitystä, on se, missä vaiheessa se oman elämän rakentaminen on. Kaksi eri vaiheessa olevaa eivät tule toimeen keskenään.
Huomaat sitten itsekin viimeistään mummoiässä, että vaikka paskaa on jauhettu, ei mikään silti ole muuttunut.
Miehet muuten tuntuvat todella kammoavat naisia, joilla on hyvä itsetunto.
Minunkin miestä pidetään vähän junttina... Ei sentään ihan idioottina koska hänen alansa on sellainen mistä harva ymmärtää paljon, ja siitä puhuttaessa mies vaikuttaa todella fiksulta. Harmi vaan että hänen tietämys rajoittuu siihen :( Ja ehkä pahinta oikeasti on se että itsekin pidän häntä vähän junttina. En kiistä hänen kykyjään omalla alallaan, mutta jos sen ulkopuolelta ei tiedä mitään eikä haluakaan tietää, niin onhan se hirveä asennevamma. Olen kysynyt eikö miestä haittaa istua vain hiljaa seurassa kun ei pysty osallistumaan keskusteluun, ja kyllä se vähän kuulemma häiritsee mutta ei niin paljon että alkaisi kiinnostua asioista!! En tajua miten joku voi ajatella noin.
Tunteesi ovat ilmeisesti tosi ristiriitaiset eronne suhteen, mutta minä pidän sua rohkeana. Et joudu enää häpeämään ikinä ketään toista!! Ainakaan tuosta syystä. Jos itse saisin voimaa erota, niin en tyytyisi kehenkään kenen yleistieto olisi omaani huonompi. Mieluummin olisin yksin. Jos miehessäni olisi vielä muita vikoja, kuten juopottelua tai ilkeämielisyyttä, niin lähtisin silmänräpäyksessä. Nyt on vaan vaikeaa koska mies palvoo minua ja on minulle niin hyvä, ettei varmaan kukaan muu kohtelisi minua samalla tavalla :(
Täällä taas mies jolla vastaava ongelma toisin päin. Eli ei ole sukupuolisidonnainen asia vaan harvinaislaatuisemmat helposti laskevat, ettei vastaavaa puolisoa löydä kuitenkaan ikinä ja sitten tyytyy mihin tahansa. Ei olisi kannattanut, ei tosiaankaan.
Alue: Aihe vapaa
ja ajauduin erään reppanan miehen seuraan, miehen, joka palvoi maata jalkojeni alla. Hyväähän se itsetunnolle teki vaikka mies ei ollu ollenkaan sellainen josta pitempiaikaista kumppania olisin voinut ajatella.
Niin vain sitten tuli lapsi kuvioihin ja tunnen jääneeni vangiksi. Ei miehessä sinänsä vikaa ole, mutta niin kai sitten on, etten tässä elämässä koskaan koe romanttista rakkautta.