lapset 2 ja 4 v. ja ainaista kinastelua koko ajan ja äidissä kiinni

Eli suosittelisin miettimään omaa jaksamistasi. Voitko helpottaa töissä jotenkin, puhua työterveyslääkärin kanssa tai jotain. Kun olet itse kunnossa, jaksat paljon paremmin kuunnella noita kinasteluja ja niitä ei ehkä tulekaan , kun osallistut enemmän. Ota omaa aikaa, sovi ukkosi kanssa pari tuntia muutaman kerran viikossa, aikaa jolloin vain hän hoitaa lapsia ja tee itse mitä haluat. Auttaa kummasti. Itsellä auttoi vain pitkä sairasloma...jonka aikana aloin noudattamaan näitä ohjeita. Pinna parani huomattavasti.Ja sinne pulkkamäkeen tai muuhun ei ole pakko mennä, ota rennosti.

Oikeasti, tuollaistahan se on. Niillä on molemmilla kova halu olla sun kanssa koko ajan. Minulla on saman ikäiset kotihoidossa, ja näilläkin on kova halua olla koko ajan tässä lähellä. Isompi on jossain "rakastan äitiäni, hän on kaunein koko maailmassa" - kausi ja pienempi nyt on vasta kohta kaksi.



Minä touhuan näiden kanssa paljon, ihan koska sitä varten nyt olen kotona. Silti nämä haluavat paljon huomiota, sen lisäksi, ja minunkin on pakko pitää selvät rajat sille, milloin olen rauhassa eikä minua saa häiritä (ja tämähän nämä mukulat muistavat tasan kaksi minuuttia). Onneksi sentään eivät tappele, syystä että isompi on tosi rauhantahtoinen eikä mene mukaan pienemmän provosointeihin.



Olen ajatellut, että tällaista tämä nyt vaan on. Eipähän tee mieli ainakaan tehdä lisää lapsia, kun alkaa kirkastua kuinka paljon lapset oikeasti vaativat. Koetetaan kestää, eihän tämä mitenkään voi kovin kauaa kestää. Muutamia vuosia ehkä.

Meillä on samanlaiset 4,5 v. ja 2,5 v. Isompi haluaa aina, että äiti nukuttaa, äiti lähtee ulos, äiti pyyhkii pyllyn, äiti äiti äiti. Pienemmällä alkaa olla kova uhma, suuttuu verisesti milloin mistäkin ja jaksaa kiukutella k-a-u-a-n. Puhumattakaan siitä että keskenään riitelevät leluista ja milloin mistäkin, esim. toinen seisoo liian lähellä tai sai mennä ensiksi käsienpesulle... Huoh.



Mä olen kans ihan kuitti. Eipä nuo paljon viittä-kymmentä minuuttia kauempaa keskenään ole ilman että multa jotakin halutaan tai joku tilanne päällä... Paitsi silloin kun katsovat piirrettyjä, mutta ei niitäkään koko aikaa katsoa voi. Ja me kyllä ulkoilemme, pelaamme pelejä jne. Ongelma on se että en tahdo jaksaa kotitöitä enää. Lapset vievät kaikki mehut ja ahdistun kun tekemisen rauhaa ei ole, vaan koko ajan joku keskeyttää.



Oon ajatellut että onko lapset oppineet liian hyvälle. Pitäisikö alkaa tehdä selväksi rajoja, että nyt alkaa äidin oma puolituntinen, nyt äidille ei saa puhua mitään ellei ole kuolemanhätä. Voiko niin edes tehdä? Mulle tämä on niin outoa, muistan omasta lapsuudestani että rakastin piirrellä ja puuhata yksin omassa huoneessani, mua lähinnä häiritsi jos äiti tuli siihen kurkkimaan. Mun lapset näyttää olevan eri maata...

mutta olinkin kotona kunnes kuopus oli 3v. Vai onkohan aika kullannut muistot?



Oikeasti, olen ajatellut että ihanaa kun esikoinen oli tyttö joka jo ihan pienestä halusi hoitaa kuopusta ja laiskana äitini annoin kantaa vaippaa jne, kauhulla katselin siskon samanikäisiä, jotka olivat toisin päin ja poikaa kiinnosti vain "kakkoliit" ja muut "goneet" ja jaksoi muksia pikku siskoa mennen tullen.

että pitää olla aina muita varten. Meillä isompi osaa olla itsekseenkin, mutta kun hän on huoneessaan, niin pienempi kuitenkin vaatii, jos ei huomiota niin jatkuvaa vahtimista, koska on todellinen täystuho.



Mutta, asuimme vielä jokin aika sitten talossa, jossa oli paljon kotiäitejä. Minua ei väsyttänyt silloin kotona oleminen ollenkaan, koska aina oli aikuista seuraa, ja lapsilla seuraa toisistaan. Lapset leikkivät keskenään tuntikausia joka päivä, me aikuiset joimme kahvia ja juoruttiin. Nykyään tässä pihassa ei kotiäidit juttele juuri keskenään eikä kahvittele, kaikilla on tarkat omat reviirit. Lapset leikkii keskenään vain silloin tällöin, eikä heille muodostu sellaisia ihania, pitkäkestoisia leikkejä joihin palataan heti sen jälkeen kun lapset on ensin puolipakolla raahattu sisälle syömään. Vaikka nähdään paljon kavereita, melkein päivittäin niin ei se ole ollenkaan sama asia.



Minun lapseni eivät yksinkertaisesti saa sitä kaikkea energiaansa purettua kerhoissa ja pihaleikeissä keskenään, eikä heillä ole ollenkaan niin hauskaa kuin entisessä kodissa. Ja siksi minuakin väsyttää, kun pitää täyttää se paikka joka oikeasti kuuluisi lapsen hyville arkipäivän kavereille.



3.