Lue keskustelun säännöt.
Mistä tietää että eropäätös on oikea?
30.10.2012 |
Mun ja mieheni avioliitto on nyt loppumassa. Olemme kaiken kaikkiaan olleet yhdessä 5 vuotta, ja alamäkeä se on ollut oikeastaan koko ajan. Jälkeenpäin ajatellen menimme naimisiin toivoen että se parantaisi asioita. Miten typerä ajatus!
Tilanne on mennyt siihen, että n. kahden viikon välein molempien turhautuminen purkautuu nukkumaanmenoaikana käytyyn "en halua sua enää" -keskusteluun, joka loukkaa molempien tunteita. Kuitenkin vaikka illalla sanomme yhteen ääneen haluavamme erota, niin jatkamme mitään puhumatta seuraavana päivänä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Omituista ja raastavaa. Viimeksi tällainen keskustelu käytiin eilen, ja nyt en enää usko että jaksan tätä ihme välitilaa, kun yhdessä ei ole hyvä olla, mutta mitään ei saa aikaiseksikaan.
Pahinta on, että en edes tiedä mistä tämä surkea tilanne johtuu. Kummassakaan meissä ei ole ns. "vikaa", meillä ei vain synkkaa enää juuri millään tasolla. Kaikenlaista on yritetty; lomamatkaa kahdestaan, kynttiläillallisia jne. Mikään ei oikein auta, kun ei vain jaksa enää keskustella.
Meillä ei ole lapsia, joten sinänsä ero vaikuttaisi vain meihin kahteen. Haluaisin nyt kuitenkin kuulla, mistä te muut tiesitte, että NYT on eron aika? Mä en ole onnellinen nyt, mutta en saa aikaiseksi erotakaan. Odotan jotenkin sitä hetkeä kun alitajunta sanoo että no NYT on aika, mutta sitä hetkeä ei tunnu tulevan. Johtunee kai siitä, että välitän miehestäni silti kovasti, ja hän musta.
Kommentit (19)
... vaikka vastaan tulisi mitä, niin silloin se on oikea.
Elämän oikean ja väärän määrittelet lopulta vain sinä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos otat sen asenteen, että päätös on oikea ... vaikka vastaan tulisi mitä, niin silloin se on oikea.
Elämän oikean ja väärän määrittelet lopulta vain sinä itse.
Tällä metodilla jotkut sitten viettävät loppuelämänsä yrittäen vakuuttaa itsensä siitä, että tuli tehtyä oikein, ja ovat pahimmillaan todella suossa ambivalenssinsa kanssa.
että eihän sen eron tarvitse olla lopullinen. Jos kumpikaan meistä ei ole onnellinen, on varmasti parempi olla erillään ja katsoa mitä tapahtuu. Asumusero, voidaan tapailla, sovitaan säännöt, tai sitten ollaan ihan reilusti erottu. Mutta jos molemmat huomaa että se toinen onkin Se Oikea, ainahan voi palata takaisin yhteen.
Useimmiten näin ei käy, ja se kertoo että eropäätös oli oikea.
Tällä metodilla jotkut sitten viettävät loppuelämänsä yrittäen vakuuttaa itsensä siitä, että tuli tehtyä oikein, ja ovat pahimmillaan todella suossa ambivalenssinsa kanssa.
Siitä lähdetään, että pienet virheet myönnetään mutta isoja ei koskaan! Koska siinähän saattaisi koko elämä olla mennyt pilalle. Mitäs sitten tehtäisiin?
Jos otat sen asenteen, että päätös on oikea
... vaikka vastaan tulisi mitä, niin silloin se on oikea.
Miksi pitäisi hampaat irvessä roikkua yhdessä jos suhde ei toimi? Miksi ei voi myöntää että rakkautta oli ja naimisiin mentiin, mutta asiat on nyt muuttuneet eikä enää rakasteta toisiamme. Mikä paha juttu se ero on?
Mua suututtaa että tuhlataan ainutlaatuinen elämä kärsimiseen. Me ei olla täällä kuin tämän hetken, just nyt, tässä tilanteessa. Eikö tarkoitus ole olla iloinen ja onnellinen niin hyvin kuin voi? Miksi tuhlata kallisarvoisia hetkiä pahaan oloon, jos asian voi muuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos otat sen asenteen, että päätös on oikea
... vaikka vastaan tulisi mitä, niin silloin se on oikea.
Miksi pitäisi hampaat irvessä roikkua yhdessä jos suhde ei toimi? Miksi ei voi myöntää että rakkautta oli ja naimisiin mentiin, mutta asiat on nyt muuttuneet eikä enää rakasteta toisiamme. Mikä paha juttu se ero on?Mua suututtaa että tuhlataan ainutlaatuinen elämä kärsimiseen. Me ei olla täällä kuin tämän hetken, just nyt, tässä tilanteessa. Eikö tarkoitus ole olla iloinen ja onnellinen niin hyvin kuin voi? Miksi tuhlata kallisarvoisia hetkiä pahaan oloon, jos asian voi muuttaa?
niin oikeassa, elämä on liian lyhyt tällaiseen. Tilanne on kuitenkin tosi vaikea kun mitään yksittäistä syytä, kuten väkivaltaa, ei ole. Mieheni on ns. "hyvä mies", ja sellaisesta on niin paljon vaikeampi erota kuin jotenkin "huonosta"...
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mies on ihan väärä sinulle, jätä se. Jos sinä et tiedä mitä haluat, älä tee mitään.
Sanoit:
Odotan jotenkin sitä hetkeä kun alitajunta sanoo että no NYT on aika, mutta sitä hetkeä ei tunnu tulevan. Johtunee kai siitä, että välitän miehestäni silti kovasti, ja hän musta.
Pelkäätkö sitoutumista?
Jos mies on ihan väärä sinulle, jätä se. Jos sinä et tiedä mitä haluat, älä tee mitään.
Sanoit:
Odotan jotenkin sitä hetkeä kun alitajunta sanoo että no NYT on aika, mutta sitä hetkeä ei tunnu tulevan. Johtunee kai siitä, että välitän miehestäni silti kovasti, ja hän musta.
Pelkäätkö sitoutumista?
pelkään eroamista kuin sitoutumista. Siksi yritän hampaat irvessä uskotella itselleni että ei tässä hätää ole. Mieheni kyllä usein puhuu siitä, ettei hän tiedä mitä elämältä haluaa. Siis kaiken muunkin kuin avioliittomme suhteen. Ehkä se aiheuttaa osan meidän ongelmista, en tiedä. Fiilis on lannistunut kuitenkin molemmilla osapuolilla, ollut jo pitkään.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta viisi vuotta on kamalan pitkä aika tyytyä. Se on puolet vuosikymmenestä, ja aikuiselämää on nykynaisella keskimäärin 6 vuosikymmentä. Kyse on todella suuresta osuudesta elämästäsi!
Oman ja ystävieni kokemuksen mukaan päättyneissä suhteissa harmittelun aihe on kovin usein se, miksi ei lähtenyt aiemmin. Etenkin silloin, kun "periaatteessa kaikki on hyvin, miehessä ei ole mitään vikaa".
Yksin olemisessa ei ole mitään pelättävää, se voi hyvinkin olla antoisa elämänvaihe. Itse opin kahden vuoden sinkkuvaiheeni aikana paljon itsestäni. Opin itsenäiseksi. Se teki minulle hyvää. Ja kun tapaat miehen, joka kiinnostaa sua enemmän kuin nykyinen miehesi, asioita selkeyttää kummasti, kun virallinenkin statuksesi on sinkku, etkä ole sitä vain henkisesti.
Kun te molemmat olette samoilla fiiliksillä, toisen on vain ryhdyttävä. Se voit olla sinä, juuri tänään. Aloita tästä: http://www.suomi.fi/suomifi/suomi/asioi_verkossa/lomakkeet/kun_ke6502/i…
Oikein hyvää syksyä toivottaa
Tiitu
pelkään eroamista kuin sitoutumista.
Oletko niitä naisia jotka tarvitsevat koko ajan miehen rinnalleen tunteakseen olonsa onnelliseksi? Silloin ei voi auttaa, pysy vain liitossasi kunnes olet löytänyt jonkun toisen suhteen mihin hypätä.
Jos olet tavallinen, järkevä, itsellinen ihminen, ei erossa ole mitään pelättävää. Päinvastoin, saat aikaa itsellesi, uusia haasteita, uutta tekemistä, rauhaa olla ja tehdä mitä haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta muuten eronnut pitkästä parisuhteesta. Kuten ap:llakin, minunkin mieheni oli/on hyvä ihminen, ei vain ole minulle sopiva.
Pitkään mietitytti uskallanko erota. Mitä muut ajattelee, entä jos en ikinä löydä uutta, mies on kuitenkin "ihan hyvä" mies, maksaa laskut, hoitaa muutkin asiansa.... Näitä asioita pyörittelin mielessäni koko ajan vapaa-ajalla. Kunnes sitten yksi päivä tajusin. Pariskunnalla pitää olla muutakin yhteistä kuin hyvin hoidetut laskut, eikä pidä miettiä mitä muut ajattelee. Eniten minua oli suhteessa pitänyt pelko yksinjäämisestä eron jälkeen, tajusin että se ei ole syy jäädä suhteeseen.
Suomeksi sanottuna, vaikka olin tajunnut etten rakasta miestä, minä jotenkin tajusin etten rakasta häntä enää yhtään. Olin tullut täysin välinpitämättömäksi hänen haluilleen, toiveilleen, asioilleen. Minua ei kiinnostanut pätkääkään. Minua piti suhteessa ihan väärät asiat.
Sitten kun jätin hänet, tunsin vain suunnatonta helpotusta. Ihan kuin kivi olisi tippunut hartioilta. Pystyin hengittämään vapaasti ensimmäistä kertaa vuosiin.
Miehelle ero oli vaikea paikka. Uhkaili itsemurhalla, itki ja rukoili perääni. Minä tunsin vain ärsyyntymistä, jopa ajattelin että tee se itsemurha niin pääsen sinusta eroon. Hirveätä mutta totta, olin niin täynnä koko ihmistä ja mennyttä suhdettamme.
Tietyllä tapaa tunsin surua, en kuitenkaan suhteen päättymisestä vaan tuhlatuista vuosista. Omista tuhlatuista vuosista, miehen minuun tuhlaamista vuosista... Tuona aikana me molemmat olisimme voineet löytää ihmisen joka on meille se oikea.
Minä löysin oikeani 3 vuotta myöhemmin, exäni löysi oikeansa puoli vuotta eromme jälkeen.
Mutta muuten eronnut pitkästä parisuhteesta. Kuten ap:llakin, minunkin mieheni oli/on hyvä ihminen, ei vain ole minulle sopiva.
Pitkään mietitytti uskallanko erota. Mitä muut ajattelee, entä jos en ikinä löydä uutta, mies on kuitenkin "ihan hyvä" mies, maksaa laskut, hoitaa muutkin asiansa.... Näitä asioita pyörittelin mielessäni koko ajan vapaa-ajalla. Kunnes sitten yksi päivä tajusin. Pariskunnalla pitää olla muutakin yhteistä kuin hyvin hoidetut laskut, eikä pidä miettiä mitä muut ajattelee. Eniten minua oli suhteessa pitänyt pelko yksinjäämisestä eron jälkeen, tajusin että se ei ole syy jäädä suhteeseen.
Suomeksi sanottuna, vaikka olin tajunnut etten rakasta miestä, minä jotenkin tajusin etten rakasta häntä enää yhtään. Olin tullut täysin välinpitämättömäksi hänen haluilleen, toiveilleen, asioilleen. Minua ei kiinnostanut pätkääkään. Minua piti suhteessa ihan väärät asiat.
Sitten kun jätin hänet, tunsin vain suunnatonta helpotusta. Ihan kuin kivi olisi tippunut hartioilta. Pystyin hengittämään vapaasti ensimmäistä kertaa vuosiin.
Miehelle ero oli vaikea paikka. Uhkaili itsemurhalla, itki ja rukoili perääni. Minä tunsin vain ärsyyntymistä, jopa ajattelin että tee se itsemurha niin pääsen sinusta eroon. Hirveätä mutta totta, olin niin täynnä koko ihmistä ja mennyttä suhdettamme.
Tietyllä tapaa tunsin surua, en kuitenkaan suhteen päättymisestä vaan tuhlatuista vuosista. Omista tuhlatuista vuosista, miehen minuun tuhlaamista vuosista... Tuona aikana me molemmat olisimme voineet löytää ihmisen joka on meille se oikea.
Minä löysin oikeani 3 vuotta myöhemmin, exäni löysi oikeansa puoli vuotta eromme jälkeen.
kertomuksestasi, luulen että sama pätee minuun... Realistisesti ajatellen tiedän, että minunkin on "helpompi hengittää" kun pääsen asumaan omillani ja elämään yksin. Kyllä, minua pitää suhteessa väärät asiat, mutta ainakin vielä pelottaa hirveästi läheisten reaktiot ja se mahdollisuus, etten löydäkään "sitä oikeaa" vaan jään yksin.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pelottaa hirveästi läheisten reaktiot ja se mahdollisuus, etten löydäkään "sitä oikeaa" vaan jään yksin. -ap
elämäsi läheisille vai itsellesi?
Oletko mieluumin loppuikäsi "sen väärän" kanssa, vai yksin ja antaen mahdollisuuden sille oikealle?
Mulle tulee mieleen, että tässä voisi vielä parisuhdeneuvojalla selvitellä mikä suhteessa oikein tökkii, kun tilanne on niin epäselvä.
Mutta muuten eronnut pitkästä parisuhteesta. Kuten ap:llakin, minunkin mieheni oli/on hyvä ihminen, ei vain ole minulle sopiva.
Pitkään mietitytti uskallanko erota. Mitä muut ajattelee, entä jos en ikinä löydä uutta, mies on kuitenkin "ihan hyvä" mies, maksaa laskut, hoitaa muutkin asiansa.... Näitä asioita pyörittelin mielessäni koko ajan vapaa-ajalla. Kunnes sitten yksi päivä tajusin. Pariskunnalla pitää olla muutakin yhteistä kuin hyvin hoidetut laskut, eikä pidä miettiä mitä muut ajattelee. Eniten minua oli suhteessa pitänyt pelko yksinjäämisestä eron jälkeen, tajusin että se ei ole syy jäädä suhteeseen.
Suomeksi sanottuna, vaikka olin tajunnut etten rakasta miestä, minä jotenkin tajusin etten rakasta häntä enää yhtään. Olin tullut täysin välinpitämättömäksi hänen haluilleen, toiveilleen, asioilleen. Minua ei kiinnostanut pätkääkään. Minua piti suhteessa ihan väärät asiat.
Sitten kun jätin hänet, tunsin vain suunnatonta helpotusta. Ihan kuin kivi olisi tippunut hartioilta. Pystyin hengittämään vapaasti ensimmäistä kertaa vuosiin.
Miehelle ero oli vaikea paikka. Uhkaili itsemurhalla, itki ja rukoili perääni. Minä tunsin vain ärsyyntymistä, jopa ajattelin että tee se itsemurha niin pääsen sinusta eroon. Hirveätä mutta totta, olin niin täynnä koko ihmistä ja mennyttä suhdettamme.
Tietyllä tapaa tunsin surua, en kuitenkaan suhteen päättymisestä vaan tuhlatuista vuosista. Omista tuhlatuista vuosista, miehen minuun tuhlaamista vuosista... Tuona aikana me molemmat olisimme voineet löytää ihmisen joka on meille se oikea.
Minä löysin oikeani 3 vuotta myöhemmin, exäni löysi oikeansa puoli vuotta eromme jälkeen.
kertomuksestasi, luulen että sama pätee minuun... Realistisesti ajatellen tiedän, että minunkin on "helpompi hengittää" kun pääsen asumaan omillani ja elämään yksin. Kyllä, minua pitää suhteessa väärät asiat, mutta ainakin vielä pelottaa hirveästi läheisten reaktiot ja se mahdollisuus, etten löydäkään "sitä oikeaa" vaan jään yksin.
-ap
ajatuksissasi, olethan myöntänyt itsellesi että väärät asiat pitävät sinua suhteessa ja omillasi asuessasi olisi parempi. Ja tuon viestisi perusteella vaikuttaa siltä että olisit ymmärtänyt ettei samanlaisia rakkaudentunteita enää ole. Ehkä ei sitä välittämistäkään?
Aiemmin olin miettinyt pääni puhki miten parantaa parisuhdettani. Kun olin päässyt noihin ajatuksiin, se oli lopun alkua. Pienikin häive välittämisestä katosi, tietynlainen vastenmielisyys ja inho kasvoi päivä päivältä. En varsinaisesti inhonnut miestä vaan sitä teatteria mitä elämämme oli. Inhosin itseäni...
Muistan vieläkin miten konkreettisesti tunsin sen "vapaasti hengittämisen" heti eron jälkeen. Kun astuin tavaroideni kanssa ulos, muistan vieläkin miten ensimmäistä kertaa tunsin tuulen kasvoilla. Kun vedin viileää ulkoilmaa keuhkot täyteen... Siihen asti olin kulkenut turrana päivästä toiseen, tietämättä oliko lämmin vai kylmä.
erotkaa.
Hyvänen aika, jos tilanne on noin tunkkainen, niin erotkaa, erotkaa, erotkaa.
Jos teillä ei ole lapsia, oletta vapaita kuin taivaan linnut. Se on ISO etu, joka kannattaa käyttää hyväksi. Jos teillä olisi lapsia, sanoisin, että yrittäkää vielä heidän puolestaan. Mutta kun lapsia ei ole, ei ole mitään, minkä vuoksi pitäisi uhrautua, tuhlaatte vain kallista aikaa roikkumalla toisissanne.
Ette ole enää teinejä mutta ette millään tavoin vanhojakaan. Mitä pidempään hassaatte aikaa keskenänne, sen enemmän se on pois tulevaisuuden mahdollisuuskilta. Ja tuossa iässä niitä on. Ette kumpikaan tule jäämään yksin. Älkää enää edes miettikö!
voisitte mennä. Siitä ei välttämättä ole mitään hyötyä parisuhteenne kannalta, jos sinulla ei enää edes kiinnosta yrittää. Se saattaa avata silmänne muulla tavoin, elämä on tässä ja nyt ja sitä ei kannata tuhlata roikkumalla ihmisessä jota ei enää rakasta. Kokeilkaa, jos teistä siltä tuntuu. Jos ei ole lähteä, ei sinne kannata lähteä.
Ex-mieheni tuli ja meni miten häntä huvitti. Se oli raastavaa, minulle ja lapsellemme. Siis hän ilmoitti joskus muutama päivä ennen kuin oli menossa että hänellä on lentoliput takaisin kotiin (on siis ulkomaalainen). Jo pienistä asioista kehittyneitä riitoja ja pakoon piti mennä, ei jäänyt sovittelemaan. Kun minä asuin hänen kotimaassaan en mennyt kertaakaan pakoon. Silloinkin hän meni "ystävien luokse". Asuttiin 3 vuotta täällä ennen kuin sanoin etten jaksa, hän tuli ja meni sinä aikana 13 kertaa. Useimmiten oli jossain muualla. Suhteeseemme ei liittynyt fyysistä väkivaltaa, lähinnä psyykkistä koska hän aina jaksoi uhkailla, sitten lähteä itse pakoon.
Olin loppujen lopuksi niin väsynyt että itkin vain keittiön lattialla. Meidän piti mennä lapsen koulun kevätjuhliin eikä mies viitsinyt nousta sängystä ajoissa. Silti valitti jälkeenpäin kun olin jättänyt hänet kotiin. Sanoin etten jaksa enää hänen temppuilujaan, haluan eron. Seuraavana päivänä mies haki eropaperit, täytettiin ne ja lähetettiin maistraattiin. Sitä seuraavana mies muutti pois, toisen naisen luo joka hänen kertomansa mukaan oli "ystävä". Varsinkin sellainen jonka kanssa mesetettiin yöllä. Harkinta aikana tuntui koko ajan paremmalta ja tunsin että päätös on oikea.
Hankin jopa kissan että en halipulastani menisi heti hankkimaan uutta miestä. Onneksi on sellainen kissa joka tykkää tulla syliin. Eron läpimenosta on kohta melkein vuosi. En ole katunut hetkeäkään. Olen jopa onnellinen että mies on löytänyt jonkun muun eikä tarvitse olla minuun yhteydessä.
Lapsi on toki kärsinyt, mutta hän kärsi eniten isän reissaamisesta. Hän ei puhu isälleen eikä halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Ymmärrän häntä hyvin enkä pakota häntä puhumaan. Meillä on kaksistaan asiat hyvin, riitelyä ja turvattomuutta hän ei kaipaa. Luulen että jos oltaisi jatkettu olisimme kaikki ihan psyykkisesti loppu.