Lue keskustelun säännöt.
onko niin, että ne mummot hoitavat/välittävät jotka olivat lapsena kiintyneitä omaan lapseensa?
29.11.2012 |
meillä on tilanne jossa kummatkaan isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita lapsenlapsistaan yhtään. Se taas johtuu siitä että ne isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita omista _aikuisista_ lapsistaan yhtään, eivät ole olleet koskaan. Olen miettinyt tätä paljon, olen siis äitini hylkäämä, eli kun muutin kotoa opiskelemaan, äitini yhtäkkiä vaan lakkasi kaiken yhteydenpidon, välittämisen ja kiinnostuksen. Kävin terapiassakin asian tiimoilta oman lapseni synnyttyä. Terapiassa kävi selkeästi ilmi että äitini ei koskaan äidiksi edes halunnut (olin vahinko) ja tämän takia äitini laittoi minut jo 2kk ikäisenä täyspäivähoitoon, ja kaikki viikonloput ja illat hoidatti mummoloissa/tätilöissä.
Mieheni tilanne on hieman samanlainan, eli mies esikoisena jäi ilman äidin rakkautta ja hoivaa, mutta pikkuveli sitten kovan yrittämisen jälkeen syntyi ja sai kaiken huomion ja rakkauden.
Nyt tuli mieleen LAAJEMPI hypoteesi, eli onko niin, siis yleisellä tasolla, että jos äidin oma kiintymyssuhde lapseen ei koskaan muodostu, tai siis jos sitä varhaista vuorovaikutusta ei edes tule, niin TÄSTÄ puutteesta johtuu piittaamattomuus omasta aikuisesta lapsesta? Ja tietenkin sitäkautta se heijastuu sitten kiinnostuksen puutteena lapsenlapseenkin.
Oma äitini on siis malliesimerkki tylystä kylmästä ihmisestä, ei ole esim tullut häihini tai lasteni ristiäisiin, ei edes onnitellut lasteni syntymästä, ei ole lapsenlapsille koskaan osoittanut mitään huomiota (ei lahjoja, korttia, soittoa) eikä edes vaivaudu tapaamaan lapsiamme koskaan. Äitini ei ole kotoa muuttamisen jälkeen soittanut kuin ehkä kerran vuodessa, viimeiseen 10 vuoteen ollaan nähnty ehkä kolme kertaa.
Mietin tässä nyt siis sitä että onko tämä tavallaan niin, että se ei ole suoranaisesti äitini syy tai vika. Siis vaikea nyt selittää, tarkoitan vähän sitä että kun äitini ei koskaan leimautunut minuun, ei viitsinyt imettää, ei viitsinyt hoitaa itse vaan tunki heti hoitoon, niin silloin kaikki kiintymys jää syntymättä ja se on "biologian vika" eikä ihmisen?
Meidän tapauksessamme kyse ei ole ainakaan mistään "itse olette syypäitä" jutusta, vaan olemme ollet korostetun ystävälisiä, avuliaita, auttavia ja huomioonottavia isovanhemmille, koska yritimme tietoisesti rakentaa suhdetta lapsenlapsien kanssa. Kaikki ponnistelut vaan valuivat kuin vesi hanhen selästä, isovanhempia ei kiinnostanut.
Olen nyt miettinyt paljon sitä, että onko piittaamattomuuden, tunnekylmyyden jne takana aina joku tällainen "vinksalleen" mennyt kokemus oman lapsen kanssa?
Kommentit (43)
kokemukset äitisi lapsuudessa. Onko hänet hylätty ja oliko hänkin vanhinko? No, näemmä pääti hoitaa sinut aikuiseksi ja sit elää itselleen. Tulisko vielä joskus takaisin?
Lohduksi, ei kaikki isovanhemmat muutenkaan aina ole niin lastenlastensa kanssa. Ja uusi puoliso voi myös sanella kuvioita. esim suhde isoisään jää heikoksi uuden puolison takia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etkä ole itse missään tapauksessa syyllinen siihen, millainen äitisi on. Mutta hän on erillinen ihminen, jota et pysty muuttamaan, sen hyväksyminen auttaa pääsemään eteenpäin. Mieti, millainen äiti haluat olla omille lapsillesi ja pyri olemaan ihanteesi mukainen. Jossain vaiheessa tulee eteen sen hyväksyminen, että oma lapsi on erillinen ihminen ja hän voi vaikk päättää, ettei ole kanssasi tekemisissä.
vaikka omat vanhemmat olivat ilmeisesti jääneet siitä vaille ja hakivat hyväksyntää sitten koko ikänsä. Vasta myöhemmin tietysti tämän ymmärsin.
oli todella huolehtivainen ja välittävä äiti. Silloin 70luvun lopulla piti jopa vuoden hoitovapaata niin,että teki töitä vain viikonloppuisin.
Äitini erosi alkoholisti isästäni kun olin 3v, eli vuonna 82, äitini oli 22v ja totaali yh.
Vielä silloin 80luvulla äitini valinnat(mies,avoliitto,lapsi ja ero)oli hirveä häpeä isovanhemmilleni joilla itselläänkin oli vielä suht pieni lapsi.
Olin todella paljon isovanhempieni luona, kokonaisia kesiä,viikonloppuja jne.
Tykkäsin todella olla siellä, leivottiin mummon kanssa pullaa ja pappa soitti haitaria,pyydystettiin sisiliskoja ja ruokittiin oravia. Pappa opetti kaiken ketuista ja karhunpesistä, eno ajelutti mopolla ja kertoi jänniä satuja.
Äidin kanssa arki oli rahallisesti aika tiukkaa, sain kuitenkin vaatteet uutena ja aina olin nätisti puettu, tukka leteillä ja ruokaakin oli.
Äiti oli muutenkin sellainen lempeä kasvattaja, jaksoi aina perustella ja perustella,ei ikinä huutanut tai käynyt kiinni.
Usein iltaisin se katsoi ulos ikkunasta ja itki,luuli vissiin,että nukuin jo.
Halusin jo pienestä pitäen pitää siitä huolta,olla kiltti tyttö,ettei sen tarttisi itkeä.
Siksi myöhemmin pidin suuni kiinni kun uusi isäpuoli potki,kuristi,repi hiuksista ja löi.
Oltiin kuitenkin usein kahdestaankin, vain me kaksi. Tehtiin jalkahoitoja toisillemme,syötiin irtokarkkeja ja katseltiin koira haudattuna,mrs marplea ja mitä niitä nyt siihen aikaan tulikaan.
Ihana äiti se oli, paras.
Mutta mihinhän sekin katosi?
Sain ensimmäisen lapsen 20v:nä ja ei se ainakaan iloiseksi tullut,ei kyllä muidenkaan kohdalla.
Joskus se antaa rahaa,mutta aikaa ei ikinä.
Ennen se teki surulliseksi,nykyisin ei enää, olen oppinut elämään asian kanssa, ajatellut sen nii,että ehkä lapset ei osaa kaivata sellaista mitä ei koskaan ollutkaan.
minun mielestäni sellaisen tunnekylmän äidin, joka ei lapsetaan välitä, pitäisi ainakin TEESKENNELLÄ välittämistä edes jossain määrin.
Moni varmaan teeskenteleekin äidillistä ja häpeää ettei itse omaa sitä tunnetta. Mutta jos äiti ei tajua koko juttua niin ei hän tajua teeskennelläkään. Jos epäilisin että mun äiti teeskentelee niin tulisin vaan surullisemmaksi. Jos äiti ei tunne mitään niin se on ihan okei. Meitä on täällä joka junaan, joku äiti on läheisriipuvainen lapsestaan ja joku sieltä toisesta ääripäästä.
Toista ei voi muuttaa. Omaa äidillisyyttä ei voi antaa omalle äidilleen. Musta on turha miettiä mitä joskus on tapahtunut tai tapahtuu. Me olemme itse vastuussa omasta onnestamme. Ja tiedän mistä puhun. Olin aikoinaan kaivelemassa psykologin kanssa lapsuutta (väkivaltaisessa alkoholistiperheessä) ja siitä tuli vain paha olo kun elin vaan uudelleen ja uudelleen niitä kauhun hetkiä. Musta oikeesti on ihan puppua että asiat pitää elää uudelleen ja selvittää ne itelleen. Mä löysin onnellisuuden kun hyväksyin että tilanne on tämä ja näillä mennään. Piti vaan noku nahsahdus päästä kuulua, että menneisyys oli rankka, mut so what? Enhän mä siinä menneisyydessä elä vaan elän nyt :)!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja hoitaa vain tytön lasta jne,,,,
Miten sinä jaksat tätä samaa vinkumista joka päivä?
Ihan tosi, kerro mulle, miten jaksat traumasi kanssa.
tarkoita ilmeisesti jotain toista juttua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja minun mielestäni tuo pitää tietyllä tapaa paikkansa siksi että suuret ikäluokat eivät voineet hoitaa lastensa ensimmäisiä elinkuukausia itse kotona, vaan ne piti laittaa hoitoon. (jotkut poikkeukset sitten irtisanoutuivat ja jäivät kotiäidiksi).
Äitiysloma oli 3kk josta 1kk ennen synnytystä, 2kk jälkeen eli vauva laitetiin 2kk iässä hoitoon.
jos välit omaan lapseen lämpimät ja läheiset, niin toki suhde lapsenlapsiinkin on hyvä. Jos taas omiin lapsiin ei ole kunnollista tunnesidettä ei ne lapsenlapsetkaan tunnu sillä tavalla omilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että varhainen hoitonvienti ei jätä jälkiä. Täällä on ylistetty Ranskan ja Hollannin lyhyitä äitiyslomia ja kuinka Belgiassakin on mahtavia lapsia ja hyviä äitisuhteita kun lapset saadaan viedä hoitoon 3 kuukauden iässä.
Mitä aiemmin lapset viedään hoitoon, sen parempi kiintymyssuhde aaveen mukaan. Kotonaolo pilaa lapsen ja äidin. Ja mieskin menee vieraisiin ja tulee ero.
ja minun mielestäni tuo pitää tietyllä tapaa paikkansa siksi että suuret ikäluokat eivät voineet hoitaa lastensa ensimmäisiä elinkuukausia itse kotona, vaan ne piti laittaa hoitoon. (jotkut poikkeukset sitten irtisanoutuivat ja jäivät kotiäidiksi).
Äitiysloma oli 3kk josta 1kk ennen synnytystä, 2kk jälkeen eli vauva laitetiin 2kk iässä hoitoon.
myös empatiatasot vaihtelee, toisille on luontevampaa olla lasten kanssa.Olisko myös niin, että lapsenlapsen syntyessä isoäidin omat karut kokemukset äitiydestä tulevat mieleen ja peilautuvat suhteeseessa lapseen? Emme voi tietää, millaista oli oikeasti silloin kun minä tai mieheni olimme aivan pieniä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minut on myös 70-luvun alussa viety hoitoon 2kk iässä, silloin oli sellaisia "vauvaloita" tarhoissa, eli sellaiset hassut kerrossänkykaukalot joissa vauvoja makuutettiin sitten 10h päivässä.... ei todellakana kukaan siellä ehtinyt sylitellä tai virikkeitä tarjota.
Äitini ei myöskään kiintynyt minuun juuri lainkaan ja ei ole aikuisiälläkään pitänyt juuri yhteyttä, mutta sen verran toki että "teeskentelee" kulissien takia välittävänsä. Eli kerran vuodessa pyytää kuvia lapsenlapsistaan (ei viitsi tietenkään itse tulla käymään ja valokuvaamaan) että voi laittaa kuvat kirjahyllyyn ja esitellä tutuille ja naapureille että on niin ihanat ja rakkaat lapsenlapset (yeah, right...).
Äitiäni käy lähinnä sääliksi, en osaa olla katkera, eihän hän itselleen mitään oikein voi.
että ne isovanhemmat jotka ovat aikoinaan hoidattaneet omat lapsensa omilla vanhemmillaan, eivät todellakaan hoida lpsenlapsiaan, usein vedoten siihen että "ovat jo omat lapsensa aikoinaan hoitaneet" (hah!)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isovanhemmat ovat itse varmaan jääneet vaille vanhempiensa rakkautta, esim. sota-ajan lapsilla yleistä.
Ei ole opittu kotona miten näytetään tunteita, eikä siihen aikaan kun heille on syntynyt lapsia ollut nykyisen kaltaista yleinen kasvatuskaan, heti synnärillä lapset erotettiin äidistään, eikä isä osallistunut mitenkään.
Ei näillä ihmisillä ole varmaan ollut mitään työkaluja edes auttaa itseään, ja sitten on ollut jo liian myöhäistä kun on enemmän alettu yleisesti puhua että lasten kanssa pitää olla kiintymyssuhde ym.
ap tässä siis, se tuli vielä mieleeni että jotain on todennäköisesti tapahtunut äidilleni lapsuudessani, koska äitini äiti oli taas sitten puolestaan oikein rakastava ja ihana isoäiti minulle, hoisi ja rakasti (ainoan rakkauden ja hoivan olen elämässä saanut siis mummoltani). Mummo oli myös äidilleni hyvä äiti, äiti kaihoilee vieläkin kuoleen äitinsä perään.
Luulin ennen että jos äidillä on ollut ihana ja hyvä äiti, niin tällöin äiti osaa olla rakastava lapselleen. Ei pidä paikkaansa siis äitini kohdalla, hän ei osannut siirtää hyvää eteenpäin.
Ja myös päinvastoin, kaltoinkohdellusta lapsesta ei välttämättä tule huonoa äitiä, itse kun jäin lapsena vailla äitini rakkautta, niin päätin tietoisesti kasvattaa lapseni täysin erilailla, ja lapset saavat rakkautta ehkä liikaakin :)
Eli siis tätä pohjustin aloituksella, ennen kun aina luultiin että äitiyden lämpimyys siirtyy omalta äidiltä eteenpäin, niin olen sitä mieltä että asia ei ole näin vaan siihen vaikuttaa joku muu, joku tunneside/olosuhteet/masennus/tapahtumat siinä ihan varhaislapsuudessa ja vauvan - äidin välisessä suhteessa.
toiset ihmiset vaan tykkää pikkulapsista yleensäkin. Minun äitini äiti tykkäsi lapsista, samoin minun äitini on ollut aina hulluna vauvoihin. Minä en niin vauvoista tykkää, enemmän isommista joiden kanssa voi tehdä jotain, mutta olen kyllä yleisesti ottaen myös lapsirakas. Meillä on ollut tapana tehdä ensimmäinen lapsi n. 20 vuotiaana, tyttäreni on nyt 18, ja minua harmittaa kun hänellä ei ole poikaystävää, olisin iloinen jos tyttärenikin saisi nuorena lapsen. (vaikka omat nuorimmaiset on vasta 3,5v)
Minulle tuli yllätyksenä äitini kuoleman jälkeen paljon asioita, joita en nuorena ja naivina voinut edes kuvitella.
esim. äitini masennus synnytykseni jälkeen. Silloin siitä ei vain tiedetty ja hoidettu. Toiseksi, minä olen syntynyt melkoisen parisuhdekriisin aikana. Monta muutakin ongelmaa on ollut silloin äitini elämässä.
Ne teidän äidit on olleet vain ihan tavallisia ihmisiä. Ongelmineen ja suruineen ja traumoineen. Ei ne lapsivuodepsykoosti ja masennukset ole esimerkiksi mikään nykyäitien etuoikeus. Lisäski vanhemmillanne on ollut parisuhde siellä taustalla. Mistä te tiedätte, mitä painostusta ja alistamista ja pettämistä siellä on saattanut olla. Seksiongelmia yms.
Elämä on paljon helpompaa jos ei koko ajan etsi itselleen traumoja lapsuudestaan vaan on armeliaampi omille vanhemmilleen. Hekin ovat oman aikakautensa kasvatuksen tuloksia.
Jos penkoisitte äitinne elämää naisena, saattaisitte löytää sieltä monia yllätyksiä. Jopa sellaisia, että äideillänne on ollut muutakin elämää kuin te lapset.
ap tässä siis, se tuli vielä mieleeni että jotain on todennäköisesti tapahtunut äidilleni lapsuudessani, koska äitini äiti oli taas sitten puolestaan oikein rakastava ja ihana isoäiti minulle, hoisi ja rakasti (ainoan rakkauden ja hoivan olen elämässä saanut siis mummoltani). Mummo oli myös äidilleni hyvä äiti, äiti kaihoilee vieläkin kuoleen äitinsä perään.
Luulin ennen että jos äidillä on ollut ihana ja hyvä äiti, niin tällöin äiti osaa olla rakastava lapselleen. Ei pidä paikkaansa siis äitini kohdalla, hän ei osannut siirtää hyvää eteenpäin.
Ja myös päinvastoin, kaltoinkohdellusta lapsesta ei välttämättä tule huonoa äitiä, itse kun jäin lapsena vailla äitini rakkautta, niin päätin tietoisesti kasvattaa lapseni täysin erilailla, ja lapset saavat rakkautta ehkä liikaakin :)
Eli siis tätä pohjustin aloituksella, ennen kun aina luultiin että äitiyden lämpimyys siirtyy omalta äidiltä eteenpäin, niin olen sitä mieltä että asia ei ole näin vaan siihen vaikuttaa joku muu, joku tunneside/olosuhteet/masennus/tapahtumat siinä ihan varhaislapsuudessa ja vauvan - äidin välisessä suhteessa.
ap tässä siis, se tuli vielä mieleeni että jotain on todennäköisesti tapahtunut äidilleni lapsuudessani, koska äitini äiti oli taas sitten puolestaan oikein rakastava ja ihana isoäiti minulle, hoisi ja rakasti (ainoan rakkauden ja hoivan olen elämässä saanut siis mummoltani). Mummo oli myös äidilleni hyvä äiti, äiti kaihoilee vieläkin kuoleen äitinsä perään.
Luulin ennen että jos äidillä on ollut ihana ja hyvä äiti, niin tällöin äiti osaa olla rakastava lapselleen. Ei pidä paikkaansa siis äitini kohdalla, hän ei osannut siirtää hyvää eteenpäin.
Ja myös päinvastoin, kaltoinkohdellusta lapsesta ei välttämättä tule huonoa äitiä, itse kun jäin lapsena vailla äitini rakkautta, niin päätin tietoisesti kasvattaa lapseni täysin erilailla, ja lapset saavat rakkautta ehkä liikaakin :)
Eli siis tätä pohjustin aloituksella, ennen kun aina luultiin että äitiyden lämpimyys siirtyy omalta äidiltä eteenpäin, niin olen sitä mieltä että asia ei ole näin vaan siihen vaikuttaa joku muu, joku tunneside/olosuhteet/masennus/tapahtumat siinä ihan varhaislapsuudessa ja vauvan - äidin välisessä suhteessa.
Olisiko äidilläsi ollut raskauden jälkeinen masennus? Sitähän ei varmaan osattu hoitaa siihen aikaan, eikä siitä ehkä uskaltanut kenellekään edes puhua.
mutta kun äiti ei vain halua pitää mitään yhteyttä. Ei tule kylään, ei soita, ei halua sinne vierailulle, eli haluaa elää niinkuin ei ollenkaan omaisi lapsia tai lapsenlapsia.
Kyse ei ole traumojen kaivelusta vaan halusta ymmärtää. Tiedän jo nyt että äitini elinaikana en saa vastauksia, ja mietinkin nyt että miten niitä voi saada kuoleman jälkeen. Onko esim, oikeus nähdä jotain äitinsä terveyspapereita kuoleman jälkeen? Synnytyksenjälkeisiä diagnooseja tai jotain?
Sukulaisilta ehkä voi kysellä jotain mutta äitini on aina pitänyt tiukat kulissit (ja siis piilotellut vaikeudet ja ongelmat) eli en välttämättä saa tietää koskaan äitini käytöksen perimmäisiä syitä.
Äitini kanssa ei ikävä kyllä voi puhua mistään, hän ei pysty keskusteluun vaan tempaisee marttyyri-itku-raivarit jokaisesta keskustelunaloituksesta :)
synnytyksen jälkeinen masennus voisi olla vaihtoehto muuten, mutta äitini siis palasi töihin kun olin 2kk ikäinen (ja hoiti hommansa ainakin niin ettei mitään huomattu). Voihan se toki olla työssäkäyvälläkin se masennus.
minun mielestäni sellaisen tunnekylmän äidin, joka ei lapsetaan välitä, pitäisi ainakin TEESKENNELLÄ välittämistä edes jossain määrin.
Nimittäin jos lapsen saattaa maailmaan - eli joko suunnitellusti tulee raskaaksi, tai sitten jos se ei ole suunniteltua mutta kuitenkin päättää tietoisesti olla tekemättä aborttia - on lapsestaan vastuussa läpi elämän, ainakin jollain tasolla. Se syy on aina sen äidin, ei koskaan lapsen.
Tähän ketjuun on tullut ihan ihme vastauksia joissa syyllistetään huonon äidin lasta, ihan kuin kiintymyssuhteen puuttuminen olisi lapsen syy. Haloo, se on sen piittaamattoman äidin syy!! Ja piittaamaton äiti, joka on lapsen maailmaan saattanut, on velvollinen kohtelemaan lastaan kunnioittavasti läpi elämän ja kestämään velvollisuutensa äitinä. Äitiys ei pääty siihen kun lapsi täyttää 18 ja lähtee maailmalle.
Jotenkin ihan järkyttävä maailmankuva joillain täällä. Että tällainen olisi ok ja pitäisi vain hyväksyä. Ei helvetti soikoon saa eikä pidä hyväksyä! Sen toki myönnän että välittämistä ei voi pakottaa, mutta edelleen toistan että jos lapsen tekee, pitää sille lapsella olla äiti. Aina, läpi elämän, huvitti tai ei, halusi tai ei. Se on se äidin vastuu joka äitiyteen kuuluu.