onko niin, että ne mummot hoitavat/välittävät jotka olivat lapsena kiintyneitä omaan lapseensa?

Meillä oli monta lasta ja me nuorimmat vanhinkolapsia. Meistä pidettiin kuitenkin hyvin huolta ja tunsin että äiti mua rakastaa. Ei hän mikään ihanneäiti ollut, mutta ihan ok. Mummona hän ollut todella ihana, vaikka lastenlapsia on toistakymmentä, hän on jokaista hoitanut, lapset ovat olleet isovanhemmilla yökylässä jne. Vieläkin yli 80-vuotiaana hän neuloo lapsenlapsille sukkia, soittelee ja odottaa kyläilyä. Minusta hän on hyvä mummo.



Anoppini on ollut ns. virkanainen ja mennyt jokaisen lapsen syntymän jälkeen pian töihin ja hänen oma äitinsä on hoitanut lapset. Minkäänlaista kiintymyssuhdetta anopilla ei ole lapsiinsa eikä myöskään lapsenlapsiinsa. Valokuvia on hyllyt täynnä ja synttäreillä hän käy jakkupuvussaan istumassa, mutta ei ole esim. koskaan ottanut lapsenlasta syliin. Meidän lapset sanovat tätä mummoa ihan etunimellä ja käyttäytyvät kaikinpuolin kuin kyseessä olisi joku vieras täti. Ikinä anoppi ei ole tarjoutunut hoitamaan lapsiamme, muutaman kerran kysyin kun oli pakkotilanne, mutta ei hän tullut, oli aina jotain tärkeämpää, kuten taidepiiri tai ystävättären nimipäivät. Nyt hän sitten valittaa, että emme käy riittävän usein kyläilemässä...

ja sitten tietyn ajan jälkeen vainajan papereita saa katsoa? muistaako joku tarkemmin?

jäävät aina ihmisinä mysteeriksi lapsilleen.

Lapselle se on äiti ja isi, mutta aikuisena tajuaa että ne äiti ja isi on niin paljon muutakin, mutta mitä ne oikein on??? sitä ei saa koskaan oikein selville...

omasta lapsuudestani ja pelosta ja väkivallasta ja tarumoista. Ei nuoruuden sekoiluista ja itsariyrityksistä. Ei meidän alkuaikojen parisuhteen vaikeuksista, koska minun oli vaikea oppia luottamaan traumojeni takia.

Lapsilleni kuuluu hyvä lapsuus. Ei ole mitään tarvetta kaataa heidän niskaansa kaikkea minun paskaani. Heille olen äiti.

jäävät aina ihmisinä mysteeriksi lapsilleen.

Lapselle se on äiti ja isi, mutta aikuisena tajuaa että ne äiti ja isi on niin paljon muutakin, mutta mitä ne oikein on??? sitä ei saa koskaan oikein selville...

Koska olet halunnut kokea esim. hylkäämisen lähtiessäsi opiskelemaan (muille se on normaali eronteon aika lapsuusperheestä, ei mikään hylkäämiskokemus), niin uudestaan ja uudestaan etsit syytä vanhemmistasi. Voi olla, että kiintymyssuhteessa on ongelmia, mutta ne ovat nimenomaan sinulla, joka nyt haluat kiintymyssuhdetta lastesi ja isovanhempien välille kuin testaten, että jos minä en kiintynyt, niin kiintyvätkö edes nämä.



Piittaamattomuus ja tunnekylmyys ovat termejä, joilla ei välttämättä ole tosielämässä mitään pohjaa. Ne ovat sinun tapasi sanoa ääneen se, että et hyväksy vanhempiesi toimintaa. He ovat todennäköisesti panostaneet mieluummin parisuhteeseen kuin perheeseen, ja sinä olet kokenut jääneesi sivuun. Mutta huomaa: vika ei ole vanhemmissasi eikä sinussa vaan siinä, että et hyväksy vanhempiesi oikeutta olla erillisiä yksilöitä ja heidän oikeuttaan omaan elämään.



Olet viettänyt lapsuutesi mummoloissa ja tätilöissä, mutta nähtävästi et ole niissäkään kyennyt luomaan ihmissuhteita, koska et kaipaa lapsuuden hoitajiasi.

ja sitten tietyn ajan jälkeen vainajan papereita saa katsoa? muistaako joku tarkemmin?

mulla on ollut aivan järkyttävän väkivaltainen ja pelontäyteinen, kaltoinkohdeltu lapsuus. Olen kertonut asiasta lapsilleni, minusta se on väärin salata sellaista. En tietenkään yksityiskohdilla repostellen, mutta yleisellä tasolla.



Tämä ensinnä siksi että en ole vanhempieni kanssa missään väleissä, enkä tule koskaan olemaankaan, ja haluan lasteni rehellisesti tietävän että MIKSI näin on. Kulissien ylläpito ja salailu on paljon ikävämpää lapselle kuin totuuden kertominen.



Toisekseen haluan itse tarjota lapsilleni rakkaudentäyteisen lapsuuden ja mielestäni on lapsilleni hyväksi että he oppivat sen, että kaikilla ei ole sellaista. ELi siis oppivat arvostamaan lapsuudenkodin rakkautta, turvaa, rauhaa, ja toivovasti siirtävät sen aikanaan eteenpäin omille lapsilleen. Kun olen kertonut että minulla oli turvatonta, pelkoa, väkivaltaa (yleisellä tasolla jälleen, en yksityiskohtia) niin lapsetkin ovat ymmärtäneet että elämässä tärkeintä on turvallinen koti jossa jokainen saa olla sellainen kun on, ja on silti rakastettu ja arvostettu.



Sukutraumojen salailu pilaa monesti monta sukupolvea.

mutta siinä olen ehdottomasti eri mieltä, että vanhemmilla olisi oikeus aina päättää että pidämpä nyt parisuhteen ykkösenä ja tungen tuon vahinkoäpärän jonnekin hoitoon.



Kyllä se on niin että jos lapsen päättää tehdä (tai vahinkolapsen pitää) niin on vanhemman VELVOLLISUUS hoitaa ja rakastaa sitä lasta, halusi tai ei!!



Ei kertakaikkiaan ihmiskunta tulisi toimeen jos kaikki ajattelisi noin että viis lapsesta, minähän bailaan ja hoidan parisuhdetta kuin ennenkin ja vähät välitän jostain kitisevästä kakarasta.



Ja joudun kyllä sanomaan että kaikilla opiskelukavereillani vanhemmat soitti vähintään kerran viikossa, pyysi kylään, tuki ja kannusti, lähetti rahaa, kutsui kotiin jouluksi. Mun vanhemmat ei tehnyt mitään näistä koskaan, joten olen edelleen sitä mieltä että vika ja outous on VANHEMMISSANI, eikä minussa.

vaan minun henkilökohtaisista asioistani. Minusta lasten ei tarvitse tietää niistä kerroista, kun olin mahantyhjennyksessä tai kännissä minut raiskattiin kun en välittänyt, mitä minulle tapahtuu. Tai minun ja mieheni suhteesta.

En usko, että niin lapsetkaan haluaa kuulla kaikista meidän seksiongelmista tai oikeastaan minun seksiongelmista ja muista asioista.

Olen ihan oma itseni ja persoonani, vaikka olen nainen ja mielestäni minun ei tarvitse levitellä lapsille kaikkea meidän parisuhteesta ja minun elämästäni.

Minusta oli hyvin kiusallista ainakin itse kuunnella kun äiti kertoi, kuinka isä väkivaltaisesti raiskasi hänet yms. En olisi välittänyt kuulla tällaisia sukusalaisuuksia. Ne olivat ihan heidän välisiään asioita.

Vai kuvitteletko oikeasti, että lapset tykkää kuunnella kun kertoisin, että pappa ruukasi mummin raiskata haulikko vieressä ja minä saatoin kuunnella kaiken oven takana.

mulla on ollut aivan järkyttävän väkivaltainen ja pelontäyteinen, kaltoinkohdeltu lapsuus. Olen kertonut asiasta lapsilleni, minusta se on väärin salata sellaista. En tietenkään yksityiskohdilla repostellen, mutta yleisellä tasolla.

Tämä ensinnä siksi että en ole vanhempieni kanssa missään väleissä, enkä tule koskaan olemaankaan, ja haluan lasteni rehellisesti tietävän että MIKSI näin on. Kulissien ylläpito ja salailu on paljon ikävämpää lapselle kuin totuuden kertominen.

Toisekseen haluan itse tarjota lapsilleni rakkaudentäyteisen lapsuuden ja mielestäni on lapsilleni hyväksi että he oppivat sen, että kaikilla ei ole sellaista. ELi siis oppivat arvostamaan lapsuudenkodin rakkautta, turvaa, rauhaa, ja toivovasti siirtävät sen aikanaan eteenpäin omille lapsilleen. Kun olen kertonut että minulla oli turvatonta, pelkoa, väkivaltaa (yleisellä tasolla jälleen, en yksityiskohtia) niin lapsetkin ovat ymmärtäneet että elämässä tärkeintä on turvallinen koti jossa jokainen saa olla sellainen kun on, ja on silti rakastettu ja arvostettu.

Sukutraumojen salailu pilaa monesti monta sukupolvea.

mutta siinä olen ehdottomasti eri mieltä, että vanhemmilla olisi oikeus aina päättää että pidämpä nyt parisuhteen ykkösenä ja tungen tuon vahinkoäpärän jonnekin hoitoon.

Kyllä se on niin että jos lapsen päättää tehdä (tai vahinkolapsen pitää) niin on vanhemman VELVOLLISUUS hoitaa ja rakastaa sitä lasta, halusi tai ei!!

Ei kertakaikkiaan ihmiskunta tulisi toimeen jos kaikki ajattelisi noin että viis lapsesta, minähän bailaan ja hoidan parisuhdetta kuin ennenkin ja vähät välitän jostain kitisevästä kakarasta.

Ja joudun kyllä sanomaan että kaikilla opiskelukavereillani vanhemmat soitti vähintään kerran viikossa, pyysi kylään, tuki ja kannusti, lähetti rahaa, kutsui kotiin jouluksi. Mun vanhemmat ei tehnyt mitään näistä koskaan, joten olen edelleen sitä mieltä että vika ja outous on VANHEMMISSANI, eikä minussa.

ja sitä ei lapselle tietenkään kerrota! yleisellä tasolla sen sijaan voi hyvin kertoa että oli pelottava lapsuus, väkivaltainen lapsuus, mielenterveysongelmainen isä, tai juopot alkkisvanhemmat. Lapsi aistii asioita aika paljonkin ja joskus on parempi selittää lapsen ymmärryskyvyn mukaan, siis _yleisellä_ tasolla.



Ei nyt mistään raiskauksista kukaan ala puhumaan!

Ajattelen tätä vähän omalta kannaltani: mulla on kaksi kummilasta, joista toinen on tosi rakkaan sisareni lapsi ja toinen on kaverin lapsi, ei mitenkään valtavan läheisen kaverin. Olen todella kiintynyt siskoni lapseen, haluan tavata häntä usein, ottaa yökylään, jne.



Kaverini lapseen en valitettavasti osaa kiintyä samalla tavalla. Suhteemme on jäänyt paljon etäisemmäksi. Kyselen hänen kuulumisiaan ja vien silloin tällöin retkille, mutta en tunne siihen samanlaista tarvetta kuin siskoni lapsen kohdalla. Ja siis tämä toinen kummilapsi on ihana ja kiva lapsi kyllä, mutta tunneside ei ole häneen yhtä vahva.

Olet viettänyt lapsuutesi mummoloissa ja tätilöissä, mutta nähtävästi et ole niissäkään kyennyt luomaan ihmissuhteita, koska et kaipaa lapsuuden hoitajiasi.

mutta tämä teksti kuvaa oikein hyvin sitä kuinka lapsen kiintymyssuhteeseen tehdään häiriöitä ja ongelmia.

Lapsi ei niihin ole syyllinen, vaan ne aikuiset jotka ovat sen toiminnan takana.

Minut on myös viety 70-luvun alussa 3 kk ikäisenä hoitoon ja hoitopaikat ovat vielä vaihtuneet, kun olemme muuttaneet usein. Olen ap:n kanssa samaa mieltä, että kyllä tämä vaikuttaa kiintymyssuhteeseen, sillä sehän on ihan biologisesti ja psykologisesti tutkittua.



En ole myöskään koskaan ollut lähteisissä väleissä äitiini. Minulle on ollut myös tärkeää imettää (minua ei imetetty ollenkaan), olla pitkään kotona ja luoda lämmin kiintymyssuhde lapsiini. Meillä onkin lasten kanssa läheiset välit. Toivon että näin on myös kun lapset ovat aikuisia ja voin hoitaa sitten lapsenlapsiani. :)

Omilla äitikokemuksilla on varmasti osuutta, mutta niin on ihmisen luonteellakin. Joillain vain ei ole aivojen tunnekeskus kehittynyt tarpeeksi ja siksi toiset vaikuttavat kylmiltä ja ovat sellaisia eivätkä voi sille mitään. Asiat vaan pitää hyväksyä sellaisina kuin ovat.



Viime yönä yhdessä tositv-ohjelmassa (joku laihdutus-ohjelma) käsiteltiin myös hieman asiaa kun tytär 20v koki että isä on hylännyt hänet (lähti tytön ollessa vauva). Tytär oli kauhean katkera, tapasi isänsä ja hoki että miksei hän ota vastuuta. Isä joka taisi olla yhteiskunnasta syrjäytynyt ja ainakin päihdeongelmainen vaikka vaikutti tässä taivan selvältä, ja aidosti pahoitteli kyyneleet silmissä. Hän oli selvästi hädissään kun näki tyttärensä olevan surullinen. Hän kysyi haluaako tytär asumaan hänen kanssaan (tytär 20v asui äitinsä luona), tytär vaan sanoi ettei isällä ole omaa asuntoa vaikka isä lupasi miettiä miten se onnistuisi, tytär vain hoki että ei kyse ole siitä vaan vastuusta. Isä yritti kauheasti kysellä että mitä hän oikein haluaa, tarvitseeko rahaa jne. Mutta tytär vaan hoki et että ei kun hän haluaa että isä kantaa vastuunsa ja tuntea olevansa rakastettu.



Mä jäin miettimään mitä se vastuun kanto olisi sitten tarkoittanut, mitä isän olisi pitänyt tehdä. Mitä konkreettista se tytär halusi? Tiesikö itsekään? Mitä tuossa tilanteessa yleensä halutaan? Isähän oli selvästi pahoillaan kun asiat oli menneet niin kuin meni.



Sit tää mun ajatusmaailmaa avartava kohta: Tytär meni terapeutille puhumaan samasta asiasta ja terapeutti sanoi että tyttären on vain hyväksyttävä asia ja isä sellaisena kuin on. Ei (päihdeongelmainen) isä pysty enempään ja vertasi että ethän pyytäisi halvaantunuttakaan kanssasi lenkille. Isä teki kyllä parhaansa niillä voimillaan mitä hänellä oli, ja kieltämättä tuntui kohtuuttomalta että tytär vaati häneltä lisää vaikka isällä oli varmasti paha olla oman elämänsäkin ongelmien vuoksi.



Mä en ole varma miksi tämän kirjoitin. Mulle kuitenkin taas aukesi joku pieni ovi ajatusmaailmassani ja ymmärrän taas ihmisiä hitusen paremmin.

mutta mulla siis oma äitini ei suostu yhteydenpitoon, ei halua tavata, ei soitella, ei keskustella mistään (ja se nyt on ainakin varma ettei ikinä myönnä mitään tehneensä väärin, hoitaneensa huonosti, laiminlyöneensä tms), koska minun äitiäni ei vain jotenkin yhtään kiinnosta. Sille on aika lailla se ja sama olenko elossa vai kuollut, onnellinen vai onneton, hädässä vai turvassa.



Voisin antaa anteeksikin, kyse ei ole siitä, vaan siitä että haluaisin jotenkin ymmärtää. Itse äitinä oman äitini käytös on jotain niin outoa, sairasta, absurdia, että ei sellaista voi ollakaan, jos lapsiaan rakastaa (mitä äitini siis ei tee). Korostan että sama kohtelu koskee sisarustanikin, hän on myös äidilleni "kuollut".



Tuo on ihan eri juttu jos vanhempi aikuiselta lapseltaan pyytäisi anteeksi tai edes myöntäisi ongelmat, tottakai silloin kuuluu antaa anteeksi ja lopettaa vatvominen. Itselleni tämä vain jää elämässä taakaksi, sen toki ymmärrän että MINUN syytäni se ei ole koska vauva tai pikkulapsi ei voi vastata vanhempansa onnesta, sen kuuluu olla tasan päinvastoin.



Olisin halunnut edes puhua asiasta äitini kanssa, mutta kun äidistä kuulee kerran viidessä vuodessa yhden parin minuutin puhelun ajan (joka koskee sitä että joku sukulainen on kuollut tms) niin tällä yhteydenpidolla asiaa ei selvitetä. Ja toki sen hyväksyn kun ei ole paljon valinnanvaraa :)



Moni normaalin äidin omaava ei varmaan ymmärrä kirjoitustani, mutta itse siis olen sitä mieltä että olisi helpompaa olla äiditön siten että äiti olisi kuollut, kuin siten että äiti on elossa muttei välitä tippaakaan.

Voisitko vain hyväksyä, että äitisi on ihminen, joka on hyvin erilainen kuin sinä ja jota et tunne. Ja elää sitten ihan omaa elämääsi. Voisit myös unohtaa kuvitelmat siitä, miten toisten äidit on "normaaleja" Äitejä. Kuten tästäkin ketjusta huomaat, osalle naisista on tärkeää näyttää ulospäin aikaansaannoksiaan (lastenlasten kuvat seinällä), jotkut käyttävät lapsiaan likasankona (kaatavat kaikki ongelmansa lasten niskaan) tai ylihuolehtivat aikuisista ihmisistä (soittamalla usein).

Tuossa 31 kirjoituksessa oli mun mielestä myös se pointti tuossa "ei halvaantunuttakaan voi pyytää lenkille", se että ehkä sinä et voi odottaakaan äidiltäsi järkevää keskustelua tai anteeksipyyntöä, kun hänen tunnemaailmassa ei ole kaikkia osia joiden avulla hän voisi ymmärtää.



Hänen penaalissaan on erilaiset kynät kuin sulla, eikä hän voi värittää kanssasi keltaista värityskuvaa jos hänellä ei ole keltaista kynää. Se ei ole äitisi tahdosta kiinni. Hän ei pysty näkemään aurinkoa keltaisena koska häneltä puuttuu se väri ja on värisokea keltaisen kohdalta. Etkä sinä voi millään saada häntä näkemään keltaista. Voit ehkä saada hänet sanomaan että on samaa mieltä kanssasi, että aurinko on keltainen, mutta paljonko se auttaa jos ei kuitenkaan tiedä millainen väri on keltainen.



Ehkä sun pitää vain hyväksyä että äitisi on tunne-elämältä hieman vajaa. Ei kaikki koe empatiaa tai rakkautta samalla tavalla. Toiset ei vai kykene, eikä se ole edes tahdosta kiinni. Näe äitisi sellaisena kuin hän on. Älä elättele toivoa että äitisi äidinvaistot heräisi. Hänellä sellaisia ei ole. Olen pahoillani. Halaus.

minusta tämä on mielenkiintoinen ketju, mutta mielestäni siinä ei ole mitään normaaliusharhaa jos olettaa että äiti olisi edes vähän kiinnostunut aikuisesta lapsestaan ja lapsenlapsestaan. Siis että soittaisi vaikka kerran kuukaudessa, olisi edes vähän kiinnostunut. Tuollainen äiti joka ei välitä onko lapsi elossa vai kuollut EI OLE NORMAALI.



Johan täällä av palstalla aina kun kysytään miten isovanhemmat osallistuu elämään, niin 99% vastaa että joka viikko ollaan yhteyksissä, tavataan, kyläillään, soitellaan, isovanhemmat rakastaa lapsenlapsiaan ja hoitaa niitä. Ja se 1% on sitten tuota piittamatonta porukkaa.



Joten kyllä 99% eli rakastavat isovanhemmat on se NORMAALI ja se piittamaton isovanhempi EPÄNORMAALI. Ei siis todellakan mikään normaaliusharha ole tässä ketjussa puheenaiheena.

35:n kanssa.