Parisuhteeni toimi vasta kun vanhat haamuni

olin saanut nujerrettua, tai ainakin vaiennettua.



Itse olen toisella kierroksella. Tein avioliitossani virheitä, mutta niin teki entinen miehenikin. Liitto päättyi rumasti ja se rumuus jatkuu edelleen, liki kolme vuotta eron jälkeen kaikenlaisena kiusaamisena mm. lasten tapaamisten suhteen. Ja tämä siis ex-miehen puolelta tapahtuvaa. Mutta niistä ei nyt enempiä.



Minulla meni kaksi vuotta toipua avioerosta, tai siitä kaikkein pahimmasta. Kävin terapiassa, aluksi kaksi kertaa viikossa, lopulta kerran kuukaudessa ja nyt vain, jos minulle tulee tunne että sitä tarvitsen.



Minulla oli eron jälkeen muutamia suhteita, 3 kk - puolisen vuotta, mutta kaikki kaatui aina mun ahdistukseeni, en vain ollut valmis seurustelemaan kenenkään kanssa mutta en yksinkään osannut olla.



Sitten loppui eräs suhde äkisti ja multa putosi pohja, kävin hyvin alhaalla jaksamiseni kanssa. Kun sieltä nousin, ymmärsin omat virheeni jokaisessa, lyhyessäkin suhteessa. Sen jälkeen rauhoituin, tajusin että onni tosiaan tulee eläen ja elämäni on tässä ja nyt.



Meni puolisen vuotta ja tapasin sattumalta miehen. Hän on myös toisella kierroksella ja hänen kanssaan olen vajaan vuoden verran rakentanut suhdetta, hitsanneet elämiämme yhteen. Kumpikin haluaa välttää vanhat virheensä, välillä niihen silti ajautuen. Mutta erona vanhaan tässä on se, että tällä kertaa me molemmat haluamme muuttua ja tehdä paremmin. Ei halua lähteä kävelemään liian helpolla.



Ehkä tässä vaikuttaa jo sekin, että olemme molemmat jo iällä, mies 46 ja minä melkein 40. Meillä on lapset molemmilla ja avioliitto koettuna, joten niitten suhteen ei ole kiire mihinkään. Kumpikaan ei hötkyile, mene asioiden edelle, meillä on hyvä tässä ja nyt.



Tulevaisuutta suunnitellaan varoen, mutta suunnitellaan. Eikä se aiheuta kylmiä väreitä eikä pelkotiloja.



Lasten tarpeet ymmärretään, aika omien lasten kanssa ei ole parisuhteesta pois, niin kuin monasti valitettavasti kuulee. Ehkä tässä vaikuttaa paljon myös se, että meillä on se joka toinen viikonloppu sitä aikaa vain meille kahdelle. Lisäksi lapset tulevat keskenään toimeen hyvin, lisäksi ovat ottaneet meidät, uudet aikuiset hyvin vastaan. (siis miesystävän lapset minut, ja minun lapseni miesystäväni hyvin vastaan)



Toki hammasten kiristystä on ollut, hermoja on napsahdellut, rajoja on ylitetty ja paljon on puhuttu erilaisista kasvatusmetodeista, mutta molemmista tuntuu, ainakin vielä, että täydennämme toisiamme vanhempina.



Tuntuu kuin olisi itsekin jo vihdoinkin riittävän aikuinen ymmärtämään parisuhteesta jotain.



Vihdoinkin. :)