Eronneet - oletteko katuneet päätöstänne?

varsinaisesti katunut, mutta toki jossitellut ja nostalgisoinut. Mutta kyllä se jossittelu nopeasti loppuu, kun eksä on taas älykääpiö, ja muistan, että TÄN takia me ei tultu toimeen eikä ikinä olisi mikään muuttunut. Menee siis vähän vuoristorataa, välillä ajattelen hänestä hyvää, välillä pitkiä aikoja ihan sama tai tyypin ääliömäisyys vaan vituttaa. Mutta oikeasti katunut en ole.

että niin kävi. Katunut en ole hetkeäkään, en todellakaan!

En halunnut eroa, mutta olin se, joka lähti.



En kadu. En todellakaan.



Mutta surin, surin etukäteen ja itkin jälkikäteen... monta kuukautta.



Mutta en kadu. Enkä palaisi enää takaisin, koska eroamisen syyt olivat oikeat. Minä olen minä, enkä kynnysmatto, en enää.

Harmittaa toki lapsen puolesta että "jäi jalkoihin".

Nyt olen naimisissa miehen kanssa, jonka aina halusinkin. Paha mieli toki lapseni puolesta, että on erolapsi :(

Avioliitto kaatui miehen peliriippuvuuteen jonka vuoksi olen myös itse hurjissa veloissa vielä monta vuotta. Mies ei suostunut hakemaan mitään apua tilanteeseen joka oli lähtenyt täysin käsistä.

Toivoisin että mediassa peliriippuvuudesta puhuttaisiin ja keskusteltaisiin näkyvämmin. Se on monessa perheessä samanlainen ongelma kuin alkoholismi.

Sitä alkuun harmittelin, etten lähtenyt aikaisemmin. Olin ollut lähtemässä jo pari vuotta aikaisemmin, mutta mies sai mut jäämään. Harmitti etten lähtenyt jo silloin.



Erosta on jo 7-8 vuotta, joten enää en juuri edes muistele noita aikoja. Rankkojahan ne oli lasten takia, mutta itselleni ero oli suuri helpotus. Nykyään en edes sure enää sitä, ettei lapsilla ole enää ydinperhettä. Ovat nyt jo niin hyvin toipuneet, vaikka rankkaahan se oli ja seurauksia erosta tuli.



Ero oli elämäni suurin epäonnistuminen, mutta ikinä en ole katunut.

Jos jotain kadun niin sitä etten eronnut jo aiemmin. Kylmää ajatuskin mitä olisi tapahtunut jos en olisi lähtenyt, oltaisiin varmaan kaikki jo vainaita ja keltaisen lehdistön lööpeissä.

Olen nykyään onnellinen ja hyvässä liitossa, josta on päätös pitää kiinni ja tehdä töitäkin sen eteen. Eli en haluaisi nyt mitään muuta kuin sitä elämää jota vietän. Olen onnellinen, koska toimin joka päivä niin että ANSAITSEN sen onnellisuudentunteen.



MUTTA tiedostan kyllä sen, että ensimmäisessä avioliitossani olisi pitänyt pystyä parempaan ja se kaatui ihan siihen tosiasiaan että me kaksi emme osanneet sitä hoitaa. Mehän mm. petettiin toisiamme molemmat. Meidän olisi pitänyt pystyä parempaan, sillä meillä oli perhe yhteisenä velvollisuutena. Lasten isän kanssa meillä oli myös hetkemme, enkä sitä näin jälkikäteenkään halua kiistää.



Eli kadun ja häpeän sitä, etten ymmärtänyt pitää avioliitostani parempaa huolta aikanaan, enkä osannut arvostaa lasteni isää tarpeeksi ja hänen erilaisuuttaan. Nyt yritän toimia monessa asiassa paremmin, sillä ero jättää myös jälkensä ja "kuluttaa" sydäntä.

oli oikea päätös myös lasta ajatellen.



Ei riidelty, mutta oltiin hiljaa, se hiljaisuus kävi kaikkien hermoille.

Kaduttaa:-(