Lue keskustelun säännöt.
Kuinka hyvin avioero voi n. 4v herkän lapsen kannalta mennä?
05.07.2012 |
Harkinnassa on erilleen muuttaminen ja kenties ero. En taida olla mieltä purkaa tähän auki syitä, mutta niitä on enemmän kuin tarpeeksi vaikka mitään väkivaltaa tai alkoholiongelmaa tms. ei olekaan. Menee vaan elämä ohi, luultavasti kummaltakin.
Mutta lapsi on varsin (ehkä erityisen?) herkkä kuten kumpikin vanhemmistaankin, ja mietityttää miten hyvin tuo voisi edes parhaimmillaan mennä? Alkaako se saada tuolla Unicef-ketjuissa kuvatun kaltaisia raivareita? Ahdistuuko? Masentuuko?
Eli kertokaapa vaikka eronneet joilla ollut pieniä lapsia, mitä tuosta on seurannut. Voiko ero sujua ilman että lapselle jää siitä traumoja ja ongelmia? Lapsi on meillä ylivilkas ja villi jo ennestään. Toisaalta en tiedä pidätteleekö erilleen muuttoa mikään muu. Mutta kun tuo ei ole niin helppoa.
Sitä voi yrittää ajatella ja psyykata itseään, että lapsen etu olisi että vanhemmat voivat hyvin. Jos vanhemmat eivät voi hyvin yhdessä, voinko toisaalta olla varma että vaimo voisi yhtään paremmin jos olisi lapsen kanssa kahdestaan. Ja masennus- yms. taustan tietäen, uskallanko edes ajatella että vaimo jäisi lapsen kanssa kahdestaan. Miten ero on muuttanut teitä tai puolisoitanne? Tuntuu että kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Ja jos lapsi rajusti kärsisi erosta, sitä mikä meni rikki ei taida saada enää korjattua vaikka osoittautuisikin, että pienempi paha olisi asua sittenkin yhdessä.
M
Kommentit (20)
Enpä taida provosoitua kertomaan yksityiskohtia. Tulisi pitkä vuodatus, enkä tiedä onko oleellista lapsen kannalta mikä se syy sitten lopulta onkaan.
Jos siis pysyttäisiin aiheessa, kiinnostaisi kuulla jos jollakulla ero ei ole vaikuttanut lapseen voimakkaasti.
Sen verran voin sanoa, että tässä suhteessa on useita sellaisia täydellisen epätyydyttäviä seikkoja jotka eivät voi selvästi parantua keskustelemalla tms. koska ominaisuudet, toiveet, tavoitteet eivät vaan kohtaa alkuunkaan. Aivan liian paljosta olen luopunut vuosien aikana, luultavasti samoin vaimoni. Aamulla lukemani blogimerkinnän pätkä kuvaa viimeisen 10 vuoden tuntoja tässä parisuhteessa kohtuudella:
"Eurossa on tällä hetkellä kyse niin sanotun uponneen kustannuksen syndroomasta. Kaksi asiaa estää rationaalisen päätöksen tekemistä. Ensinnäkin euron eteen on tehty jo niin paljon töitä ja siihen on käytetty niin paljon resursseja, ettei sitä vain voi purkaa. Toisekseen, euron purkaminen olisi monelle päättäjälle sama kuin myöntäisi tehneensä virheen."
Jos parisuhde ei voi muuttua tyydyttäväksi, minkälaisen roolimallin lapsi sitten vanhemmiltaan oppii? Mitkä ovat sen vaikutukset lapsen kehitykselle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsepä liittosi tilan tiedät. Samoin itse tunnet parhaiten lapsesi. Eurovertaus on varmaan aika osuva. Kurja tilanne kaikkiaan.
Mutta tämä nyt on viimeinen paikka, mistä kannattaa tukea etsiä. Joku voi sanoa, että lapsi ei ole reagoinut pahasti (vaikka hiljaista on toistaiseksi ollut). Kuka silti tietää, miten teidän lapsenne reagoisi/ miten vaimosi kestäisi/ miten lapsenne kestäisi epätyydyttävän parisuhteen roolimallin/ muuttuisiko elämänne eron jälkeen tyydyttävämmäksi. Sitä kai eurokriisissäkin joudutaan pohtimaan. Toistaiseksi kai yritetään elvyttää.
Täytyy sitten kai yrittää itse analysoida tilannetta pidemmälle ja miettiä uskaltaisiko sitä tehdä suuren ratkaisun ja erota. Vaimolle se olisi "vain kokeilu". Minun on vaikea kuvitella, että haluaisin takaisin yhteen muuttaa tai että lasta auttaisi edes takaisin arpominen ja tilanteen mahdollinen sekavuus.
Ainakin erossa olisi mahdollisuus muutokseen.
M
Mitäs jos nyt vain aikuisina ihmisinä näkisitte vaivaa avioliittonne pelastamiseksi sen sijaan, että miettisitte, miten eron jäljet korjataan?
Ihan kuin "vaivan näkeminen" olisi jotain mitä eronneet parit eivät ole tehneet tai ollenkaan tajunneet.
Olen itse eronnut kun lapset 1v ja 3v. Kumpikin otti eron aika itkuisasti. Toisaalta puolen vuoden kuluttua erosta tilanne oli paljon helpompi kuin oli ollut koko viimeisen avioliittovuoden aikana. Meillä varsinkin vanhempi lapsi oli siis reagoinut rajusti minun ja miehen väleihin sekä kummankin yksittäiseen pahoinvointiin. En oikeastaan edes tiedä, pääsivätkö he tuossa vaiheessa jotenkin selville erosta vai muutuimmeko me vanhemmat vähitellen paremmiksi tuossa vaiheessa. Minulla alkoi samoihin aikoihin masentuneisuus ja pelko ex-miestä kohtaan helpottumaan, mikä tietenkin heijastui lapsiin. On aika vaikeaa sanoa mikä erossa on kuinkakin raskasta lapsille, erossa olo vanhemmasta, asioiden muuttuminen vai vanhempien omat tunteet ja niiden näkyminen lapselle.
Voiko ero sujua ilman että lapselle jää siitä traumoja ja ongelmia?
mutta vastaus on ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten lasten käytöksissä näkyi tilanne ennen eroa, ja eron jälkeen?
Jos masentuneisuutesi helpotti eron myötä, koitko ennen eroa että se olisi tarpeen, eli että masentuneisuutesi johtuisi parisuhteesta?
Vaikea asia, raastavalta tuntuisi muuttaa erilleen ja eroon lapsesta (jota yli vuoden hoidin kotona, vajaan vuoden yksin vaimon äitiysloman jälkeen), mutta nykyisellään tämä on kuluttavaa ja raastavaa eikä näytä mikään oikein auttavan.
M
Voiko ero sujua ilman että lapselle jää siitä traumoja ja ongelmia?mutta vastaus on ei.
Tuosta syystä asumme yhä yhdessä. Mutta onko se riittävän painava syy? Voisiko lasta valmistaa eroon ja tehdä sen jotenkin siten "oikein", että se lopulta olisi tällekin eduksi verrattuna tilanteeseen, jossa vanhemmat ovat lopen uupuneita kelvottomaan parisuhteeseen?
M
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten lasten käytöksissä näkyi tilanne ennen eroa, ja eron jälkeen?
Jos masentuneisuutesi helpotti eron myötä, koitko ennen eroa että se olisi tarpeen, eli että masentuneisuutesi johtuisi parisuhteesta?
Vaikea asia, raastavalta tuntuisi muuttaa erilleen ja eroon lapsesta (jota yli vuoden hoidin kotona, vajaan vuoden yksin vaimon äitiysloman jälkeen), mutta nykyisellään tämä on kuluttavaa ja raastavaa eikä näytä mikään oikein auttavan.
M
Joita olen vuosien saatossa av:lla ja seksi-palstalla purkanut ja saanut myös monet uhkailut lastensuojelulla. En jaksaisi sitä kaikkea enää tänne purkaa, mutta koen eron olleen välttämätön omalle mielenterveydelleni ja uskon sen olleen sitä myös lasten terveelle kehitykselle. Meillä oli asiat oikeasti todella sekaisin ja se näkyi vahvasti esikoisesta. Kuopus kun oli vauva, niin hänestä en osaa arvioida. En sano tunnistettavuuden vuoksi tarkemmin, mutta vielä naimisissa ollessa esikoinen muun muassa taantui eräässä perustaidossa.
Eron jälkeen yöllinen itkuisuus lisääntyi, samoin lasten hätä jos heräsivät eivätkä heti huomanneet minua. Toki itkuisuus isää kaivatessa ja isältään taas esikoinen itki kotiin ja saattoi itkien pyytää ettei tarvitse mennä tai palasi kesken kylän takaisin. Toisaalta yö itkuisuus loppu kun minun oloni helpottui ja isän luo menoa kaipasi kun isä vaikutti päälle päivän voivan paremmin.
Meitä vanhempiansahan ne lapset kärsi.
Jos pääsytte eroamaan tai jäämään yhteen, hankkikaa suhteen ongelmien takia ammattilaista keskusteluapua jo ennen kun se tuntuu olevan tarpeellista. Itse hain sitä vasta paljon sen jälkeen kun lapset alkoivat oireilla näkyvästi ja kun täällä uhkailtiin viestien ilmoittamisella lastensuojeluun. Lapsi voi niin kuin vanhempikin.
Miten lasten käytöksissä näkyi tilanne ennen eroa, ja eron jälkeen?
Jos masentuneisuutesi helpotti eron myötä, koitko ennen eroa että se olisi tarpeen, eli että masentuneisuutesi johtuisi parisuhteesta?
Vaikea asia, raastavalta tuntuisi muuttaa erilleen ja eroon lapsesta (jota yli vuoden hoidin kotona, vajaan vuoden yksin vaimon äitiysloman jälkeen), mutta nykyisellään tämä on kuluttavaa ja raastavaa eikä näytä mikään oikein auttavan.
M
Joita olen vuosien saatossa av:lla ja seksi-palstalla purkanut ja saanut myös monet uhkailut lastensuojelulla. En jaksaisi sitä kaikkea enää tänne purkaa, mutta koen eron olleen välttämätön omalle mielenterveydelleni ja uskon sen olleen sitä myös lasten terveelle kehitykselle. Meillä oli asiat oikeasti todella sekaisin ja se näkyi vahvasti esikoisesta. Kuopus kun oli vauva, niin hänestä en osaa arvioida. En sano tunnistettavuuden vuoksi tarkemmin, mutta vielä naimisissa ollessa esikoinen muun muassa taantui eräässä perustaidossa.Eron jälkeen yöllinen itkuisuus lisääntyi, samoin lasten hätä jos heräsivät eivätkä heti huomanneet minua. Toki itkuisuus isää kaivatessa ja isältään taas esikoinen itki kotiin ja saattoi itkien pyytää ettei tarvitse mennä tai palasi kesken kylän takaisin. Toisaalta yö itkuisuus loppu kun minun oloni helpottui ja isän luo menoa kaipasi kun isä vaikutti päälle päivän voivan paremmin.
Meitä vanhempiansahan ne lapset kärsi.
Jos pääsytte eroamaan tai jäämään yhteen, hankkikaa suhteen ongelmien takia ammattilaista keskusteluapua jo ennen kun se tuntuu olevan tarpeellista. Itse hain sitä vasta paljon sen jälkeen kun lapset alkoivat oireilla näkyvästi ja kun täällä uhkailtiin viestien ilmoittamisella lastensuojeluun. Lapsi voi niin kuin vanhempikin.
Kyllä, uskon masennuksen johtuneen liitosta. Ja että ero oli ainoa jäljellä oleva keino saada itsensä jaloilleen ennenkuin teen jotain peruuttamatonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoidetaanko sitä vaimon masennusta?
Ollut jo 15 vuotta masentunut, ei osaa tai kykene purkamaan ongelmia palasiksi ja ratkoa. Ei ole kiinnostunut ratkaisemaan masennustansa, ei kiinnostu jos eri kannoilta yritän sitä hänen avukseen vuosi toisensa jälkeen auttaa. Kun löytyy jotakin mikä voisi auttaa, hän mielummin lukee dekkareita tms. turhaa kuin edes yrittäisi hoitaa itseään kuntoon. Märehtii typeriä, jumittaa. Kriisejäkin asiassa joskus ollut, mutta ne onneksi takana jo.
Olisi pitänyt erota jo vuosia sitten, kun kertoi vajaa puoli vuotta yhteen muuttamisemme jälkeen olleensa ennen tutustumistamme sairastunut voimakkaaseen ahdistukseen ja masennukseen. Salasi sen siis minulta melkein vuoden verran ennen kuin kertoi. Mutta olosuhteet olivat sellaiset etten pitänyt eroamista mahdollisena tai kohtuullisena. Kun on aina kohtuullinen muille omalla kustannuksellaan, tuhoaa pahimmillaan lopulta itsensä.
M
Joka siis pohjaa omaan kokemukseen. Jos suhteen koossa pitäminen tuntuu vaikealta, en näe mitään järkeä eron pitkittämisessä. Itse kadun sitä että emme eronneet silloin kun asia tuli ajankohtaiseksi, eli lapsi oli noin 4v. Kitkuttelimme suhteessa vielä neljä vuotta. Lapselle ero oli tosi vaikea, sen ikäisellä kun jo koulu alkanut, kaverisuhteet jo sellasia että asiaa pitää "selitellä" jne. Ja muutenkin tajuaa asioista jo enemmän.
Olen aivan varma että lapsi olisi selvinnyt vähemmällä tuskalla jos olisimme vaan eronneet heti. Sen lisäksi lapsi joutui elämään monta vuotta perheessä jossa vanhempien suhde oli kaukana siitä millaisen parisuhteen mallin toivoisi lapselleen antavan. Eli vaikka suhteessa ei olisikaan väkivaltaa, alkoholismia tms "selkeitä syitä eroon", ei se välttämättä kuitenkaan tarkoita sitä etteikö eroaminen siitä huolimatta olisi järkevää.
Koska tilanteessamme oli aivan selvää ettei suhdettamme pystynyt paikkaamaan sellaiseksi että sen olisi voinut ajatella kestävän, en näin jälkeenpäin tajua miksi emme eronneet heti vaan piti odottaa vielä tilanteen pahenevan ja samalla aiheuttaa kärsimystä lapsen lisäksi myös meille aikuisille. Ei vaan rohkeus riittänyt. Eikä siinä tilanteessa yhtään helpottaneet nämä syyllistävät "nähkää vaivaa" ja "ei saa rikkoa lapsetn perhettä" kommentit.
Ero on kuitenkin aina lapselle traumaattinen kokemus. Se ettei lapsi oirehdi paljon ja heti, ei tarkoita etteikö seuraukset voisi näkyä myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun erosin lasten isästä. Alussa lapset tapasivat isää lähes joka viikko useita päiviä kerrallaan, mutta sitten isä muutti uuden onnen perässä kauas ja tapaamisia piti harventaa.
Eromme oli lopultakin verinen, koska exällä oli heti uusi nainen ja lapset piti tietenkin esitellä myös tuolle naiselle ekojen tapaamiskertojen aikana. Lapset olivat aivan sekaisin, kun eivät tienneet mikä on isän koti ja mikä isän uuden ellin koti, ja niin edelleen. Siirtymiset isän luokse ja sieltä taas äidin luokse olivat alusta saakka hyvin rankkoja pojalle, joka tosiaan on herkkä ja voimakkaasti oikeudentuntoinen. Nuorempi lapsi on vaikuttanut erosta saakka paljon neutraalimmalle, mutta hänhän ei edes muista ydinperheemme aikaa.
Nyt kun erosta on jo vuosia aikaa, vaikuttavat lapset melko tasapainoisille ja luottavaisille, eivätkä paljoa oireile mitenkään - sellaista palautetta en siis ole saanut esim. koulusta, eikä toisaalta meillä ole ollut kotonakanaa isoja ongelmia. Toki pahin voi olla vielä edessäpäin.
Oman elämäni olen pyhittänyt lasten hyvinvoinnille (ajattelematta asiaa kuitenkaan noin, eli en ole mitenkään tietoisesti pysynyt yksin, ei vaan ole sopivaa miestä tullut vastaan). Tilanne täällä meillä kotona on siis ollut varsin vakaa alusta lähtien, mitä nyt eron jälkeen olin ajoittain hieman hajalla exän toilailuista johtuen. Kävin itse juttelemassa perheneuvolan psykologin kanssa pitkän aikaa, ja myös lapset tapasivat kyseisen psykologin "tilannekatsauksen" merkeissä.
Mutta kuten todettu; tulevaisuudesta en tiedä eli voi hyvin olla, että lapseni alkavat oirehtia pahemmin vasta "jälkikäteen".
En ole aikeissa ottaa itseeni niistä jotka tarinoivat "vaivan näkemisestä", ei kalikka kalahda joten se niistä.
Kai se niin sitten vaan on, että eroa on alettava suunnittelemaan. Lapsesta erossa asuminen tuntuu vain hyvin raastavalle ajatukselle. Ja että henkilö jonka kasvatustavat ovat liian usein kelvottomat, kasvattaisi lapseni pääosin jatkossa. Mutta maailma ei ole ideaali paikka ja virheen olen tehnyt jo vuosia sitten. Sitä niittää mitä kylvää.
Kiitos kaikille vastanneille.
M
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse erosin masentuneesta miehestä noin vuosi sitten.
En vain enää jaksanut.
Lapset 2v ja 5v oireilivat päiväkodissa koko syksyn: itkuherkkyyttä, vetäytymistä, minun perään kyselemistä normaalia paljon enemmän, jne.
Sitten kun pääsimme uuteen elämään kiinni, kaikki on täysin erilaista.
Nyt nauramme kolmistaan enemmän kuin koskaan ennen, ilman että eräs ilonpilaaja kiristelee vieressä hampaitaan.
Minun energiani menee lapsiin eikä "kolmannen lapsen" olotilojen tarkkailuun ja vatvomiseen. Voin keskittyä omiinkin asioihini, enkä väsyneenä miehen salaliittoteorioiden kuuntelemisesta kiukuttele lapsilleni.
Voin vahvasti sanoa, että aikuinen ihminen ei tule ikinä perusolemukseltaan muuttumaan miksikään. Ero on siis ehkä väistämätön. Minä en kadu mitään muuta kuin etten eronnut aiemmin. Mitä oikein odotin, ihmeparantumistako.
Lapset ovat onnellisia onnellisen vanhemman kanssa.
Traumat ovat sata kertaa pahempia jos joutuvat elämään masentuneen vanhemman ja riitelevien aikuisten kanssa.
Näin on.
Käy ensin itse siellä ammattiauttajalla, eroa vasta sitten. Ei ehkä edes eron estämiseksi, vaan jotta saat olla varma siitä mitä teet.
Se joka erosi kun lapset 1v ja 3v
Meillä asumusero edessä, minulla mielenterveysongelmia jotka heijastuvat lapseen (melkein samanikäinen kuin tuo sinun). Huomaan että lapsi skarppaa lähelläni ja pyrkii miellyttämään, siksi tahdonkin pistää tälle pelleilylle stopin nyt. Miehen kanssa välit on hyvät, mutta hän on samaa mieltä että muutetaan erilleen koska hän jaksaa lasta ja minä taas en kunnolla. Lasta aikoisin tavata viikottain mutta en päivittäin. Aihe on arka, kuten näkyy.
Meillä asumusero edessä...
Olen lukenut viime viikkoina satunnaisina vapaahetkinä tällaista kirjaa, jota ehkä sinunkin kannattaisi joskus vilkaista. Voi auttaa olotilan syiden itseanalyysissa mainiostikin: "Adrenal Fatigue: The 21st Century Stress Syndrome - James L. Wilson". Hänellä on myös nettisivut joissa on kirjassa esiintyvä pitkän puoleinen monivalintatesti selkeänä nettilomakkeena. Kirjan nimi ei todellakaan kerro kaikkea mitä se kattaa, kuvittelin ettei minulla voi olla stressistä kyse kun mielsin sen aivan toisin. Nokkela saattaa löytää kirjan googlella PDF:nä, eli kynnys sen lukemiseen voi olla matalakin. Jos vain englanninkielinen teksti sujuu niin helppolukuinen ja palkitseva luettava.
Jos teillä vain toinen on rasittunut, tilanne taitaa olla aika selkeä silti ja tuo voisi auttaakin. Miten ajattelit että kuinka kauan tuota kestäisi? Toistaiseksi vai kenties pysyvästi?
Vastaavaa on meillä mietitty aiemmin. Vaimo ehdotti vuosi sitten, että muuttaisi lähelle toiseen asuntoon, että saisi olla vain yksin mitä kaipaa jatkuvasti. Nykyään sitä kaipaan jo minäkin. Nyt hän ajattelee, että tilanne pelastuisi, kun lapsi olisi ajoittain minun luonani hoidossa, jotta ainakin joskus sitä yksinäistä aikaa hänelle järjestyisi. Lasta kun ei saa meillä minnekään hoitoon kun siihen sopivia sukulaisia ei ole kuin aivan liian kaukana (=junamatka).
Jos kysymys olisi vain omasta ajasta, olisi tämä meillä tavallaan silti triviaali ongelma. Mutta kun tuo on vain yksi uuvuttava tekninen seikka, ja muut ongelmat ne syyt jonka vuoksi ero taitaa olla se ainoa tervehdyttävä ratkaisu.
Tuskinpa tilanne, nämä sairauteni ym. niin pysyvästi muuttuisivat että voisin muuttaa takaisin. Tahdot pitää hyvät välit mieheen ja lapseen ja siksi olen päätynyt tähän ratkaisuun. Tilanne vaan tulehtuu lisää kun taloudessa on lapsi, jonka tarpeisiin en aina jaksaisi vastata sekä mies, joka kärsii minun pahantuulisuudestani. Minä taas kärsin siitä kun en saa omaa aikaa/tilaa tarpeeksi ja ihan vaan taloa tyhjäksi. Kun mies on lomalla, hän tahtoo aina olla kotona...eli jos tahdon nauttia yksinäisyydestä, joudun lähtemään itse jonnekin. Olisi kiva olla yksin KOTONA.
Mitäs jos nyt vain aikuisina ihmisinä näkisitte vaivaa avioliittonne pelastamiseksi sen sijaan, että miettisitte, miten eron jäljet korjataan? Kukaan täällä ei voi tietää, miten lapsenne tulee reagoimaan.
Jos hankitte apua ja molemmat haluatte saada asianne kuntoon, voi olla, ettei yhdessä pysyminen ole pienempi paha vaan tosi hyvä. Täällähän emme voi tosin tietää avioliitostannekaan, mutta nuo "elämä valuu hukkaan" -ajatukset tuntuvat aika epäkypsiltä syiltä avioeroon. Kyllähän pikkulapsiperheen vanhemmille tuollaisia ajatuksia tulee, mutta ei se elämä siitä erosta sen hekumaisemmaksi muutu.