Millainen AIKUINEN syyttää kaikesta lapsuuttaan?

En minäkään märehdi ja olen onnellinen.

Osa tajuaa lapsuuden muuttaneen elämää tosi paljon mutta heiltä ei löydy voimia muuttaa itse itseään. Näistä osa jää rypemään katkeruudessa. He eivät osaa/pysty ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistaan vaan sysäävät sen muille.



Nykyään olen ihan tyytyväinen ja pärjäilen mukavasti, mutta se vaati vuosien työtä psykoterapiassa.

jos paranee lapsuuden aiheuttamista vaurioista esim. terapiassa niin sitten voi päästä siihen pisteeseen, että elämä on muuten mallillaan, mutta ei ole vielä antanut anteeksi ja sitten tekee sen. Jos kaikki omasta tunne-elämästä lähtien on päin vittua niin monesti on myös katkera olo, joka ei parane vain sillä, että ajattelee päässään sanat "annan anteeksi vanhemmille", pitää päästä pintaa syvemmälle.

niin silloin lapsuuden kokemuksiin voi jäädä kiinni.

Jokaisella lapselle on erilainen temperamenttikin, mikä vaikuttaa kykyyn kestää stressiä ja pärjätä elinympäristössä. Mitä varhaisempia laiminlyönnit ovat, sitä vahingollisempia ne ovat lapsen minuuden ja persoonallisuuden kehitykselle. Jos ensimmäinen/ensimmäiset elinvuodet ovat olleet poikkeuksellisen vaikeat, voi olla vaikea rakentaa ehyttä minuutta jälkeenpäinkään, varsinkin jos olosuhteet ovat olleet jatkossakin vaikeat.

mutta lapsuudessa muodostuu persoonamme ydin ja huono lapsuus altistaa monille ongelmille.



Se on tietysti eri asia miten niitä ongelmia käsittelee...

jos paranee lapsuuden aiheuttamista vaurioista esim. terapiassa niin sitten voi päästä siihen pisteeseen, että elämä on muuten mallillaan, mutta ei ole vielä antanut anteeksi ja sitten tekee sen. Jos kaikki omasta tunne-elämästä lähtien on päin vittua niin monesti on myös katkera olo, joka ei parane vain sillä, että ajattelee päässään sanat "annan anteeksi vanhemmille", pitää päästä pintaa syvemmälle.

että vaikka olisi tullut kohdelluksi epäreilusti, niin valitettavasti aikuisena pitää osata hakea apua itselleen, ei voi mennä ajassa enää taaksepäinkään elämään toisenlaista lapsuutta.

sellainen ihminen. Hieno, että sä olet saanut selvitettyä demonis, mutta harva vanhempi ihminen suostuu puhumaan tai edes pyytämään anteeksi



Mä en syytä lapsuttaani mistään, mä olen se, miksi mut on kasvatettu. Nykyään voin vaikuttaa siihen, ovatko vanhempani elämässäni vai ei... eivät ole.

kokemuksia, kuten fyysistä ja /tai psyykkistä laiminlyöntiä pitkään, aivojen rakenne muuttuu pienellä lapsella: esim. mantelitumake kasvaa ja hypotalamus-yhteyksiin tulee häiriöitä, aivojen kehityksellisten kerrosten väliin ei kehity riittävän jäsentyneitä yhteyksiä. Sen lisäksi ihmisen stressivaste kehittyy ensimmäisten ikävuosien aikana ja jos silloin lapsella on stressaavat elinolot, lapselle kehittyy pysyvästi heikko stressivaste, mikä taas vaikuttaa elimistön säätelyjärjestelmiin, kuten verenpaineeseen, aivojen välittäjäaineisiin jne.



Ilman pitkäkestoista, hyvää terapiasuhdetta voi olla vaikea muuttaa omaa tapaansa reagoida maailmaan, toisiin ihmisiin ja itseen myöhemmällä iällä. Joskus se on vaikeaa vaikka tällainen terapiasuhde olisikin. Ihmisten erilaiset kognitiiviset toiminnot vaikuttavat myös, toiset ovat joustavampia kuin toiset synnynnäisesti.

jolla on lapsuuden käsittely vielä kesken. Moni täysi-ikäinen aloittaa aikuistumisen vasta kun on ihan pakko, siihen asti voi polkea jalkaa ja syyttää lapsuutta, köyhyyttä, huonoja lähtökohtia, isoa nenää, mitä kukakin.

Kriisi pakottaa katsomaan rehellisesti ympärilleen ja sitä kautta hahmottuu lapsuuden osuus suhteessa nykyhetkeen. Eikä se lapsuus sitten enää käykään enää yleispätevästä selityksestä.

Huono turvaton lapsuus voi aiheuttaa persoonallisuushäiriön nimeltä narsismi. Sitä on ihan liian paljon. On hyvin epätodennäköistä, että sitä voisi hoitaa millään terapialla, koska narsisti ei itse tajua kärsivänsä mistään vaikka kuinka lähipiiri olisi hänen kanssa pulassa ja alistettuna.



Hm... toisaalta koska hän ei myönnä eikä tajua kärsivänsä mistään, hän ei silloin syytä lapsuuttaankaan ongelmista ihmissuhteissa, loukkaantumisherkkyydestä, huonosta itsetunnosta, itsekkyydestä jne. Vain hyvin harva narsisti tajuaa ongelmansa ja ymmärtää mitä on aiheuttanut, mutta se hetki voi olla hänelle hyvin raskas.



No, siis vastaus on, että narsisti ei ainakaan syytä lapsuuttaan mistään. Ehkä hän on jopa onnellinen, koska tunteet eivät ole sotkemassa hänen elämäänsä.

kokemuksia, kuten fyysistä ja /tai psyykkistä laiminlyöntiä pitkään, aivojen rakenne muuttuu pienellä lapsella: esim. mantelitumake kasvaa ja hypotalamus-yhteyksiin tulee häiriöitä, aivojen kehityksellisten kerrosten väliin ei kehity riittävän jäsentyneitä yhteyksiä. Sen lisäksi ihmisen stressivaste kehittyy ensimmäisten ikävuosien aikana ja jos silloin lapsella on stressaavat elinolot, lapselle kehittyy pysyvästi heikko stressivaste, mikä taas vaikuttaa elimistön säätelyjärjestelmiin, kuten verenpaineeseen, aivojen välittäjäaineisiin jne.

Ilman pitkäkestoista, hyvää terapiasuhdetta voi olla vaikea muuttaa omaa tapaansa reagoida maailmaan, toisiin ihmisiin ja itseen myöhemmällä iällä. Joskus se on vaikeaa vaikka tällainen terapiasuhde olisikin. Ihmisten erilaiset kognitiiviset toiminnot vaikuttavat myös, toiset ovat joustavampia kuin toiset synnynnäisesti.

Olemme todellakin sen lapsuuden armoilla, aikuisena voi toki valita jääkö uhriksi vai yrittääkö hakea apua, kunhan ensin ymmärtää tarvitsevansa apua ja sitten vielä saa sitä. Ei ole tahdon asia se vaikuttaako lapsuus aikuisena vai ei. Ja lähtökohdat ovat kovin epätasa-arvoiset- niihinkään ei lapsi voi vaikuttaa ollenkaan. Että kyllä se on aikamoinen kohtalo se mitä lapsuudessa SATTUU SAAMAAN, siitä sitten kukin ponnistelee voimiensa mukaan. Lapsuuden huonot vaikutukset eivät lakkaa olemasta vaikka kuinka hymyilisi positiivisena tai olisi niitä ajattelematta. Ihminen joka näin ajattelee, on itse vielä ihan umpisolmussa tai sitten ei ole aavistustakaan siitä oikeasti kurjasta lapsuudesta.

jolla on lapsuuden käsittely vielä kesken. Moni täysi-ikäinen aloittaa aikuistumisen vasta kun on ihan pakko, siihen asti voi polkea jalkaa ja syyttää lapsuutta, köyhyyttä, huonoja lähtökohtia, isoa nenää, mitä kukakin.

Kriisi pakottaa katsomaan rehellisesti ympärilleen ja sitä kautta hahmottuu lapsuuden osuus suhteessa nykyhetkeen. Eikä se lapsuus sitten enää käykään enää yleispätevästä selityksestä.

tätä tarkoitin. Ehkä kaikilla ei ole ollut sitä kriisiä mihin peilata... Ja ollaan vaan katkeria :/, surullista.

ap

kokemuksia, kuten fyysistä ja /tai psyykkistä laiminlyöntiä pitkään, aivojen rakenne muuttuu pienellä lapsella: esim. mantelitumake kasvaa ja hypotalamus-yhteyksiin tulee häiriöitä, aivojen kehityksellisten kerrosten väliin ei kehity riittävän jäsentyneitä yhteyksiä. Sen lisäksi ihmisen stressivaste kehittyy ensimmäisten ikävuosien aikana ja jos silloin lapsella on stressaavat elinolot, lapselle kehittyy pysyvästi heikko stressivaste, mikä taas vaikuttaa elimistön säätelyjärjestelmiin, kuten verenpaineeseen, aivojen välittäjäaineisiin jne.

Ilman pitkäkestoista, hyvää terapiasuhdetta voi olla vaikea muuttaa omaa tapaansa reagoida maailmaan, toisiin ihmisiin ja itseen myöhemmällä iällä. Joskus se on vaikeaa vaikka tällainen terapiasuhde olisikin. Ihmisten erilaiset kognitiiviset toiminnot vaikuttavat myös, toiset ovat joustavampia kuin toiset synnynnäisesti.

Olemme todellakin sen lapsuuden armoilla, aikuisena voi toki valita jääkö uhriksi vai yrittääkö hakea apua, kunhan ensin ymmärtää tarvitsevansa apua ja sitten vielä saa sitä. Ei ole tahdon asia se vaikuttaako lapsuus aikuisena vai ei. Ja lähtökohdat ovat kovin epätasa-arvoiset- niihinkään ei lapsi voi vaikuttaa ollenkaan. Että kyllä se on aikamoinen kohtalo se mitä lapsuudessa SATTUU SAAMAAN, siitä sitten kukin ponnistelee voimiensa mukaan. Lapsuuden huonot vaikutukset eivät lakkaa olemasta vaikka kuinka hymyilisi positiivisena tai olisi niitä ajattelematta. Ihminen joka näin ajattelee, on itse vielä ihan umpisolmussa tai sitten ei ole aavistustakaan siitä oikeasti kurjasta lapsuudesta.

Ihan oikeesti tuki suusi :D

Menneisyys tekee meistä sen mitä olemme nyt. Siitä voi oppia, ymmärtää ja antaa anteeksi.



Menneessä on turha roikkua mutta siitä voi olla hyötyä jos haluaa kehittää itseään tulevassa.



Katkeruus ja viha eivät pitkälle kanna.

kokemuksia, kuten fyysistä ja /tai psyykkistä laiminlyöntiä pitkään, aivojen rakenne muuttuu pienellä lapsella: esim. mantelitumake kasvaa ja hypotalamus-yhteyksiin tulee häiriöitä, aivojen kehityksellisten kerrosten väliin ei kehity riittävän jäsentyneitä yhteyksiä. Sen lisäksi ihmisen stressivaste kehittyy ensimmäisten ikävuosien aikana ja jos silloin lapsella on stressaavat elinolot, lapselle kehittyy pysyvästi heikko stressivaste, mikä taas vaikuttaa elimistön säätelyjärjestelmiin, kuten verenpaineeseen, aivojen välittäjäaineisiin jne.

Ilman pitkäkestoista, hyvää terapiasuhdetta voi olla vaikea muuttaa omaa tapaansa reagoida maailmaan, toisiin ihmisiin ja itseen myöhemmällä iällä. Joskus se on vaikeaa vaikka tällainen terapiasuhde olisikin. Ihmisten erilaiset kognitiiviset toiminnot vaikuttavat myös, toiset ovat joustavampia kuin toiset synnynnäisesti.

Olemme todellakin sen lapsuuden armoilla, aikuisena voi toki valita jääkö uhriksi vai yrittääkö hakea apua, kunhan ensin ymmärtää tarvitsevansa apua ja sitten vielä saa sitä. Ei ole tahdon asia se vaikuttaako lapsuus aikuisena vai ei. Ja lähtökohdat ovat kovin epätasa-arvoiset- niihinkään ei lapsi voi vaikuttaa ollenkaan. Että kyllä se on aikamoinen kohtalo se mitä lapsuudessa SATTUU SAAMAAN, siitä sitten kukin ponnistelee voimiensa mukaan. Lapsuuden huonot vaikutukset eivät lakkaa olemasta vaikka kuinka hymyilisi positiivisena tai olisi niitä ajattelematta. Ihminen joka näin ajattelee, on itse vielä ihan umpisolmussa tai sitten ei ole aavistustakaan siitä oikeasti kurjasta lapsuudesta.

Otsikko: Heh

Ihan oikeesti tuki suusi :D

Nyt en ymmärrä. Miksi sinä naurat????

Tuossa on todellakin asiaa. Pikkulapsi on 100-prosenttisesti vanhempiensa armoilla ja vanhempien toiminta todellakin määrää lapsen kehittymisen, myös hermoston kehittymisen suunnan. Vastuu on suuri, mutta onneksi suurimmalla osalla on luonnostaan kyky antaa lapselle hyvä ja turvallinen koti.

niin silloin lapsuuden kokemuksiin voi jäädä kiinni.

Jokaisella lapselle on erilainen temperamenttikin, mikä vaikuttaa kykyyn kestää stressiä ja pärjätä elinympäristössä. Mitä varhaisempia laiminlyönnit ovat, sitä vahingollisempia ne ovat lapsen minuuden ja persoonallisuuden kehitykselle. Jos ensimmäinen/ensimmäiset elinvuodet ovat olleet poikkeuksellisen vaikeat, voi olla vaikea rakentaa ehyttä minuutta jälkeenpäinkään, varsinkin jos olosuhteet ovat olleet jatkossakin vaikeat.

Elämää voidaan verrata kerrostalon rakentamiseen.

Jos perustukset ja alin/alimmat kerrokset on rakennettu hutiloiden, on vaikeampi rakentaa ylempiä kerroksia horjuttamatta koko taloa.

kokemuksia, kuten fyysistä ja /tai psyykkistä laiminlyöntiä pitkään, aivojen rakenne muuttuu pienellä lapsella: esim. mantelitumake kasvaa ja hypotalamus-yhteyksiin tulee häiriöitä, aivojen kehityksellisten kerrosten väliin ei kehity riittävän jäsentyneitä yhteyksiä. Sen lisäksi ihmisen stressivaste kehittyy ensimmäisten ikävuosien aikana ja jos silloin lapsella on stressaavat elinolot, lapselle kehittyy pysyvästi heikko stressivaste, mikä taas vaikuttaa elimistön säätelyjärjestelmiin, kuten verenpaineeseen, aivojen välittäjäaineisiin jne.

Ilman pitkäkestoista, hyvää terapiasuhdetta voi olla vaikea muuttaa omaa tapaansa reagoida maailmaan, toisiin ihmisiin ja itseen myöhemmällä iällä. Joskus se on vaikeaa vaikka tällainen terapiasuhde olisikin. Ihmisten erilaiset kognitiiviset toiminnot vaikuttavat myös, toiset ovat joustavampia kuin toiset synnynnäisesti.

Olemme todellakin sen lapsuuden armoilla, aikuisena voi toki valita jääkö uhriksi vai yrittääkö hakea apua, kunhan ensin ymmärtää tarvitsevansa apua ja sitten vielä saa sitä. Ei ole tahdon asia se vaikuttaako lapsuus aikuisena vai ei. Ja lähtökohdat ovat kovin epätasa-arvoiset- niihinkään ei lapsi voi vaikuttaa ollenkaan. Että kyllä se on aikamoinen kohtalo se mitä lapsuudessa SATTUU SAAMAAN, siitä sitten kukin ponnistelee voimiensa mukaan. Lapsuuden huonot vaikutukset eivät lakkaa olemasta vaikka kuinka hymyilisi positiivisena tai olisi niitä ajattelematta. Ihminen joka näin ajattelee, on itse vielä ihan umpisolmussa tai sitten ei ole aavistustakaan siitä oikeasti kurjasta lapsuudesta.

Otsikko: Heh

Ihan oikeesti tuki suusi :D

Nyt en ymmärrä. Miksi sinä naurat????

Tuossa on todellakin asiaa. Pikkulapsi on 100-prosenttisesti vanhempiensa armoilla ja vanhempien toiminta todellakin määrää lapsen kehittymisen, myös hermoston kehittymisen suunnan. Vastuu on suuri, mutta onneksi suurimmalla osalla on luonnostaan kyky antaa lapselle hyvä ja turvallinen koti.

Meillä yhden lapsen vauvavuosi oli yhtä huutoa. Vaikka kuinka yritettiin hoitaa ja keksiä miksi vauva vain parkui, niin syytä ei löytynyt. Edelleen nyt kymmenen vuotta myöhemmin en tiedä miksi se silloin vain parkui. Vauva oli todella tyytymätön. Mutta parhaamme tietenkin tehtiin, hoivattiin, heijattiin, pidettiin sylissä lähes koko ajan.

Mutta kyllä ne ensimmäisen vuoden vaikeudet näkyvät juuri siinä, että lapsella on erittäin huono stressinsietokyky. Sen tämä lapsi nyt vain sattui saamaan eikä sitä voineet vanhemmatkaan toimillaan estää.

Nyt sitten vain pyrin ohjaamaan lasta niin, että hän pystyy elämään tuon ominaisuutensa kanssa. Ettei isompana hakeudu väen vängällä työhön, jossa vaaditaan hyvää stressinsietokykyä.

kokemuksia, kuten fyysistä ja /tai psyykkistä laiminlyöntiä pitkään, aivojen rakenne muuttuu pienellä lapsella: esim. mantelitumake kasvaa ja hypotalamus-yhteyksiin tulee häiriöitä, aivojen kehityksellisten kerrosten väliin ei kehity riittävän jäsentyneitä yhteyksiä. Sen lisäksi ihmisen stressivaste kehittyy ensimmäisten ikävuosien aikana ja jos silloin lapsella on stressaavat elinolot, lapselle kehittyy pysyvästi heikko stressivaste, mikä taas vaikuttaa elimistön säätelyjärjestelmiin, kuten verenpaineeseen, aivojen välittäjäaineisiin jne.

Ilman pitkäkestoista, hyvää terapiasuhdetta voi olla vaikea muuttaa omaa tapaansa reagoida maailmaan, toisiin ihmisiin ja itseen myöhemmällä iällä. Joskus se on vaikeaa vaikka tällainen terapiasuhde olisikin. Ihmisten erilaiset kognitiiviset toiminnot vaikuttavat myös, toiset ovat joustavampia kuin toiset synnynnäisesti.

Olemme todellakin sen lapsuuden armoilla, aikuisena voi toki valita jääkö uhriksi vai yrittääkö hakea apua, kunhan ensin ymmärtää tarvitsevansa apua ja sitten vielä saa sitä. Ei ole tahdon asia se vaikuttaako lapsuus aikuisena vai ei. Ja lähtökohdat ovat kovin epätasa-arvoiset- niihinkään ei lapsi voi vaikuttaa ollenkaan. Että kyllä se on aikamoinen kohtalo se mitä lapsuudessa SATTUU SAAMAAN, siitä sitten kukin ponnistelee voimiensa mukaan. Lapsuuden huonot vaikutukset eivät lakkaa olemasta vaikka kuinka hymyilisi positiivisena tai olisi niitä ajattelematta. Ihminen joka näin ajattelee, on itse vielä ihan umpisolmussa tai sitten ei ole aavistustakaan siitä oikeasti kurjasta lapsuudesta.

Otsikko: Heh

Ihan oikeesti tuki suusi :D

Nyt en ymmärrä. Miksi sinä naurat????

Tuossa on todellakin asiaa. Pikkulapsi on 100-prosenttisesti vanhempiensa armoilla ja vanhempien toiminta todellakin määrää lapsen kehittymisen, myös hermoston kehittymisen suunnan. Vastuu on suuri, mutta onneksi suurimmalla osalla on luonnostaan kyky antaa lapselle hyvä ja turvallinen koti.

Meillä yhden lapsen vauvavuosi oli yhtä huutoa. Vaikka kuinka yritettiin hoitaa ja keksiä miksi vauva vain parkui, niin syytä ei löytynyt. Edelleen nyt kymmenen vuotta myöhemmin en tiedä miksi se silloin vain parkui. Vauva oli todella tyytymätön. Mutta parhaamme tietenkin tehtiin, hoivattiin, heijattiin, pidettiin sylissä lähes koko ajan.

Mutta kyllä ne ensimmäisen vuoden vaikeudet näkyvät juuri siinä, että lapsella on erittäin huono stressinsietokyky. Sen tämä lapsi nyt vain sattui saamaan eikä sitä voineet vanhemmatkaan toimillaan estää.

Nyt sitten vain pyrin ohjaamaan lasta niin, että hän pystyy elämään tuon ominaisuutensa kanssa. Ettei isompana hakeudu väen vängällä työhön, jossa vaaditaan hyvää stressinsietokykyä.

Eiköhän rankka lapsuus tarkoita vähän muuta kuin sitä, että itketti ekana elinvuotena. :D :D :D Oletko pöpi vai provo???

käsittelen asioita.



Mut nujerrettiin lapsena niin pahasti, että mulla ei koskaan ollut esim. mitään henkistä murrosikää. Olin vaan liian rikki sisältä edes kapinoidakseni. Varmaan olisin tuijottanut pyssyn piippuunkin lauhkeasti kuin lammas, jos isä olisi päättänyt lopettaa mut. Oikeastaan koko lapsuus ja nuoruus on hämärän peitossa. En muista juuri mitään.



Muuttaessani pois kotoa hajosin välittömästi. Olin psykoottinen, koin harhoja. Vuodet on vierineet ja edelleen olen sairas ja työkyvytön. En ole katkera tai vihainen, oikeasti, mutta olen sairas. Olin varmasti jo lähtökohtaisesti liian herkkä. Toivoisin kyllä, että voisin tuntea edes vihaa, edes jotain.

Nykyisin erilaiset terapeutit ja terapiasuuntaukset myös vahvistavat ihmisten sellaista käsitystä että ainoa tie ulos vaikea lapsuuden aiheuttamista psyykkisistä ja elämänhallinnallisista ongelmista olisi terapia, että itse ei voi nykyhetkessä mitään tehdä. Tästä tulee itseään vahvistava ennuste, kun väitteeseen uskova ihminen ei edes yritä auttaa itseään koska uskoo sen haavojensa syvyyden takia mahdottomaksi kuitenkin.



Itse uskon että useimmilla on mahdollisuus itse omin voimin parantaa itseään, koko elämän ajan. En väitä ettei ole niinkin syvästi ja varhain haavoittuneita että käytännössä voimavaroja tai kykyä tähän ei ole, mutta useimmat menneisyydessä haavoittuneet eivät tähän ryhmään kuulu.



Itse päätin kolmenkympin kriisissä ottaa ajatus- ja tunnemaailmani kriittiseen tutkiskeluun ja löysinkin sieltä kaikenlaista masentavaa ja ahdistavaa törkyä. Uhrimentaliteettia ja omaa voimattomuutta korostavia uskomuksia, toisten ihmisten syyttelyä siitä mikä omassa elämässäni on pielessä (varsinkin tiettyjen ihmisten menneisyyden tekojen, esim. koulukiusaaminen tai äitini tietynlainen tunnekylmyys), uskomus että minun elämäni jotenkin kuuluukin olla traaginen ja risainen eikä tasainen ja "keskiluokkaisella siistillä tavalla" hyvä (melkein halveksinkin liian ongelmatonta elämää). Aloin aktiivisesti kyseenalaistaa ja muuttaa vanhoja uskomuksiani ja vähitellen koko elämäni on muuttunut, myös sellaiset persoonallisuuden monet piirteet joiden ennen en uskonut voivan muuttua. Esim. en pelkää enää toisia ihmisiä enkä ole edes ujo, vaikka uskoin ennen että koulukiusaamisen ja synnynnäisen temperamentinkin takia tulen aina olemaan sosiaalisten tilanteiden foobikko.