Millainen AIKUINEN syyttää kaikesta lapsuuttaan?

että vaikuttavat pitkälle aikuisuuteen. Kuten vaikka koulun käynnin tukemattomuus. On todella vaikeaa aikuisena paikata lapsena saatuja koulutuksen puutteita. On tästä omakohtaista kokemusta. Vaikka olen kuinka yrittänyt en meinaa millään saada kurottua umpeen niitä asioita, jotka olisi pitänyt oppia peruskoulun aikana.

Olemme todellakin sen lapsuuden armoilla, aikuisena voi toki valita jääkö uhriksi vai yrittääkö hakea apua, kunhan ensin ymmärtää tarvitsevansa apua ja sitten vielä saa sitä. Ei ole tahdon asia se vaikuttaako lapsuus aikuisena vai ei. Ja lähtökohdat ovat kovin epätasa-arvoiset- niihinkään ei lapsi voi vaikuttaa ollenkaan. Että kyllä se on aikamoinen kohtalo se mitä lapsuudessa SATTUU SAAMAAN, siitä sitten kukin ponnistelee voimiensa mukaan. Lapsuuden huonot vaikutukset eivät lakkaa olemasta vaikka kuinka hymyilisi positiivisena tai olisi niitä ajattelematta. Ihminen joka näin ajattelee, on itse vielä ihan umpisolmussa tai sitten ei ole aavistustakaan siitä oikeasti kurjasta lapsuudesta.

Mä yritin vuosikymmeniä teeskennellä ettei lapsuudella ole merkitystä. Paasasin positiivisesta ajattelusta ja siitä miten jokainen on oman onnensa seppä. Löysin pelastuksen itselleni ismistä toisensa jälkeen. Nyt nelikymppisenä on ollut pakko nöyrtyä ja todeta, että en voi juuri mitään reaktioilleni asioihin. Käytökselleni voin enkä todellakaan vahingoita muita ihmisiä koskaan. Enkä ajattele vanhempiani tai ole katkera heille kuin ihan joskus huonoinpina hetkinä vain. Mutta lapsuuteni elää edelleen KEHOSSANI ja sen reaktioissa. Voin yrittää tukahduttaa tietyt asiat, olla välittämättä siitä, ja mitä enemmän teen niin, sitä pahempaa somaattista vaivaa pukkaa.

Eiköhän rankka lapsuus tarkoita vähän muuta kuin sitä, että itketti ekana elinvuotena. :D :D :D Oletko pöpi vai provo???

Mun kommentti oli lähinnä siihen, että on kohtalo mitä lapsuudessa sattuu saamaan. En kuvitellutkaan laittavani lapseni kokemuksia samalle viivalle esim. väkivaltaa kokeneen vauvan kanssa.

Jotkut ovat haastavia eli vaikeita syntymästään saakka, jos neurologinen pohja on esim. helposti ärsyyntyvä ja voimakkaasti reagoiva. Silloin ihmisen

reagointi ympäristöön ja sopeutuminen siihen on aina vaikeampaa kuin helpomman temperamentin omaavalla.



Temperamentti vaikuttaa myös siihen miten lapsuutensa kokee ja millaisia kokemuksia siitä on saanut - samoin siihen, juuttuuko kokemuksiinsa ja kuinka joustavasti mieli pystyy liikkumaan. Se että pystyy jättämään lapsuuden kaltoinkohtelut taakseen ei ole tahdonalainen asia, vaan kyllähän siihen vaikuttaa ihmisen kognitiiviset ja emotionaaliset kyvyt ja taidot. Joillain nämä taidot ovat heikot ja siksi omille jaloille pääsy on vaikeampaa kuin niillä, joiden fysiologinen (aivojen) rakenne on vahvempi.

Venäläisäiti "suojeli" poikaansa - lukitsi 26 vuodeksi huoneeseen



http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/venalaisaiti-suojeli-poikaansa---luk…

ei pidä kiistää, muutenhan se olisi ihan saman tekevää miten me lapsiamme päivittäin kohtelemme

koska vastuu on lopulta sitten kuitenkin heillä itsellään...



Kukaan ei kasva täysin ehjäksi aikuiseksi, mutta miksi pitäisi kiistää se tosiasia, että ihmiset saavat hyvin erilaisia lähtökohtia itselleen, eikä elämän sujuminen todellakaan ole omasta yrittämisestä/asenteesta kiinni?



Vanhemmuus on merkityksellistä, ei vain 18 vuotta, vaan sen pitäisi kantaa ihmistä koko elämän. Muutenhan tekemällämme kasvatustyöllä ei ole mitään arvoa.

mutta jos lapsuudenkoti ei kertakaikkiaan ole ollut kannustava niin toki olen aivan erilaisella viivalla kuin kannustavasta ja rakastavasta perheestä olevat.



Minulle se, että isäni ei halunnut alunperin minua, on sellainen akilleen kantapää, joka voi painaa minua alas silloin kun muutenkin menee huonosti. En kulje kertomassa ihmisille, että tämän vuoksi en voi tehdä elämässä mitään mutta olisi naurettavaa sanoa, että tapahtuneet asiat eivät vaikuta.



Tietysti ymmärrän, että aloituksella haetaan sitä, rakentaako itselleen suojamuurin noista asioista.

joka on rikki. Jos on lapsena rikottu niin kyllä se vaikuttaa. Pienen lapsen aivot muuttuvat sopimaan elinympäristöön. Jossain oli tutkittu, että jos kissa elää pentuikänsä ympäristössä, jossa ei ole mitään vaakasuoraa, se ei näe niitä myöhemminkään.

ei pidä kiistää, muutenhan se olisi ihan saman tekevää miten me lapsiamme päivittäin kohtelemme

koska vastuu on lopulta sitten kuitenkin heillä itsellään...

Kukaan ei kasva täysin ehjäksi aikuiseksi, mutta miksi pitäisi kiistää se tosiasia, että ihmiset saavat hyvin erilaisia lähtökohtia itselleen, eikä elämän sujuminen todellakaan ole omasta yrittämisestä/asenteesta kiinni?

Vanhemmuus on merkityksellistä, ei vain 18 vuotta, vaan sen pitäisi kantaa ihmistä koko elämän. Muutenhan tekemällämme kasvatustyöllä ei ole mitään arvoa.

Kyllä se elämän sujuminen on MYÖS omasta yrittämiesestä ja asenteesta kiinni!

Todella ärsyttää tuollainen vähättely niitä kohtaan, jotka ovat tehneet sen helvetillisen työn, ja kaivautuneet esiin siitä oman lapsuuden paskasta. Eläneet todella kituuttaen, että pystyvät hankkimaan itselleen kunnon koulutuksen, vaikka kotoa on tullut lähinnä paskaa niskaan sen takia. Ja sitten onnistuneet rakentamaan ehjän, hyvän elämän itselleen.

Siinä ON kysymys omasta työstä, yritteliäisyydestä ja asenteesta. Kaikki eivät siihen pysty, ja se on ihan ok. Mutta ihan turha selittää, etteivätkö jotkut olisi sinnikkäämpiä ja valmiita kärsimään huomattavasti, jotta saavuttavat tavoitteensa.

Vanhemmat voivat, sen sijaan että kasvattavat lapsestaan urhean ja itsenäisen ihmisen, "opettaa" häneen pienenä pelkoja, joista voi olla vaikea päästä aikuisena terapiallakaan eroon: hämähäkki, vesi, koira, suljettu paikka, pimeä, muut ihmiset (paha ujous)...