Miksi lapsettomuus on niin kamalaa? Onko lapsia pakko saada?

Olen aina halunnut tulla äidiksi.

Minulla ei ole lapsia, enkä niitä myöskään halua. Jos jossain vaiheessa " mieli muuttuisi" , voisin harkita tukiperhetoimintaan ryhtymistä.



En vain ihan täysin ymmärrä sitä mieletöntä tarvetta saada se oma biologinen lapsi vaikkei siihen ole edes fyysisiä mahdollisuuksia. Toisaalta moni ei varmaan ymmärrä minun valintaani.

kun olet lapseton omasta halusta kuin mitä joku on lapseton, vaikka ei haluaisi!

on niitä, jotka haluavat lapsia, eivätkä voi saada ja toisaalta ei tarvitse mennä kuin naapurimaahan venäjälle, kun lastenkodit täynnä lapsia, joita voisi adoptoida. En tosin väitä, että mikään yksinkertainen juttu.

Mutta ei sinun tarvitsekaan. Me, joita lapsettomuus on kohdannut oikeasti, emmem ymmärrä puolestaan kaltaistasi ihmistä.



Emmeköhän pysty ap elämään sen todellisuuden kanssa, että IHMISET OVAT ERILAISIA ja haluavat eri asioita, arvostavat eri asioita ja kokevat onnentunteen eri asioista.



Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää. Eikä bytheway meidänkään.

Harmittaa vaan niiden puolesta, jotka pilaavat oman elämänsä vain surkuttelemalla lapsettomuuttaan. Varsinkin jos tilanteelle ei oikeasti mahda mitään. Voisihan sitä adoptiota harkita yms mieluummin kuin vain harmitella tilannetta ja olla muille katkera. :(



t. ap

koska määrittelette itsenne lopullisesti lapsettomaksi? Siis ettekö ole jostain syystä saaneet/pystyneet adoptoimaan?

ei se adoptiolapsi ole sama kuin, että se olisi " omaa lihaa ja verta" . Eihän sitä voi tietää voisitko sinä saada omia lapsia, jos et niin voisitko adoptoida. Sen tietäisit vasta sitten, kun se olisi sinun elämässäsi tässä ja nyt.

Siis samalla tavalla kuin on " pakko" saada vaikka lämmin takki talveksi tai auto 100km työmatkaa varten. Eli kahdestaan eläminen oli kyllä vaihtoehto, mutta ei sellainen, että haluaisimme sen valita.



Saimme sitten lapsemme kaukomailta :)

Miksi kysyt moista? Et taida kyllä itse olla lapseton?!

Voin kertoa neljän vuoden lapsettomuushoidot käyneenä, että mikään ei tuntunut vittumaisemmalta kuin kuunnella tuollaista jeesustelua. Näennäisymmärrystä vailla edes yritystä ymmärtää asioita.

Juu, olen biolapseton. Ei ollut maailmanloppu. Juu, surin. En kuollut. Juu, oli iso asia ja pisti koko maailmani ihan uuteen uskoon. Onneksi, sillä nyt olen oman lapseni oikea äiti.



t. kiinattaren äiti

Ymmärrän senkin, jos joku muu ei lapsia tieten tahtoen halua. Myös minulla äidin osa on niin vahva, että siitä ajatuksenakin luopuminen tuottaa tuskaa.



Voisin adoptoida, ja aionkin, jos vielä muutaman vuoden kuluttua tilanne on sama. Mutta se ei todellakaan ole helppoa. En periaatteesta ala isättömiä lapsia tekemään varta vasten, kun maailma on täynnä perhettä tarvitsevia. Uskon, että kokisin yhtä lailla adoptiolapsen omakseni kuin itse synnyttämänikin.



Ap, lapsettomuuden pointti onkin juuri siinä, onko sen osan saanut valita. Vähän kärjistetysti kysyisinkin, miltä sinusta tuntuisi, jos et haluaisi lapsia ja silti olisi pakko synnyttää ja kasvattaa niitä vaikkapa neljätoista? Mikä siinä olisi niin kamalaa? ;)

Tunnen siis monia lapsettomuudesta kärsiviä. Kiva kuulla että tyytyväisiä adoptoijiakin löytyy. Lähipiirissä adoptio ei vaan tunnu ratkaisulta ja ihmiset harmittelevat vuosikausia tilannettaan. :( t. ap

Meillä kaksi hoidoilla saatua lasta, mutta adoptio koko ajan ollut mielessä. Kolmatta yritetään ehkä sillä tavoin. Tuntuu niin hullulta, että on maailma pullollaan lapsia, joilla ei vanhempia. Ei biologia tee vanhemmaksi, vaan ihan joku muu asia.

Zatu:

ei se adoptiolapsi ole sama kuin, että se olisi " omaa lihaa ja verta" . Eihän sitä voi tietää voisitko sinä saada omia lapsia, jos et niin voisitko adoptoida. Sen tietäisit vasta sitten, kun se olisi sinun elämässäsi tässä ja nyt.

Tarkoitan että äidintunteet olisivat samat lasta kohtaan, oli tämä sitten saatu perheeseen tavalla tai toisella.

Suomessa ei hirveästi lohduta se, että joillakin toisilla alueilla on väestöä kovasti paljon. Ts se ei ehkä ongelmallisten alueiden väestönkasvua hillitse, että vauraammissa valtioissa vähenee väki.

Adoptointi ehkä (?) on vähän kuin laastarin laittoa leikkaushaavaan?



Mun näkökulmasta adoptio on aika suuri juttu, senkin takia koska lapset ovat melko usein kuitenkin kokeneet hylkäämisen tai hylkäämisiä. Oma lapsihan ei ole.



Olen joskus kyllä miettinyt ihan adoptiota, vaikken olekaan lapseton.

Ihan vaan siksi, että muut saavat sitten ihmetellä ja päivitellä, että " ajatella! niin nekin vaan oikein tekemällä teki lapsen, vaikka orpojakin olisi ollut!"

Kun pienestä tytöstä asti ajattelee, että haluaa lapsia, niin oma identiteetti on varmaan jo jotenkin rakentunut sen mukaan. Olen aina halunnut tulla äidiksi.

Onneksi olen saanut sen mahdollisuuden. En osaa edes kuvitella sitä tuskaa, mitä lapsettomuus olisi minulle aiheuttanut.