Miksi lapsettomuus on niin kamalaa? Onko lapsia pakko saada?

Minä taas en ymmärrä tuota sinun logiikkaasi. En käsitä, miksi lapsettomuudesta kärsivät " velvoitetaan" adoptoimaan lapsia vaikkapa Venäjältä. Yhtä hyvin voitaisiin vaatia, että jokaikinen lasta haluava joutuu ensin adoptoimaan yhden lapsen ja sitten vasta saa yrittää omaa, biologista lasta.

Itse en haluaisi adoptoida lasta epämääräisistä olosuhteista, haluaisitko sinä?

En ole ikinä kokenut vauvakuumetta enkä pidä lapsia sen erityisempinä kuin aikuisiakaan. Tein vain kylmän päätöksen, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Tulin raskaaksi ekasta kierrosta, mutta en silti höpötä mistään masuasukeista ja odottajien lässytysjutut menevät kerrassaa yli hilseen.



Jos olisin saanut tietää etten koskaan voi saada lapsia, asia olisi ollut ok enkä olisi sille tehnyt mitään. Elämäni on ollut kerrassaa ihanaa mieheni kanssa kahden, toivottavasti kaikki ei tuhoudu kun lapsi syntyy.

Sellaista lasta, jota ei ole adoptoitu, kutsutaan biologiseksi lapseksi; tai sanokaa vaikka synnytetty lapsi. Kun uskokaa nyt, se adoptoitu on aivan yhtä oma kuin synnytettykin. Minäkin kutsun lastani omaksi lapsekseni, vaikken ole häntä synnyttänyt. Siksi tätä keskustelua on kauhean vaikea seurata...



t. adoptioäiti

Pienestä pitäen on ollut haave tulla äidiksi.

Koskaan en ole haaveillut urasta yms.

Vaan ihanasta miehestä, kolmesta lapsesta, ihanasta kodista jossain rauhallisesta paikassa.

Nyt olen saanut kaiken tämän lukuun ottamatta sitä kolmatta lasta jota en vielä haluakkaan.

Jos en olisi voinut saada lapsia niin olisin adoptoinut. Tämä oli itsestään selvä asia.

Vieläkin adoptio kiinnostaisi mutta luulen että siihen ei koskaan päädytä koska näitä lapsia tulee muutenkin.

koska määrittelette itsenne lopullisesti lapsettomaksi? Siis ettekö ole jostain syystä saaneet/pystyneet adoptoimaan?

Olemme yrittäneet lasta jo 8 vuotta, joten sen aikaa on aktiivinen suuri lapsitoive ollut "päällä". Sitäkin ennen aina olen toivonut tulevani äidiksi. Kärsin lapsettomuudesta, mutten vieläkään haluaisi määritellä itseäni lapsettomuuden kautta. En esim. liity mihinkään lapsettomien yhdistykseen, koska toivon yhä, että kohta olisinkin äiti. Mutta ehkä joskus ekan keskenmenon jälkeen jossakin noin 3 vuoden yrittämisen jälkeen alkoi tuntua emotionaalisesti todella haastavalta.

Adoptio olisi käynyt meidän puolesta myös, mutta ei mahdollista. Mm. voidakseen lähteä adoptioprosessiin tulee lapsettomuushoidot ja toive omasta lapsesta olla ohi. No hoidot on nyt ohi, toistaikseksi ainakin. Vaan kun adoptiolapsen ikä määräytyy vanhemmista vanhemman mukaan ja ikäero max 45 v, aiemmin 40 (nousi juuri kun sitä aiottiin), ja hoitojen jälkeen prosessiin kuluvan ajan huomioi, niin arviolta olisimme saaneet jotakuinkin 6-7-vuotiaan lapsen, koska mieheni on minua vanhempi. Tuon ikäistä on jo vähän vaikeampi mieltää tulijana perheeseen, kun takana voi olla lapsella jo monenlaisia kokemuksia, ja me vanhempina ihan vihreitä. Paremmin voisi kuvitella lapsen tulon perheeseen lapseen tutustumisen kautta ensin: sovimmeko me lapselle, sopiiko lapsi meille?

Mahdoton yhtälö? Paitsi että biologisesti periaatteessa voi yhä olla mahdollista.

Hnellä ei ollut lapsia sitä ennen. On pitänyt päätöstä hyvänä. pian on 50 vee. Hän on fiksu, kaunis ja kaikkea mahdollista.

Moraalitonta on tehdä lapsia, jos ei ole kasvatuskykyä ja taloudellisia resursseja elättää lapsia.

Sisäisesti tunnen paloa äitiyteen, huolenpitoon ja kasvattamiseen. Rakastan lapsia! Uskoisin, että minulla olisi lapsille paljon annettavaa, paljon myös kärsivällisyyttä, halu luoda lapsille hyvä lapsuus, koti ja eväät elämään. Halu pitää lasta sylissä, olla lähellä, elää lapsen mukaista arkea. Kohdata omassa elämässä lapsi joka päivä. Toivoisin, että minulla olisi myös oikeus olla lapsen elämässä.



Lapsettomuus tuntuu kuin puuttuvalta kohdalta sisällä, ei näy päälle, mutta painaa ja tekee kipeää. Miksi olla itsekään olemassa, jos ei lapsia voi saada? Miksi sinä?



Maailman lapset eivät vain ole täällä, eikä heitä ole mahdollista saada minun elämääni. Huolisin kyllä!

..roiskii siittiöitään ja munasolujaan vaikka ei ole päätä ja talousasiat ovat rempallaan, mutta mukeloita väännetään mun elätettäväksi. Sanon, että en ole teidän jälkeläistenne tarpeessa!

Ap,



adoptio ei ole lapsettomuuden hoito. Se on yksi tapa tulla vanhemmaksi, mutta pyydän sinua ottamaan selvää tämän hetkisestä adoptiotilanteesta. Edes adoptiolapsia ei riitä kaikille, vaan kriteerit adoptiovanhemmiksi tiukentuvat koko ajan ja odotusajat kestävät useita, useita vuosia.



Englanninkielessä on kaksi termiä lapsettomuudelle (ei lääketieteelliset termit) :



childFREE - vapaa lapsista, tällä viitataan juuri siihen, että on omasta päätöksestä hetken tai koko elämän vapaa lapsista. Se on positiivinen kokemus. Oma valinta. Kuten sinun tilanteesi.

ChildLESS - yhtä lasta vähemmän, jotenkin vaillinainen, jotain puuttuu - lapsettomuutta omasta tahdosta riippumatta.



Nämä kaksi asiaa tulisi pitää erillään. Ne ovat täysin eri maailmasta.

ehkä hänellä on joku muu intohimon kohde.



Minä voisin väittää, että miksi ihmeessä kukaan haluaa lemmikkieläintä? Maailmassa on eläimiä ihan tarpeeksi. Koiria voisi olla työtarkoituksiin, mutta pelkästään lemmikiksi - ei, ei, ei siis missään nimessä. Minä en lemmikkiä halua, joten en ymmärrä, miksi kukaan sellaista haluaisi. Laittomaksi koko homma pitäisi laittaa.



Helpottiko ymmärtämistä?

koskaan halunnut lapsia. En ole koskaan pitänyt lapsista tai vauvoista. Vain sisarusten lapset ovat sulattaneet sydämeni. Kävi sitten ilmi, etten voi saada luomusti lapsia, mikä ei lainkaan kaatanut maailmaani. Olen kuitenkin käynyt 4 vuotta hoidoissa (enkö olekin ihan hirveä ihminen), koska tunnen sen velvollisuudeksi miestäni kohtaan. Jos oma lapsi tulisi, kai sitä sitten rakastaisi kamalasti ja tekisi hänen eteensä kaikkensa. Näin ajattelen. Jos lasta ei kuitenkaan kuulu, se on minulle ihan se ja sama. Viihdyn loistavasti ilman lapsia kahdestaan mieheni kanssa ja tällä elintasolla.



Adoptiolapsia on tullut joitakin vastaan työelämässä. He ovat usein alkoholistien, narkkarien tms. lapsia, ja vaikutukset näkyvät lapsissa esim. henkisessä tasossa ja oppimiskyvyssä. Ulkomailta adoptoidut ovat usein olleet mieleltään järkkyneitä hylättyjä, joilla on erittäin paljon käytöshäiriöitä teini-iässä. Näiden tapausten jälkeen en missään nimessä milloinkaan adoptoisi muiden lapsia. Ikinä ei tiedä, millainen pakkaus sieltä on tulossa. Jos sisarukseni puolisoineen kuolisi vaikka auto-onnettomuudessa, voisin adoptoida heidän lapsensa, mutta tuntemattomien lapsia en koskaan.

silloin ei lapsettomuus varmaan haittaakaan. Mutta ne, kenellä se on (suurin osa), heille se on suuri kärsimys!

Ap,

adoptio ei ole lapsettomuuden hoito. Se on yksi tapa tulla vanhemmaksi, mutta pyydän sinua ottamaan selvää tämän hetkisestä adoptiotilanteesta. Edes adoptiolapsia ei riitä kaikille, vaan kriteerit adoptiovanhemmiksi tiukentuvat koko ajan ja odotusajat kestävät useita, useita vuosia.

Englanninkielessä on kaksi termiä lapsettomuudelle (ei lääketieteelliset termit) :

childFREE - vapaa lapsista, tällä viitataan juuri siihen, että on omasta päätöksestä hetken tai koko elämän vapaa lapsista. Se on positiivinen kokemus. Oma valinta. Kuten sinun tilanteesi.

ChildLESS - yhtä lasta vähemmän, jotenkin vaillinainen, jotain puuttuu - lapsettomuutta omasta tahdosta riippumatta.

Nämä kaksi asiaa tulisi pitää erillään. Ne ovat täysin eri maailmasta.

Lapsettomuuden kärsimystä 10 vuotta ennen äidiksi tuloani. Adoptiota emme edes harkinneet. Tavoitteena oli käydä läpi hoidot niin, että mitään ei kaduttaisi ja sitten vasta miettiä, miten siitä eteenpäin. Mieheni oli kovasti adoptiota vastaan, koska hänen suvussaan on kaksi adoptiolasta, jotka molemmat ovat todellisia ongelmakimppuja. Vauva-ajan kärsimykset näkyvät mm. kyvyttömyytenä sitoutua tai ottaa vastuuta elämästään, jatkuvan hyväksynnän hakemisena jne. Tämän takia sovimme, että adoptiota ei harkita, ennen kuin tämä yksi tie on käyty loppuun, ja sen jälkeen mietitään asia alusta.

Koen, että voidaksemme adoptoida meidän olisi ensin pitänyt eheytyä huomattavasti lapsettomuuden kokemuksistamme. Olisi pitänyt löytää itsestään aivan uudenlaisia voimavaroja, jotta oman rikkinäisen itsemme lisäksi jaksaisimme myös rikkinäistä lasta. Adoptio ei ole itsestään selvä asia kaikille lapsettomille. Sen avulla ei vain tulla äidiksi ja isäksi vaan siinä sitoudutaan lapseen, joka on kokenut traumoja. Siinä ei riitä, että on paras mahdollinen vanhempi omalle lapselleen vaan siitä todellakin täytyy olla todella hyvä vanhempi, joka jaksaa paneutua lapsen kokemusten käsittelyyn.

Aika vaiettu totuus on se, että monet adoptoidut lapset otetaan huostaan, kun he ovat murrosikäisiä. Kun vanhemmat ovat kaikkensa tehneet ja se ei siltikään riitä...

KOen, että rikkinäisenä vanhempana minulla ei olisi ollut riittävästi annettavaa adoptiolapselle. On paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa kasvaa äidiksi ensin odotusaikana ja sitten vauva-aikana tutustua lapseen hiljalleen, kuin saada se valmis lapsi kaikkine kokemuksineen. Keskimäärinhän adoptiolapsi on 1,5-vuotias, jos siis puhutaan vanhempien toiveesta saada mahdollisimman nuori lapsi. Siinä on 18 pitkää kuukautta, josta adoptiovanhempi harvoin tietää juuri mitään tai vain pintapuolisia asioita.

Adoptio on oma iso prosessinsa, ja lapsettomuudesta kärsiminen oma prosessinsa. Joskus ne prosessit yhdistyvät kivuttomasti mutta aika usein ei. Se, että joku on onnistuneesti adoptoinut, ei tarkoita, että kaikkien lapsettomuudesta kärsivien pitäisi kyetä samaan.

tahatonta lapsettomuutta, eikä sinulla ap ole oikeutta kyseenalaistaa kokemuksiani yhtään sen enempää kuin minulla vääntää kättä siitä, miksi joku toinen on pettynyt elämäänsä.



Pystytkö eläytymään tilanteeseen, jossa se suurin toive elämässä jää täyttymättä? Olkaansa kohauttamallako siitä pitäisi jatkaa eteenpäin? Onnistuisiko sinulta? Jos siis olisi YKSI asia, jota olet aina halunnut, jota kohti olet tähdännyt ja josta unelmoinut, ja sitten käy ilmi, ettei elämä sitä annakaan?



Minä kuulun niihin, jotka ovat lapsesta asti tienneet haluavansa äidiksi. Minulla sattuu olemaan myös mies, joka on aina halunnut olla isä. Olisimme hyvät vanhemmat, ja omat vanhempamme odottavat hekin lapsenlapsia. Sukupolvien ketjun jatkaminen olisi meille tärkeää. Olisimme kovasti halunneet nähdä, millaisia juuri meidän lapsistamme tulee. Minä olisin halunnut kokea raskauden, synnytyksen ja lapsen vaiheet aivan ensihetkistä lähtien. Uskon, että tämä on myös biologinen tarve, jota ei ole helppo sammuttaa. On ymmärrettävää, ettei se kaikilla herää, eikä asia kaikille ole yhtä tärkeä. Mutta ajattelematonta on vähätellä tarvetta, joka kuitenkin vuosituhansien ajan on tunnustettavasti ollut ihmisille olennainen.



Kuten täällä jo on kirjoitettu, adoptoiminen on erilainen tapa hankkia lapsia. Vielä emme ole kulkeneet hoitopolkuamme loppuun, mutta sitä ennen emme ole edes valmiita miettimään adoptiota. Minä en ole velvollinen pelastamaan maailman lapsia yhtään sen enempää kuin helposti sikävätkään lajitoverini. Adoptiossa on paljon kysymyksiä, jotka tekevät siitä vaikean asian. Uskon, että mikäli siihen päädymme, lapsi varmasti on perheeseen tultuaan OMA. Mutta koskaan emme saa kokea lapsen ensimmäisiä päiviä emmekä kykene pyyhkimään pois hänen hylkäämisen kokemustaan.



Pyrin elämään täysipainoista elämää, vaikka kannankin mukanani tätä surua. En pura tätä jatkuvasti ystävilleni, joista kaikki eivät selvästikään pysty eläytymään.



Ei, lapsia ei ole pakko saada. Ei ole myöskään pakko löytää elämänsä rakkautta, itseään kiinnostavaa työtä, sopivaa kotia, mielekkäitä ystävyyssuhteita. Minkähän takia harva vähättelee yksin jääneen, työttömän, kodittoman tai yksinäisen ihmisen pettymystä, mutta lapsitoive tuntuu olevan jollain tapaa turha ja itsekäs?

Itsekin olen kasvanut ilman vanhempia eikä mikään yhteiskunta riennä auttamaan enkä saa surkutella palstoilla.

Jos ei ole vanhempia niin ei ole, siihen on vain asennoiduttava ja jatkettava elämää. Tehkää te lapsettomat samoin.

Itsekin olen kasvanut ilman vanhempia eikä mikään yhteiskunta riennä auttamaan enkä saa surkutella palstoilla. Jos ei ole vanhempia niin ei ole, siihen on vain asennoiduttava ja jatkettava elämää. Tehkää te lapsettomat samoin.

Huomaa että olet jänyt lapsena vaille haluksia.

verorahoilla teidän lapsihaaveenne (kun teillä on oikeus) ja kymmenen vuoden hoitoputket.Ootteko koskaan ajatelleet sitä.

Miksi kukaan ylipäätään haluaa biologisia lapsia, kun maailmassa on kerran niin paljon lapsia tarjoilla.

Maailmassa on kuitenkin paljon lapsia ilman vanhempia. Ja toisaalta eihän maailma enää kestä, jos kaikki vain lisääntyvät. Sehän on vaan hyvä, että läheskään kaikki eivät lisääntyisi!

Mitä mieltä olette?

Mun mielestä adoptio ei ole mikään yksinkertainen juttu, vaikka unohdetaan "lapsen pitää olla omaa verta ja lihaa" -ajattelu. En ole ollenkaan varma, että lapsen hakeminen kehitysmaasta on oikein. Adoptioprosessi on myös vaikea ja kallis. En tiedä, olisiko minusta edes kasvattamaan lasta, joka on varhaislapsuudessaan kokenut hylkäämisiä yms vaikeita kokemuksia.

mutta aihe kun ei koskaan vanhene niin vastataanpa nyt...



Itse en ole koskaan tuntenut mitään vauvakuumetta, olisin varmasti voinut elää elämäni täysin tyytyväisenä ilman lasta. Mielestäni lapset olivat oksettavia räkänokkia, jotka vievät rahat, pilaavat kropan, elämän ja parisuhteen..

Mieheni kuitenkin halusi lapsen, joten päädyttiin lapsi tekemään ja tulin raskaaksi "kertalaakista" ja voin rehellisesti sanoa että lapseni on parasta mitä elämässäni on tapahtunut!! Olisin valmis vaikka kuolemaan lapseni edestä, mutta ilman tätä kokemusta olisin voinut elää täysin tyytyväisenä ilman lasta.

mutta eihän se ole se asia jonka ympärillä kaikki pyörii.

Joku vaikka on syntynyt sokeana tai muuten vammaisena taikka maahan jossa elämisen edellytykset ovat nolla tai mitä tahansa ongelmia.



Meillä kaikilla on unelmia. Lapsi on aika monen unelma. Joillakin henkilöillä oma biologinen lapsi jääkin unelmaksi syystä tai toisesta.Se että haluaa olla lapsikatraan äiti lapsesta asti ei oikeuta mihinkään erityiskohteluun.



Ei lapsettomuus ole suuri eikä pieni asia vaan aivan tavallinen ja pitäisikin käsitellä aivan tavallisena.