En pysty hallitsemaan minun kohta 15 vuotiasta tytärtäni

Ap lapsesi on sairas, hän tarvitsee hoitoa. Sinun tehtäväsi on hakea apua. Psykologi jolla käytte ei selvästi osaa ratkaista tilannetta. Luulen että psykiatrin käynti on paikallaan, jotta oikeat hoitomuodot (lääke, terapia) löytyvät. Et selviä tilanteesta yksin eikä sinun tarvitse selvitä. Voi olla että apua on todella vaikea saada, mutta yritä, tee kaikkesi. Se on myös viesti lapsellesi: rakastat häntä, et halua että hän voi huonosti, mutta tilanne on kestämätön muulle perheelle.



Toivottavasti voitte ennen pitkää paremmin. Mutta jos niin ei käy, kerron sinulle tämän: oma isäni on pahasti persoonallisuushäiriöinen ja alkoholisoitunut. Vuosikausien taistelun jälkeen tein vaikean päätöksen: lopetin yhteydenpidon häneen kokonaan. En pystynyt auttamaan, jos olisin jatkanut kuten siihen asti, olisin tarvinnut pian itse lääkitystä, oma elämäni olisi jäänyt elämättä. Se oli kipeää, mutta toisaalta vapauttavaa. Elämässä on vain asioita, joille ei itse voi mitään vaikka miten haluaisi.

jo srk-kerhossa kävi niiden tätien kimppuun, ja erittäin moni lapsista pelkäsi tätä tyttöä. Taitaa olla elo pahentunut??

Itse olin samanlainen teini-ikäisenä ja se johtui juurikin sairaan isän ja masentuneen äidin kyvyttömyydestä rakastaa ja antaa huolenpitoa.



Lapsena olin kiltti ja kunnollinen. Meillä kun ei saanut näyttää mitään suuria tunteita, muuten tuli turpaan. Olin sitten hautonut surua ja vihaa sisälleni vuosikausia, kunnes räjähdin. Teininä kuitenkin isän poissaollessa kuvioista pystyi näyttämään tunteitaan. Lapsena en saanut leikkiä kenenkään kanssa isä ei sietänyt sitäkään.



Vanhempani erosivat, kun olin 12 ja sen jälkeen alkoi todella huono käytös. Äitini ei edes välittänyt minusta, tai koin sen niin. Raivoamalla sai huomiota, kun muuten kaikki oli vaan "ihan ok". Saatoin tuoda kiitettävän numeron kotiin koulusta hankalasta aineesta, johon olin päntännyt viikon putkeen. Äidin reaktio tähän oli "Ihan ok numero.." Minä olin se lapsi, joka teki piirrustuksia ja kaikkea ja äidin reaktio oli "Ihan kiva.."

Huonoon käytökseen vastattiin kuitenkin jotenkin. Kuten syyllistettiin.



Nyt aikuisiälläkin vaikuttaa olooni ja elämääni tuo kaltoinkohdeltu lapsuus.



Minä voin sanoa tähän rehellisesti sen, että tässä ap:n tilanteessa on paljon tuttua. Äiti, joka ei osaa hallita tilannetta ja varmasti syyllistää tyttöä tämän raivokohtauksista. Isä joka ei välitä tippaakaan ja on niin sairas ettei kykene rakastamaan.



Sanonpa ihan rehellisesti, että jos vanhemmat ei osaa rakastaa ja antaa huolenpitoa niin sitten luisutaan tähän tilanteeseen.

Itse olin samanlainen teini-ikäisenä ja se johtui juurikin sairaan isän ja masentuneen äidin kyvyttömyydestä rakastaa ja antaa huolenpitoa.

Lapsena olin kiltti ja kunnollinen. Meillä kun ei saanut näyttää mitään suuria tunteita, muuten tuli turpaan. Olin sitten hautonut surua ja vihaa sisälleni vuosikausia, kunnes räjähdin. Teininä kuitenkin isän poissaollessa kuvioista pystyi näyttämään tunteitaan. Lapsena en saanut leikkiä kenenkään kanssa isä ei sietänyt sitäkään.

Vanhempani erosivat, kun olin 12 ja sen jälkeen alkoi todella huono käytös. Äitini ei edes välittänyt minusta, tai koin sen niin. Raivoamalla sai huomiota, kun muuten kaikki oli vaan "ihan ok". Saatoin tuoda kiitettävän numeron kotiin koulusta hankalasta aineesta, johon olin päntännyt viikon putkeen. Äidin reaktio tähän oli "Ihan ok numero.." Minä olin se lapsi, joka teki piirrustuksia ja kaikkea ja äidin reaktio oli "Ihan kiva.."

Huonoon käytökseen vastattiin kuitenkin jotenkin. Kuten syyllistettiin.

Nyt aikuisiälläkin vaikuttaa olooni ja elämääni tuo kaltoinkohdeltu lapsuus.

Minä voin sanoa tähän rehellisesti sen, että tässä ap:n tilanteessa on paljon tuttua. Äiti, joka ei osaa hallita tilannetta ja varmasti syyllistää tyttöä tämän raivokohtauksista. Isä joka ei välitä tippaakaan ja on niin sairas ettei kykene rakastamaan.

Sanonpa ihan rehellisesti, että jos vanhemmat ei osaa rakastaa ja antaa huolenpitoa niin sitten luisutaan tähän tilanteeseen.

Tämä sama vielä.. Niin ja tuo kanssa tuttua, että ärsytti äidin syöminen ja ilmeet ja pikkusiskon vikinä vieressä. Pikkusiskoa otettiin syliin ja hellittiin, mutta mä olin yhdentekevä. Olin aina se, joka "viisastelee", "on tiellä", "on omituinen", "on inhottava" jne. :)

tytön käytöksellä nyt oli? Mitä terapeutti sanoi kun näytit kuvat jotka otit aiemmin?

Tyttö ei seuraavana päivänä tullut ulos huoneestaan nukkui vain. Tai esitti nukkuvaa.

Terapeutti sanoi, että tyttö on "vain" äkkipikainen.

tytön käytöksellä nyt oli? Mitä terapeutti sanoi kun näytit kuvat jotka otit aiemmin?

Tyttö ei seuraavana päivänä tullut ulos huoneestaan nukkui vain. Tai esitti nukkuvaa.

Terapeutti sanoi, että tyttö on "vain" äkkipikainen.

terapeutti ei selvastikaan omaa kompetenssia kasittella tyttaresi tapausta. Etteko mitenkaan voisi paasta oikean psykiatrin vastaanotolle? Oletteko yrittaneet hakea nuorisopsykiatrian piiriin? Voisitko vaikka ottaa yhteytta terkkariin ja kertoa tuosta veitsitapahtumasta, heilla on velvollisuus antaa teille lahete nuorisopsykiatrialle. Et voi jaada odottelemaan etta tilanne tasaantuisi, todennakoisesti se menee vain pahempaan suuntaan. Monet vakavatkin mielenterveydelliset ongelmat alkavat toden teolla varhaispuberteetin aikoihin tai hiemen myohemmin.

t. kokemusta on.

Muutama kuukausi sitten tyttö "pimahti" täysillä. Kun sisko ei antanut hänen nukkua yöllä, alkoi hän huutamaan ja ärsyyntymään. Menin rauhoittelemaan ja kysyin mikä on hätänä. Hän sanoi, että olen pilannut kaiken mukaanlukien hänen elämänsä ja tulevaisuutensa.

Yritin rauhoitella häntä, mutta se ei auttanut. Hän meni keittiöön, haki veitsen ja sanoi, että teidän aikanne on koittanut. Sain kuitenkin hänet suostuteltua antamaan veitsen minulle ja sisko tuli huoneeseeni nukkumaan ja tyttö valvoi koko yön.

Haluaisin teidän "palsta-mammojen" diagnooseja...

tilanteet ovat liian vaarallisia ratkottavaksi perheen keskuudessa. Sinun olisi hyva varautua ja suunnitella valmiiksi mita tehda seuraavalla kerralla. Yksi vaihtoehto on, ja mita olisi kuulunut jo tehdakin tuossa kun teita uhkailtiin veitsella, etta soitat hatakeskukseen. Siella on tietoa miten tulee toimia ja mista loytyy hoitoa.

Ehkä ongelma olet sinä: ei ihmisiä ole tarkoitus hallita ellei ole kuningas tai kuningatar. Lapsesi olisi aikanaan kaivannut vanhempia, mutta nähtävästi ulkoistit äitiyden yhteiskunnalle. Eiköhän se psykologi tietä, mitä pitää tehdä eli miten tyttö saisi tarvitsemaansa apua. Koulukiusattu lapsi oireilee juuri noin.

Ongelman aiheuttaja saattaa olla lapsen vanhempi. Ap:n tapauksesta en lähde arvailemaan mikä ongelman aiheuttaa. Älä siis vedä herneitä nenään.

Liian voimakkaasti kontrolloivan vanhemman lapsi voi voi oireilla kovinkin vaikeasti. Yleensä näiden lasten oireilu helpottaa kun vanhempi ei enää pääse vaikuttamaan hänen elämäänsä.

Veli ollut lapsesta asti haastava, meneväinen, kovaääninen, häseltäjä. Ei kuuntele kun sanotaan jotain, hätäinen, äkkipikainen, paha suustaan. Nyt yläasteella alkanut koulusta pinnaaminen, opettajien huorittelu, ei tee läksyjä. Kotona paiskoo tavaroita, hajottanut tietokoneen kun netti ei toiminut, uhkaillut äitiä.



Nyt asiat siinä pisteessä, että veli on toistaiseksi sijoituksessa perhekodissa, samassa kaupungissa kuitenkin, eli käy välillä äitin luona. Tilanne ei ole rauhoittunut yhtään, veli karkailee jatkuvasti perhekodista, ei vastaa puhelimeen, uhmaa minkä ehtii. Uskon että laukaisevana tekijänä on vanhiempien muutama vuosi sitten tapahtunut ero ja se ettei isää todellakaan ole lähettyvillä (isä alkoholisti nykyään).



Tällä hetkellä veli on karkuteillä, äiti on antanut luvan kiireelliseen huostaanottoon, mutta katotaan nyt kun veli saadaan kiinni että mitä tapahtuu. Tosiaan aiemmin epäiltiin AD/HD:ta, sittemmin saanut Tourette-diagnoosin. Hankalia tapauksia nämä, varsinkin teini-ikään tultaessa kun vanhemmatkaan ei enää fyysisesti mitään mahda, kokoa kun nuorella on yli 180cm ja muutenkin voimakas sekä henkisesti että fyysisesti. Huolissani olen, apua tarjoan minkä pystyn ja yritän säilyttää veljeeni keskusteluyhteyden, koska olen ainoa jolle edes jotain asioitaan kertoilee.



-kolmekymppinen isosisko-

Niin ja veli ei suostu syömään lääkkeitä eikä käymään terapiassa/puhu siellä mitään, uhkailee sos.virkailijoita, yms. Luulen että äiti jopa välillä pelkää veljeäni. Tavallaan ymmärrän tilanteen molempien kannalta, mutta tuntuu silti hankalalta kun ei voi tehdä mitään konkreettista. Tsemppiä AP:lle! En näkisi että sijoitus/väliaikainen huostaanotto tekisi teidän tilanteessa yhtään pahaa..

Esikoulusta asti ollut hankala. Kiukutteli jo silloin tarhan tädeille ja muille aikuisille. Sylki heitä päin ja tukisti. Päästiin terapeutille ja käytiin siellä n. vuosi. Ekalla luokalla alkoi oman luokkalaisen tytön syrjiminen joka jatkui kuudennen luokan loppuun. Seiskalla ja kasillakin oli koulukiusaamista. Kotona on mennyt huonosti. Hän lyö omaa siskoaan ja minua. Paiskoo tavaroita ja ovia. Viikko sitten tuli suurin raivokohtaus tähän mennessä. Hän suuttui alkoi lyömään siskoaan joka lukittautui vessaan ja sen jälkeen hän löi minua useasti ja otti imurin varren "aseekseen" melkein löi, muttei kuitenkaan. Huusi ja raivosi. Tyhjensi siivouskaapin sisällön lattialle. Meni olohuoneeseen ja rikkoi oman serkkunsa taulun ja sen jälkeen siskonpoikani kuvan. Tämän jälkeen lähti pitkälle lenkille koiran kanssa tuulettumaan. Mitä voin tehdä? Puhuminen ei auta. Ei koneen poisotto. EI mikään. Psykologin puheilla oltu kohta 5 vuotta, muttei tyttö ole puhunut sanaakaan siellä.

Paskapuhetta.

Oisit ajatellut naidessasi

kuulostaa pahalta. "En pysty hallitsemaan tytärtäni" :(



Muuten ketjua lukematta kerron omasta lapsuuskodistani.

Äitini on aina ollut kova hallitsemaan ja manipuloimaan. Hänellä on kova tarve hallita kaikkea ympärillään tapahtuvaa, jopa sitä mitä läheiset ihmiset puhuvat, ajattelevat ja tuntevat.

Minä koin sen kovin ahdistavaksi. Ahdistukseen minulla ei kuitenkaan ollut "oikeutta", sillä se ei kuulunut hyväksyttävien tunteiden listalle. Jos yritin ajatuksiani tilanteesta purkaa äidilleni, kertoi hän vaan että ajatukseni ovat vääriä ja neuvoi kuinka minun täytyy ajatella.

Äitini saneli myös sen millaisia tunteita missäkin tilanteessa saa ja täytyy tuntea ö.ö



Se tarkkailu ja kontrollointi oli läpitunkevaa. Minua tentattiin jopa siitä mistä olin kavereiden kanssa puhunut. Ihan koko keskustelun halusi kuulla sanatarkasti, ja sitten sitten tiedusteli "miksi sinä niin sanoit?", "miksi kaverisi sanoi sillä tavalla?". Lopuksi sitten kertoi kuinka keskustelun olisi pitänyt mennä, mitkä olisivat olleet oikeita sanoja.



Postini äiti tietenkin aukoi ja luki. Jos sain vaikka postikortin kaverilta seurasi siitäkin kuulustelu. "Miksi tässä kortissa näin lukee? Onpa tyhmästi sanottu. Siinä pitäisi lukea näin..."

Kerran yksi kaveri aloitti kirjeensä "Hei hunajapupu", ja siitä keskusteltiin pitkään. Äitini oli minulle kovin vihainen siitä että kaverini oli sillä tavalla kirjoittanut ja selitti tarkkaan miksi niin ei saa kirjoittaa eikä sanoa.



Teini-ikäni oli kovin vaikea. Sain pahoja aggressioita, olin hermostunut ja itkuinen. Tein kaikenlaista hölmöä ja käyttäydyin itsetuhoisesti.

Päädyin sairaalaan terapiaan. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Juttelin vain äitini hyväksymiä asioita, sillä tiesin että muuten kotona olisi tullut pitkät saarnat taas siitä millä tavoin ajattelen ja tunnen väärin.



Ongelmani helpottivat kun muutin pois lapsuuskodistani ja sain välimatkaa äitiini.





Siskoani äidin hallitsemispyrkimykset eivät koskaan häirinneet. Hän sanoi aina hänelle vain "joo joo" ja teki niinkuin itse halusi.

Minä en siihen kyennyt. Olin kiltti tyttö joka halusi toimia oikein ja totella aikuista. Äitini vaatimusten alla se vain oli mahdotonta tai vähintäänkin kovin raskasta.

Aggressiot tulivat paljolti siitä että minua ei kuunneltu. Sanottiin vaan että tässä ajattelet ja tunnet näin.

Kerrot, että ekalla luokalla akoi kiusaamaan jotakin tyttöä ja se jatkui 6 luokan loppuun!!!



Mitenkähän tämä kiusattu lapsi voi? Kiinnostaako sinua edes, ilmeisesti ei kun annettiin jatkua ja pilata täysin viattoman lapsen kouluaika...

jollei tosiaan käy vieraiden ihmisten kimppuun, niin mitään poliisia ei todellakaan kiinnosta jos joku teini vähän sylkee raivospäissään. on niillä suurempiakin ongelmia selvitettävänä.

http://www.poliklinikka.fi/?id=3375932&page=5575414



Ja googleta muutenkin vihanhallinta ym. Tyttäresi kuulostaa perhetutun, nyt jo aikuiselta lapselta, jolla oli ongelmia vihanhallinnassa jo leikki-ikäisestä asti. Raivarit olivat alusta asti jotain aivan muuta kuin tavallisen uhma- tai teini-ikäisen kiukut. Tämä ihminen ei saanut apua ajoissa vaan ajautui alkoholin, huumeiden ja vankilan kierteeseen. Apua on olemassa, kun vaan alkaa puurkaa vyyhtiä oikeasta päästä.



Voimia!

Koulukotiin

ellei ole kuningas tai kuningatar. Lapsesi olisi aikanaan kaivannut vanhempia, mutta nähtävästi ulkoistit äitiyden yhteiskunnalle.



Eiköhän se psykologi tietä, mitä pitää tehdä eli miten tyttö saisi tarvitsemaansa apua. Koulukiusattu lapsi oireilee juuri noin.

tuosta voisi kysyä mitä mahdollisuuksia olisi tuettuun asumiseen kodin ulkopuolella. Vieraisiin käsiksi käymisellä on jo isompi kynnys, koska siitä on seuraamuksia.



Onko mitään diagnoosia?

Hei! Mulla on eräs sukulaisnainen, jolla oli samanlaista käytöstä. Ihan pienestä asti huomattiin, että ei käyttäydy normaalisti. Sai raivareita, heitteli ruuat pitkin lattiaa, riisui itsensä alasti (siis noin kuusi-vuotiaana) eikä suostunut pukemaan. Otti leppäkerttuja kiinni ja niittasi nitojalla niitä...Teki vaikka sun mitä.



Murrosiässä löi ja hakkasi äitiään ja pikkuveljeään. Viimeinen niitti oli noin 17-vuotiaana, kun sai raivarin ja hajotti kaikki kotinsa ikkunat. Äidin joutui soittaa poliisit paikalle ja siitä alkoi tytön sairaalakierre. Valitettavasti nyt yli kolmekymppisenäkin viettää pitkiä aikoja mielisairaalassa. Aina kotiuduttuaan lopettaa lääkkeiden syömisen ja taas mennään. :(

käytöshäiriöinen lapsi saa varmasti läsnäoloa ja tukea, mutta aina kehitystä ei tapahdu.