Vituttaa, surettaa ja vähän masentaakin. Yh:n tilitystä parisuhderintamalta....

Oon ollut jo ikuisuuden yksin. Siis keskittynyt vain siihen, että lapsilla olis mahdollisimman hyvä ja turvallinen lapsuus, kun ero heidän isästään oli riitaisa ja exä on pistänyt lapset aivan toiselle sijalle omassa uudessa elämässään. Mut oon kuitenkin tapaillut miehiä kaiken aikaa silloin kun lapset ovat olleet isällään. Muutamat treffit vähintään joka vuosi sellaisten miesten kanssa, joihin oon tutustunut netin kautta. Mukavia, fiksuja, tavallisia suomalaisia miehiä (jokunen ulkomaalainenkin toki joukossa), mutta kukaan heistä ei ole tuntunut "pintaa syvemmällä". Miehet kyllä ovat ehdotelleet jatkoa, mutta itsellä ei ole ollut tarvetta tuhlata niinsanotusti aikaa sellaiseen, josta puuttuu kipinä jo alkumetreillä.



Nooooh, harrastuksen parissa sitten törmäsin heppuun, joka tuntui heti sille oikealle. Heppu osoitti avoimesti ystävällisyyttä, juteltiin paljon useita kertoja viikossa. Vähän vaan ihmetytti, että tyyppi ties suurinpiirtein mun koko elämänkaaren ja nykytilanteen, muttei koskaan ehdottanut mitään tapaamista harrastuksen ulkopuolella.



Kuukausien aikana huomasin ihastuneeni häneen aivan täysiä. Minä, joka olin jo uskonut menettäneeni kyvyn ihastua! Olin ihastuksesta johtuen vähän kömpelö hänen seurassaan, mutta muuten juttu luisti ja tavallaan pääsimme suhteessa eteenpäin. Edelleenkään emme edenneet keskustelussa kuitenkaan siihen suuntaan, että olisin itse voinut luontevasti ehdottaa näkemistä muissa olosuhteissa.



Alkutalvella kävi sitten niin, että sain harrastuksessa pienoisen urheiluvamman osittain tuon miehen takia. Olin hetken aikaa pois kuvasta, ja kun palasin harrastukseni pariin, oli miehen käytös totaalisen muuttunut. Hän ei enää tullut juttelemaan oma-aloitteisesti ja jos minä juttelen hänelle, hän kyllä vastaa ja hetken aikaa keskustelee kanssani, mutta selvästi haluaa tilanteesta pois.



Uskoakseni mies ei tiedä että pieni haaverini oli hänen syytään, joten sillä tuskin on juurikaan merkitystä tässä asiassa. Tai no ehkä mies arvelee jotakin, kun kerroin palatessani takaisin, että olin pois tietyn tapauksen johdosta.



Ja miksi tämä vuodatus? No siksi ehkä, että hiljattain hoksasin että paluuta siihen alkuperäiseen hyvään kaverisuhteeseen ei jostakin syystä ole, mies on täysin nälinpitämätön suhteeni. En yhtään ymmärrä mistä kenkä puristaa, enkä voi sitä kysyäkään, koska ilmeisesti vain minulla oli tunteita tuossa kuviossa ja voihan olla, että tuollainen käytös on kyseiselle miehelle täysin normaalia - puheidensa perusteella tiedän, että hän mm. kärsii ajoittaisesta masennuksesta. Nyt hänellä on muutama "vakityttö" harrastuksen parissa, eli minut on korvattu toisilla. En ole mustasukkainen, mutta hemmetin surullinen!



Parasta tuossa kaveruudessa oli se, että sain siitä valtavasti voimaa ja iloa omaan elämääni - tavallaan myös toivoa, koska oikeasti olin ajatellut olevani jo tunteiden puolesta aivan "kuollut" ; kukaan ei voi sieluani enää koskettaa. Ja sitten tuo hemmo käveli sydämeeni ja hallitsi pitkään ajatuksiani! Haaveilin hänestä paljon, vaikka toki jossakin vaiheessa selvästi ymmärsin, että meistä ei tule paria. Mutta ei meistä tullut myöskään hyviä ystäviä :(



Jos joku jaksaa tätä pitkää vuodatusta kommentoida (asiallisesti), olen erittäin kiitollinen.