mä olen ihan onnellinen omassa yksinäisyydessäni
Kun vanhuus tulee, niin sosiaalisimmatkin on yksin kuitenkin. Heille se on sitten kova paukku. Itse olen oppinut viihtymään yksin. Olen hyvällä tuulella. Nytkin kun mies ollut poissa perheemme elämästä sairauden takia, niin olen lasten kanssa viihtynyt puuhastellen kaikkea. :=) Ihminen ei tarvitse todellakaan muita ollakseen onnellinen vaan voi nauttia ilman sosiaalisia paineita rakastamistaan asioista, esim. puutarhan hoitaminen, liikunta,ruuan laitto ja sisustaminen
Kommentit (6)
miellän lapset lapsiksi eli en vertaa heitä aikuiskontakteihin ja onhan lapset hoidettava, rutiinit ym. Ja on meilläkin ollut mummolassa viikon, mutta yleensä itse menen sinne parin päivän päästä vierailulle.
ap
Huvittavaa, että naimisissa olleet ja lapsekkaat ihmiset väittävät itseään yksinäisiksi? Kuule sä et ole yksinäistä nähnytkään. SAma juttu kuin näillä "karppaajilla": popsitaan ruisleipää, jätetään se peruna väliin ja hups, ollaan niin karppia, niin karppia.
Itse olen vallan tyytyväinen, jopa onnellisimmillani silloin, kun kenellekään ei tarvitse esim. soittaa.
Voin mainiosti olla soittamatta kavereille, sisaruksille, vanhemmille ym. vaikka viikkoja. Paha vaan ettei sitä ymmärretä vaan kohteliaisuussoitot on vaan hoidettava.
En ikävöi miestäni kotiin jos hän on jossain. On mukava kun hän tulee sitten kotiin, mutta en siis ikävöi..koskaan.
Yksin omien ajatusteni kanssa hiljaa olen onnellisin. Sosiaalinen elämä tulee vasta sen jälkeen.
minulla on puoliso ja lapset joten ei tämä ole vielä yksinäisyyttä nähnytkään: yksinäinen on se surjäytynyt, työtön, elämänhallintansa menettänyt ihminen, jonka ainoat puhutut sanat ovat pari kertaa viikossa kaupan kassalle sanotut kiitos tai ole hyvä.
Sen sijaan ystävättömänä/suvuttona/tukiverkottomana oleminen on ehkä se mitä ap tarkoitti, ja sitä olen minäkin. Minulla ei ole mitään sukua, johon olisi yhteyksiä (en ole ollut väleissä lapsuudenkotiini yli 10 vuoteen, väkivaltaiset juopot vanhemmat), miehen suku ei välitä perheestämme, ketään ystäviä tai tuttavaperheitä ei ole, ei ketään naapurikaveria, työkaveria tms jonka kanssa viettää aikaa. Olen siis aina vain yksin ja/tai perheen kanssa.
Ja olen tyytyväinen, minulle ei ole mitään ongelmaa olla yksin. Käyn mielelläni yksin syömässä, baarissa, elokuvissa, shoppailemassa jne. Nämä ovat ilmeisesti tilanteita joihin useimmat naiset haluavan aina mennä ystävän kanssa , mutta niissä on oikein kiva käydä ilman ystävääkin.
Ystävättömyyteni on ollut aina samaa ja se johtui lapsuudesta, silloin en saanut tuoda kotiin kavereita / käydä kenenkään kaverin luona, isäni pakotti minut vain olemaan yksin huoneessani. Tähän on sitten tottunut ja mielestäni tämä on "normaalitila", enkä muuta siis kaipaa.
Mutta jos on siis perheellinen, ei ole yksinäinen sanan varsinaisessa merkityksessä.
eikä minulla ole edes lapsia tai miestä. Olen aika totaaliyksinäinen. Töissä näen ihmisiä mutta heidän kanssa jutellaan vain työasioista. Minun luonteelleni sopii erakkous oikein hyvin. Kaikille muille se ei sopisi ollenkaan.
mutta ethän sinä yksin ole ollut, jos lapset siinä mukanasi? Vai miellätkö heidät osaksi itseäsi?
Minä nautin yksinäisyydestä ja olen pistänyt lapsen joskus viikoksi mummolaan ilman tunnontuskia. Ei tullut ikävä, vaikka oli tietenkin kiva nähdä sitten taas.