te aikuiset joilla oli lapsuudenkodissa 4-lapsinen perhe

vanhemmilla aikaa ei, töissä piti olla joa yli 13-tuntia päivässä kesät talvet...poissaoloa paikattiin materialla...

ruokaa, vaatteita ja koti oli. Kaikki muu aineellinen piti ansaita työtä tekemällä ja ei välttämättä sittenkään saatu. Vaatteita en saanut sellaisia mitä olisin halunnut, vaan mitä edullisesti sai. Se tais kuitenkin aika yleistä 70-80 luvuilla.



Vanhemmat teki töitä viikot ja viikonloput ryyppäsivät. Minä hoidin nuoremmat sisarukset arki-iltaisin ja viikonloppuisin. Eli ei mitään turvaverkkoja.



Ensimmäiset.lämpimät muistot äidistäni mulla on nyt mummona. Isähän kuoli ajat sitten. Jne.



Sisaruksiini mulla on hyvät välit, äitiini väkinäiset.

sen verran selvitän siis että itse olen 2-lapsisesta perheestä jossa väkivaltainen ja juoppo hullu isä, en ole missään väleissä lapsuudenkotiini (vanhempani eivät ole ikinä nähneetkään lapsiani). Eli siis omassa lapsuudenkodissani jo yksikin lapsi olisi ollut vanhemmilleni "liikaa". Mutta sitten taas jossain hyvässä kodissa montakaan lasta ei välttämättä ole liikaa, jos jokaiselle on antaa sitä rakkautta, huomiota ja aineellistakin hyvää tarpeeksi.



Tunnen yhden suurperheen jossa 6 lasta, ja ainakin minun silmääni siinä perheessä riittää rakkautta kaikille!



Mutta aikuisen näkökulmaa en ole siis tätä ennen saanut asiaan, kiva jos jaksatte vastata. Kiitos vastauksista!

kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ja "ihan tavallinen" perhe, äiti sairaanhoitaja ja isä tekniikan alalla. Ikäeroa vanhimman ja nuorimman välillä 11 vuotta, ja kaikkia meitä on ihan samalla tavalla kohdeltu ja rakastettu. Ja tosi läheisiä ollaan edelleen koko perheen kesken.



Mitään ulkomaanmatkoja ei koko perheen voimin koskaan tehty, mutta sitäkin enemmän reissattiin Suomessa. Ja muutenkin ehkä meillä oli rahaa vähemmän käyettävänä, kuin joissain kaveriperheissä, tai raha käytettiin eri asioihin (omakotitalon rakennus, lasten harrastukset, ym.)Ja jokaista on kannustettu opiskelemaan ja kaikin tavoin (myös taloudellisesti) tuettu myös aikuisuuden kynnyksellä.

Tuli vaan mieleen, että myös itselläni on kolme lasta, kuten toisella veljelläni. Toisella veljellä lapsia on neljä, kuten siskollani. Eli ainakin näin voisi kuvitella, ettei meille kenellekään ole "traumoja" monesta sisaruksesta tullut :)

Meitä on neljä. Ei vanhemmilla mitään tukiverkkoja ollut. Isän vanhemmat kuoli siinä vaiheessa kun vanhempani olivat nuoripari. Eli heidät hoidettiin kotona loppuun asti siinä muiden töiden sivussa.

Äitini vanhemmat asui niin kaukana, ettei heistä ollut apua.



Kyllä minä koen saaneeni huomiota ja kaikkea mahdollista ihan tarpeeksi. En kai minä mikään Kiinan Keisari ole. Ja jos olisin ihminen, joka haluaa mässätä traumoilla ja olla keskipiste niin keksisin kyllä aina jonkun syyn, mistä voisin vähän traumatisoitua.



Minun elämässä on ollut vähän isompia kriisejä kuin se, että pääsimmeko tarpeeksi ulkomaille ja saimmeko leluja tarpeeksi ja oliko äidillä aikaa.

Toisaalta, olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka jää kiinni lapsuuteensa ja pilaa sen ainutlaatuisen elämän märehtimällä sitä kun ei saanut sitä nukkea tai äiti ei ottanut syliin.



Sisaruksista on ollut tukea läpi elämän ja heiltä olen saanut eniten apua tässä elämässä kun olen sitä tarvinnut. Nyt on hieno seurata sisarusteni ja minun lasten välejä. Serkukset ovat läheisiä toisilleen.

Meillä ei siis mitenkään ihanteelinen tilanne ollut kun äiti jäi yh:ksi isän kallistellessa kuppia. Rahaa ei ollut mutta äiti oli kotona työssä eli aina paikalla joten siinä mielessä kyllä sain aikaa häneltä.. Tappelin paljon lapsena siskojeni kanssa mutta 8 vuotta vanhempaa veljeäni en juuri "tuntenut". Meillä ei kai ollut erityisen lämpimät välit perheen sisällä tuolloin. No ei ollut siis mikään unelma asetelma miltään osin. Ei ollut äitikään mikään enkeli.. Sanotaan nyt että näin paljon sellaisia asioita kuin mitä ikäiseni pitäisi.. En ollut vaativa lapsi joten lapsiluku ei minua haitannut pikemminkin olin YLPEÄ siitä. Mutta pointti kai tässä on että se perheen todellinen tilanne määrittelee sen onko lapsuus onnellinen eikä se miten monta lasta perheessä on! Ja sanottakoon että minulla on VIISI lasta ja olemme ONNELLISIA!

Parempaa lapsuutta en voisi itselleni kuvitellakaan kuin mitä minulla oli. Meillä oli kyllä mummi, jonka luona kävimme aina toisinaan koko perheen voimin ja muistan mummin olleen ainakin kerran lapsenvahtinakin :D Keskenämme olimme kyllä jo aika pienistä, pikkuveli ehti ehkä juuri koululaiseksi, kun jo vietimme joskus iltoja keskenämme. Ja ne oli just niitä parhaimpia iltoja, kun sai ekstraherkkuja ja hemmottelua! Herkkuja ja hemmotteluja sai kyllä muutenkin.



Itseäni hieman harmittaa se, että en ole saanut kuin yhden lapsen. Onneksi hän on maailman ihanin. :)

Hyvä lapsuus. En voisi valittaa mistään. Vanhempani eivät olleet rikkaita, mutta sukset ja luistimet oli kaikille ja yhdessä kuljimme vapaalla ulkoilemassa. Molemmat vanhemmat hoitivat ja huolehtivat lapsista. Taakka ei ollut vain yhdellä. Hyvin jaksoivat vaikka toisella jopa kolmivuorotyö.

ja sisarukset ovat olleet vain rikkaus. Ainakin itse olen saanut huomiota myös vanhemmilta tarpeeksi enkä usko, että olisin saanut sitä yhtään enempää vaikka olisin ainoa lapsi.



Ehdottomasti haluan myös itse monta lasta.

ja yksi isäpuolen lapsi joka kävi lomilla. Kaikkia kohdeltiin kyllä aika tasapuolisesti. Vaikka oltiin uusperhe, minä olin äidin aikaisemmasta avioliitosta. Se mikä oli hyvä oli että meillä oli kaikilla 4-6 vuotta ikäeroa, kaikki saivat olla tarpeeksi kauan nuorimmaisena "vauvana" ja isoista sisaruksista oli paljon apua. Nuorin meistä syntyi vasta kun olin jo 15v muuttanut kotoa pois, äiti olisi halunnut että pysyn kotona ja auttaisin pikkusiskon hoidossa, mutta minä halusin päästä maailmalle. Nyt myöhemmin on puhuttu kahden keskimmäisen sisaruksen kanssa että vanhemmat lellivät nuorimman "pilalle", hän nukkui vielä kouluikäisenä vanhempien huoneessa :)

Äitini kyllä sanoi että oli toisaalta raskasta kun oli 20 vuotta aina joku pieni siinä jaloissa, ei saanut vanhemmat oikein olla rauhassa koskaan. Toki me vanhemmat vahdittiin nuorempia että saivat vanhemmatkin halutessaan käydä vaikka tansseissa. Ja pääsivät vanhemmat kuitenkin melko nuorina, muutaman vuoden päälle 50 v. elämään kaksistaan kun nuorimmainenkin muutti kotoa opiskeluaikana.

jäi epäselväksi.

Ei koskaan tullut sellainen olo, että vanhemmilla ei olisi riittänyt aika. Ulkomaanmatkojakin tehtiin, tosin vain yhteen kohteeseen, josta kaikki pitivät.



Sisarukseni ovat ihania. Neljä on just sopiva luku!

kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ja "ihan tavallinen" perhe, äiti sairaanhoitaja ja isä tekniikan alalla. Ikäeroa vanhimman ja nuorimman välillä 11 vuotta, ja kaikkia meitä on ihan samalla tavalla kohdeltu ja rakastettu. Ja tosi läheisiä ollaan edelleen koko perheen kesken.

Mitään ulkomaanmatkoja ei koko perheen voimin koskaan tehty, mutta sitäkin enemmän reissattiin Suomessa. Ja muutenkin ehkä meillä oli rahaa vähemmän käyettävänä, kuin joissain kaveriperheissä, tai raha käytettiin eri asioihin (omakotitalon rakennus, lasten harrastukset, ym.)Ja jokaista on kannustettu opiskelemaan ja kaikin tavoin (myös taloudellisesti) tuettu myös aikuisuuden kynnyksellä.

meillä on vaan 3 tyttöä ja 1 poika! siskojen kanssa ollaan todella tiivis porukka vaikka vanhimman ja nuorimman välillä ikäeroa 14v. Minulla on myös nyt 3 lasta ja haaveillaan vielä siitä neljännestä joten itse ainakin koin/ koen että 4 on hyvä määrä :)