Miten olette kokeneet vanhemman kuoleman aikuisena?

Tätä ei tietenkään saisi sanoa ääneen, mutta en minäkään luultavasti suhtautuisi normaalisti vanhempieni kuolemaan. Lähinnä luulisin tuntevani helpotusta.

hyväksyä, että ei olla ikuisia kukaan. Isäni kuoli 55v ja äitini sai elää 82 v.

Kyllä aika auttaa, mutta mulla ainakin otti koville. Ja haikeaa on vieläkin vaikka tuosta on jo 6 vuotta.

Juuri muuta en osaakaan sinulle sanoa. Kyllähän surussa ja suruprosessissa monenlaiset tunteet ovat "normaaleja" ja sallittuja.



Oma suruprosessini vanhemman kuoltua on ollut pitkä ja myös vaikea. Olen valinnut tien, jossa annan itseni surra ja tuntea ne tunteet, jotka se aiheuttaa. Jos sinulla on joku johon luottaa, niin ahdistu rauhassa, sanoisin minä.

Tätä ei tietenkään saisi sanoa ääneen, mutta en minäkään luultavasti suhtautuisi normaalisti vanhempieni kuolemaan. Lähinnä luulisin tuntevani helpotusta.

Onko normaalia jos vanhemman kuolema aiheuttaa jonkinlaisen kriisin elämässä? En tiedä miski tämä 'normaalius' on nyt niin tärkeää minulle. Ehkä juuri siksi, että suhteeni edesmenneeseen vanhempaani oli niin ristiriitainen, etten osaa suhtautua hänen kuolemaansa. Haluaisin vain kai tietää onko reaktioni ihan normaliuden rajoissa. Tunnen itseni niin hölmöksi ja hämmentyneeksi tämän asian kanssa.

- ap

vaikka siitä on jo vuosi.



Ehkä syynä on se, että isä kuoli yllättäen ja yksin ja meni vuorokausi ennen kuin osasimme häntä kaivata. Vaikka varmasti lähti kuten olisi halunnut, rakkaassa paikassa "kalamökillään", oli se shokki.



Lisäksi tajusin kuinka toisilleen läheisen perheen voi repiä rikki perintö. Isälläni oli testamentti meidän lasten hyväksi, jossa leskellä (eli äidillämme) oli hallintaoikeus kaikkeen omaisuuteen. Äitini mielestä meidän pitää maksaa tästä perinnöstä perintöverot (yli 30.000 e per nuppi) omasta pussista ja esim. kaikki isäni jättämät rahastot, osakkeet ja säästöt sekä kiinteistöt ovat hänen vapaassa hallinnassaan, eli esim. nuo rahat vapaasti käytettävissä. Tästä seurasi mykkäkoulua ja riitoja kun selvisi mitä "hallintaoikeus" tarkoittaa ja uhkailua mm. myydä isän suvun hallussa 3 sukupolvea ollut kesäpäikka, joka on meille sisaruksille äärettömän rakas ja johon äidillämme ei todellakaan ollut mitään oikeuksia.



Ymmärrän että äitikin oli surusta sekaisin, mutta en anna ikinä anteeksi sitä, että haluaa kupata omia lapsiaan ja kyseenalaistaa näiden surua oman isän menettämisestä oman surun veroisena. Ja siis mainittakoon, ettei äitimme saanut juurikaan tasinkoa, koska hänen oma omaisuutensa on isäni ansiosta lähes yhtä suuri kuin isän, eli mistään lesken puille paljaille ajamisesta ei ollut kyse vaan isän testamentin kunnioittamisesta.

Kyllä mulle vanhemman äkillinen kuolema oli ihan hirveä paikka, vaikka olin silloin jo perheellinen aikuinen. Pienet lapseni menettivät ukkinsa ja isäni ei saanut nähdä heidän kasvavan edes leikki-ikäisiksi. Vaikka olenkin aikuinen, menetin minäkin isän korvaamattomat neuvot ja tuen. Ikävä on edelleen kova, vaikka kuolemasta on aikaa yli kolme vuotta.

tarkoitat hämmennyksellä sitä, ettet ole mielestäsi tarpeeksi järkyttynyt tjms. niin syitähän voi olla monia. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että tapahtumasta on vain vähän aikaa; tunne voi vielä muuttua, usko minua! Ei suru ole yksiviivaista. Toisekseen menetettyyn henkilöön voi liittyä ristiriitaisia tunteita, kuten sanot. Kolmanneksi kaikki ihmiset surevat omalla tavallaan, tuskin saat täältä luotettavaa tietoa siitä, mikä on normaalia ja mikä ei. Miten normaali edes tässä yhteydessä määritellään?

että vanhempani kuoli yksin ja yllättäen ja löysimme hänet sitten vasta yli vuorokauden kuluttua mennessämme kylään hänen luokseen.



Varmasti on ollut vaikeaa ja raskasta isäsi kuoleman jälkeinenn aika, kun läheisimmät ihmiset vielä alkavat riidellä noin. :(



Voimia sinulle.



- ap

Olen hyvin pahoillani. Minäkin menetin toisen vanhempani vain jokin aika sitten ja se on ollut vaikea paikka. Meillä tapaus tuli aivan yllättäen, joten alkuvaiheita leimasi vahva järkytys ja varmaankin jonkinlainen shokkitila. Sitten tuli suru ja ahdistus, joka on hiljalleen laimentunut, mutta ei vieläkään poistunut. Olen kuitenkin ajatellut, että on aivan normaalia kokea voimakastakin surua ja hämmennystä.

Kukin suree tavallaan, toivottavasti lähelläsi on ymmärtäviä ihmisiä, joille voit puhua ja joilta saat tarvittaessa apua.

Minun isäni kuoli kun olin 35-vuotias. Hän ei edes kuollut yllättäen vaan sairastettuaan vuosikausia. Kun hän kuoli, tuntui kuin elämältä olisi viety hetkeksi pohja. Peruskallioni katosi.



Minäkin elin ihan itsenäistä ja hyvää elämää, perheellinen, aikuinen ihminen. Mutta isän kuollessa oli ihan vaan isäni tytär. Meni pitkään, että pystyin vastaamaan ihan normaaliin "mitä kuuluu" muuta kuin "isä kuoli" - mikä ei ihan ehkä ollut fiksua käytöstä :), mutta en sille mitään mahtanut.



Musta on aika normaalia, että oman vanhemman kuolema aikuisenakin tuntuu erittäin ahdistavalta. Ovathan vanhemmat erittäin tärkeitä ihmisiä, vaikka olisikin oma perhe.



Kuopukseni syntyi isän kuoleman jälkeen ja siinä kohtaa kipuilin taas isän kuolemaan aika reilusti. Oli ihan "väärin", ettei isä nähnyt pientä ja ettei pieni koskaan nähnyt isoisäänsä. Samoin isänisän hautajaisissa itkin samalla kertaa isoisää ja sitä, ettei isä ollut kantamassa omaa isäänsä hautaan.



Jaksamista sinulle!

Minulta kuoli aivan äskettäin toinen vanhemmistani täysin yllättäen. Nyt minusta tuntuu etten osaa suhtautua asiaan normaalisti, olen aivan poissa tolaltani.

aivan yllättäen. Olin yli kuukauden oikeastaan shokissa, sitten tuli perunkirjoitusta ja jäljellejääneen vanhemman asuntoasioiden järjestelyä jne. ja suru väistyi toimintaan. Puolen vuoden kohdalla suru ja tyhjyys iskivät taas pahemmin, mutta ei enää shokkitilaa. Kaipa tähänkin tottuu.

Surussakin on ollut vaiheensa, jolloin olen surrut sitä ettei pienin lapsi oppinut tuntemaan tarpeeksi isovanhempaansa tai joskus taas sitä, ettei isovanhempi saanut nähdä lapsenlapsensa uusia taitoja ja kasvua, ja sitten toisinaan päällä se oma ikävä (alan nytkin itkeä, kun sitä ajattelen).

Ja ikää on siis jo 40v ja kuolemakin kohdistui melkein 70-vuotiaaseen.

Osanottoni ap.

Helpottavaa kuulla, että muutkin ovat kokeneet vnhemman kuoleman vaikeana asiana, vaikka en toivoisikaan tietenkään tällaisia kokemuksia kenellekkään.



Mielelläni luen lisää näitä, aika monella tuntuu kuitenkin lopulta olevan hyvin samankaltaisia tuntemuksia.



- ap

oma äiti kuoli syöpään viisikymppisenä. Toki sen laatuisen sairauden, mikä äidillä oli, tiedettiin johtavan kuolemaan parin vuoden sisällä diagnoosista. Silti kuolema yllätti tavallaan. Vaikka loppuvaihetta ei kestänyt kun n. kuukauden, ehti jollain tasolla tottua ajatukseen, ettei äiti pääse enää kotiin. Kuitenkin kun se päivä koitti, jona äiti nukkui, oli jotain aivan kamalaa. Aamulla heräsin puhelimeen, en meinannut käsittää asiaa, päivästä on todella hämärät muistikuvat. Tuntuu edelleen niiiin väärältä, ettei äiti ehtinyt tutustua paremmin tuolloin puoli vuotiaaseen lapseeni. Olen lapselleni puhunut monesti, kuinka mummi olisi sinusta pitänyt. Ei mene päivääkään etten ajattelisi äitiä, ja hänen kuolemaansa.

Eli mun tilanne on ap erilainen kuin sinun, isäni ei kuollut yllättäen vaan taisteli pitkään syöpää vastaan mutta hävisi :( olin siis jollain tasolla valmistautunut siihen että ei tule elämään enää kauaa. Musta tuntuu että vasta nyt lähiaikoina olen itkenyt ikävääni ja sitä ettei nähnyt lastenlastensa kasvavan..nytkin itkettää kun ajattelen asiaa :(

tuttu. En tuntenut aluksi oikeastaan mitään, olin ihmeellisessä tunnetyhjiössä. Sitten aloitin aivan päättömän juoksentelun ja asioiden järjestelyn. Vasta nyt, hautajaisten yms. käytännön asioiden jälkeen on tullut suru ja ahdistus.



Voimia ja jaksamista kaikille läheisensä menettäneille.



- ap

erittäin vaikeat välit isäni kanssa. Vaikutti ettei hän välitä omista lapsistaan ollenkaan. Silti pyrin olemaan hänen kanssaan tekemisissä ja pitämään jonkinlaiset välit.

Hän kuoli yllättäen hoitovirheen vuoksi 50 vuotiaana. Se oli järkytys ja toi pintaan myös vanhat ikävät asiat.

Kuoleman aikoihin odotin ensimmäistä lastani, eikä isä sitä tiennyt.

Kaksi vuotta tapahtuneesta jälkeen sain itkukohtauksia ja tunsin vihaakin,että asiat meni kuten meni. Nyt kulunut neljä vuotta tilanne helpottanut.

"epänormaalia" jos vanhemman kuolema ei pysäyttäisi ja olisi jonkinlainen shokki vaikka se tapahtuisikin vanhemmalla iällä. Vaikka olen aikuinen nainen, olen silti vanhempieni lapsi, eivät he ole muuttuneet miksikään kavereikseni missään vaiheessa, vaan ovat isä ja äiti. Lisäksi minullakin on erittäin ristiriitainen suhde heistä etenkin toiseen, ja toiseenkin vähintään vaikea. Uskon että tämä ristiriitaisuus ja syvälle menevät tunteet tekevät asiasta aikanaan hyvin vaikeaa.



Olen siis vähän väärä ihminen vastaamaan, kun vanhempani ovat elossa. Mutta kun äidinäitini kuoli pitkään sairastettuaan 82-vuotiaani, oli oma äitini aivan sekaisin surusta ja vaikka mistä ristiriitaisista tunteista. Hautajaiset ja sitä edeltävä aika ja pitkään sen jälkeenkin meni ihan häntä tukiessa. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra.



Osanottoni ap, ja muistathan että on myös ihan "normaalia" hakea jutteluapua elämän kriisitilanteiden käsittelyyn psykologilta/terapeutilta.

vaikka äitini oli pitkään sairas niin j-ä-r-k-y-t-y-i-n! Söin ahdistuslääkkeitä että pystyin olemaan elämässä kiinni.Kaikki ajatukset pyörivät äidissä ja olo oli aamusta iltaan hirveä.Ainoastaan untenmailla olin vissiin onnellinen.

ja voi mullistaa elämän. Ensimmäinen vuosi on varmasti vaikein.