Miten olette kokeneet vanhemman kuoleman aikuisena?

Äitini 75v. kuoli viikko sitten, lopulta yllättäen. Sairasteli "flunssaa" koko kevään ja yleiskunto huononi, tutkimuksissa ei mitään, ennen kuin meni yks'kaks todella huonoon kuntoon ja suoraan sairaalaan. Vasta tuolloin löytyi syöpä, joka sitten vei kolmessa viikossa. Että jos joku olisi viime jouluna sanonut, että ennen kun kesä koittaa, valitsen äidille vaatteita arkkuun, en olisi kyllä uskonut; äiti oli aina ollut perusterve ihminen. Sain onneksi olla viimeiset hetket läsnä.

Ikävä on ihan kauhea. Pillahdan itkuun tämän tästä, mutta toisaalta tuntuu etten ole vielä _oikeasti_ tajunnut koko asiaa. Ja pelkään, mitä sitten tapahtuu, kun asia iskostuu päähän. Perjantaina hautajaiset, en tajua miten kestän. Ja huoli isän pärjäämisestä, ikää on jo hänelläkin ja olivat äidin kanssa yhdessä pienen ikuisuuden. Asumme eri paikkakunnilla, joten sikälikin.. :(

Olen itsekin jo "varhaiskeski-ikäinen", lapseton nainen. Koville ottaa, tosi koville. Oltiin äidin kanssa läheisiä.

Vierailija kirjoitti:

hyväksyä, että ei olla ikuisia kukaan. Isäni kuoli 55v ja äitini sai elää 82 v.

Olisi mullakin ollut näinpäin.

Isäni kuoli toissapäivänä klo 08.30. Isälläni oli 1,5 sitten todettu syöpä, joka lopulta levisi aivoihin. Tiedon syövän leviämisestä saimme viikko ennen isän kuolemaa. Olen jo vuoden ajan totutellut itseäni ajatukseen että näin tulee käymään, mutta silti tuntuu siltä kuin isä olisi lähtenyt liian aikaisin. Olimme koko perhe isän lähellä kuolinvuoteella ja pidimme häntä kädestä kuoleman saapuessa. Tiedän että on tärkeää että saimme olla isän vierellä viimeisinä hetkinä, mutta silti kuoleman näkeminen oli jotain aivan hirveää. Näen vaan koko ajan silmissäni sen kun isältä katkeaa hengitys ja iho muuttuu sinertäväksi. Tänä aamuna heräsin kun kuulin keittiöstä kahvin tippuvan ja ryntäsin heti keittiöön kun luulin että isäni siellä keittää aamukahvia. Tuntuu että ikävä on niin suunnaton että en pysy enää kasassa. Asiaa ei helpota se että äitini on täysin musertunut ja toimintakyvytön. Äiti vain haistelee isän t-paitoja ja itkee. Mitä tässä pitäisi tehdä, muuttuuko tämä tunne vielä kiitollisuudeksi. En vaan voi ymmärtää tätä. 

Raskasta oli minulle äidin lähtö,muistan kuin eilisen päivän vaikka siitä tulee ensi vuonna jo 10 vuotta. Ymmärrän Sinua ja toivotan voimia.Mutta sinulla on silti oikeus nauttia kesästä. Ei  se vanhempasi (oli hän äitisi tai isäsi) haluaisi nähdä sinua nyt  täysin murheen murtamana ja lohduttomana itsensä vuoksi. Elä siis ja  vaali muistoa, mutta älä kokonaan anna itsesi hautautua suruusi ja murheeseesi.Hyväksy tunteesi ja anna niille aikaa.Suru on surtava.

Itse laitoin kotiini äidilleni pienen muistopöydänkin siksi herkimmäksi ajaksi .

Pöydällä oli hänen kuvansa,hänen hajuvetensä,hänen ostamansa pieni koristelautanen,pari korua,pari kynttilää ,kukkia hänen lempimaljakossaan , hänen rakkaita pikku esineitään,saamiaan  postikortteja ,mielikarkkeja,hänen eräänä jouluna kultapaperista askartelemansa enkeli yms.  ja hänen ostamansa pieni Buddhaa esittämä veistos. Suitsukkeitakin poltin sillä  pöydällä  hänelle.

Mutta...jokainen suree aidosti ja juuri sillä  omalla  tavallaan.

Vain se on oikea.

Tämä oli vain  minun tapani ns.tehdä surutyötä ja vaalia hänen muistoaan.Sain siitä voimaa ja se lohdutti pahimman ajan yli.

Vain Jumala tietää, milloin ahkeran rakentajan kädessä on elämän viimeiseksi jäävä naula. Isää ikävöiden.

Helpotuksena. Ei tarvinnut pelätä enää yhteydenottoyrityksiä.

Vierailija kirjoitti:

Minulta kuoli aivan äskettäin toinen vanhemmistani täysin yllättäen. Nyt minusta tuntuu etten osaa suhtautua asiaan normaalisti, olen aivan poissa tolaltani.

Mielestäni olen jo pitkään elänyt ihan itsenäistä, hyvää elämää oman perheeni kanssa. Miksi vanhemman kuolema on minulle nyt näin vaikeaa ja onko tämä aivan normaalia.

Miten te, joilta on vanhempi menehtynyt ollessanne jo itse aikuisia, olette kokeneet asian. Miten voimakas suru ja hämmennys on vielä normaalia? Miksiköhän koen, että minun ei enää näin aikuisena tulisi ahdistua vanhemman yllättävästä kuolemasta?

Isän alkoholikuolemasta tuli mieleen vain mustaa huumoria erään rouvan valitettua HÄNELLE kuinka naapurinsa ovat alkoholisteja.Yllätys se kupsahdus ei ollut.

Ketju on aloitettu kauan sitten, mutta erittäin kiinnostava silti.

Suru on täysin yksilöllistä. Puolisoni järkyttyi iäkkään omaisensa äkillisestä kuolemasta niin, että oli vuoden työkyvytön.

Ihmiset käsittelevät asioita omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan.

Kerroit että tuhosit parisuhdettasi.miten? Muutuitko kumppaniasi kohtaan?

Olen samassa tilanteessa mut mieheltäni kuoli äiti.

Isäni kuoli yllättäen 5-kymppisenä ollessani itse 30-vuotias.

Hän oli ollut etäinen, poissaoleva virkamies, jota kiinnosti lähinnä työkaverit ja illat kerholla, ei lasten asiat.

Hän petti äitiäni ja erosi ollessani koululainen, jonka jälkeen meillä oli järkyttävän tiukkaa. Isä vaati itselleen rahaa äidin perimistä osakkeista, joihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa.

Elatusapua isä ei maksanut.

Hänellä oli vaihtuvia naisystäviä, kun kävin siellä kylässä. Usein he joivat minusta välittämättä, välillä ei ollut paikalla vaikka oli isä-viikonloppu.

Minä ostin joskus isälle ruokaa, kun hän oli juonut rahansa, ja minä kävin kesätöissä. Toisinpäin apua ei koskaan tullut.

Katkaisin välit välinpitämättömään isään kokonaan, kun täytin 18.

Kun hän kuoli, en tuntenut yhtään mitään.

Ei ole mitään suremista. Isä ei ollut kiinnostunut lapsistaan,

ei vienyt mihinkään, ei pelannut, ei ostanut mitään tai maksanut äidille elatusmaksuja.

Minulle täysin vieras mies kuoli.

Itseltäni kuoli toinen vanhempi alkuvuodesta. Oma surutyö on jäänyt kokonaan käsittelemättä, kun jäljelle jäänyt vanhempani mielestä aikuinen ihminen ei voi kuollutta vanhempaansa surra. Tämä on tehnyt ristiriitaisen olon oman surun käsittelyyn, koska en koe olevani oikeutettu suremaan.

Up

Tuntui pitkään hankalalta, mutta oli helpotus, koska vanhempi oli sairas. Loppujen lopuksi elämä on helpompaa nyt, koska vanhempani ei ollut mikään kiva tyyppi. Enää ei tarvitse jännittää sitä, mitä vanhempi taas keksii pääni menoksi.

Itsellä on päällimmäisenä huoli vanhenevista yksin jääneestä,vanhemmasta.

Oma äitini kuoli jo kymmenen vuotta sitten viiskymppisenä. Viimeksi eilen itketti, kun iski ikävä. Suurimmaksi osaksi se pysyy aisoissa. Olimme todella läheiset. Isäni kuoli vain vähän aikaa sitten. Menetys ei ollut yhtä suuri, mutta outo tyhjyys jäi. Olin ainoa lapsi ja tuntuu kauhean yksinäiseltä, kun lapsuudenperheestäni ei ole jäljellä ketään. Tämä siitäkin huolimatta, että minulla on mies ja lapset. Ehkä se liittyy jotenkin siihenkin, että vanhempani olivat ne ihmiset, joiden tiesin olevan tukena ja turvana, vaikka mitä kävisi. Miehestäni en voi ajatella samoin.

Millon tämä helpottaa, ettei päässä pyöri koko ajan ne kuolleen vanhemman viimeiset hetket/päivät ja kuollut vanhempi ylipäätään? Lähti sairauden myötä, mutta silti kuitenkin "yllättäen", vaikka asiaan ehti valmistautua, mutta silti jotenkin luultiin, että aikaa olisi ollut enemmän.

Mulla vei 6kk, että kaikki painajaiset ja pelkotilat helpotti. Isän kuolema ei tullut yllätyksenä, mutta se hetki, kun läheinen kuolee, on aina yllätys. Näin isäni kuolleena omassa kotonaan ja se kuva jäi pelottelemaan pitkäksi aikaa. Minulla oli pienet lapset, joiden takia oli pakko pystyä selviytymään arjesta. Kun lapset nukahtivat illalla, minun oli pakko alkaa siivoamaan tai soittelemaan puheluita, että sain ajatukset muualle. Mieheni oli 3-vuorotyössä, joten hänestä ei kovin suurta apua ollut.

Joillekin äiti voi olla jonkinlainen turva elämässä, jonka poismeno voi järkyttää pahasti, vaikkei olisi ollut kovin kilttikään äiti vaan jopa pahaluonteinen. Isä on voinut kuolla joillakin jo vuosikymmeniä sitten.

Olin 19 v , kun isäni kuoli sydäninfarktiin 51 vuotiaana, ei tullut yllätyksenä. Äitini kuoli 68 v , olin silloin 31 vuotias. Olin jo muuttanut molempien tapahtumien aikaan kotoa eri kaupunkiin, kuolemat tuntuivat ihan luonnollisilta ja edelleen ajattelen niin. Kaikki lähtee aikanaan.

En surrut isäni kuolemaa. Lapsuus oli täynnä turvattomuutta impulsiivisen alkoholistin lapsena. Kulissit oli kuitenkin pidettävä eikä voinut kertoa kenellekään kotioloista.