Miten olette kokeneet vanhemman kuoleman aikuisena?

Isäni kuoli pari viikkoa sitten..hänen loppuaikansa meni sairaalassa,taistellen syöpää vastaan ,joka kuitenkin vei voiton 3 kuukaudessa,oli surullista seurata isän kärsimystä,sitä muuten niin ahkeraa,touhuilevaa,monipuolista ,huolehtivaa isää,joka joutui antamaan periksi elämälle,ja näki ettei hän olisi halunnut lähteä vielä,paljon jäi tekemättä....suru on sanoinkuvaamaton.luopumista...tärkein tukipilari on poissa,vaikka olen aikuinen,mutta isä oli aina tukena,kaikissa asioissa..oma rakas isäni,jota en varmaankaan osannut arvostaa tarpeeksi,kun vasta nyt,kun häntä ei ole....muistoissa vain....

Oman vanhemman kuolema on aina kova paikka.Itsekin olin jo aikuinen kun äiti kuoli mut kun siinä menettää sen tulevaisuuden ja yhteiset tekemiset.Ei se auta vaikka olis jo miten omillaan.Minustakin tuntui että meillä ois ollu vielä niin paljon asioita joita oltais voitu elää yhdessä.Äiti ei esim.kerenny nähdä poikani syntymää.

Isäni kuoli heinäkuussa 2013. Parin kuukautta syöpädiagnoosin jälkeen. En missään vaiheessa ymmärtänyt asian vakavuutta ja mietin mielessäni, että syöpä saadaan hoidettua. Illalla itkin itseni uneen,  koska pelkäsin ajatusta, että mitä jos isä kuolee. Se hetki koitti kauniina kesäisenä aamuna. Sen jälkeen elämäni on ollut pelkkää alamäkeä muutamia hyviä hetkiä lukuunottamatta. Tuhoan parisuhdettani ja itseäni edelleen kokoajan. Olen jo kerran hakenut apua itselleni. Näin joskus unta jossa seisoin isäni kanssa mökin rannassa ja itkin, että mitä voisin tehdä hänen vuokseen, että isällä olisi parempi olla. Isä halasi minua ja sanoi pidä huolta itsestäsi.Se ei tuntunut unelta vaan se halaus tuntui niin todelliselta. Sen jälkeen hain apua joka valitettavasti oli vain tilapäistä. Tunteet joita olen tuntenut on monia. Olen välillä luullut hyväksyväni asian ja välillä kiellän koko taoahtuneen. Joskus en edes muista että isä on kuollut kun en ajattele asiaa. Kun tajuan jälleen sen se iskee uudelleen samalla lailla kuin sinä aamuna kun sain tuon uutisen kuulla. Vanhemman kuolema ei ole helppo asia ja minulla menee jo toista vuotta enkä vieläkään ole yli päässyt.

Isä menehtyi sairaskohtaukseen, ikää 80v.  Tavattiin muutama päivä ennen poismenoa perhejuhlassa... Taisi siinä jotain pahasti minullekin sanoa...ja olisin voinut sanoa tuhat kertaa pahemmin takaisin, en kuitenkaan tehnyt niin, annoin sen olla... hyvä niin. Juhlien lopussa, toivoteltiin ihan normaalisti, että tulkaahan taas käymään. Parin päivän päästä olikin jo pois. Mikään ei jäänyt kaivelemaan. Mielestäni hän eli hyvän elämän, liian aikaisin lähti.

Osanottoni.

Äitini menehtyi äkillisesti 53 vuotiaana. Tapahtui vartti puhelumme jälkeen... Seuraavana päivän poliisit tulivat kertomaan viestin. Aika shokki se oli ja on. Itse olin 32v. silloin.

Olin vihainen, kun kuoltuaankin pystyi vaikuttamaan elämääni. Vähän huono omatunto, että en kokenut mitään suurta surua. Hävetti vain sisareni, joka veti ksuheaa draamaa. Kauhulla odotan äidin kuolemaa sisareni takia. Helvetti tulee repeämään

Kyllä siinä suruprosessi tulee käytyä läpi ja useamman vuoden päivittäin mielessä, vaikka äiti/isä ei olisi vanhempana ees ollu hyvä. Kaiken jälkeen minulle jäi päällimmäisenä mieleen helpotus ja koin elämäni tietyllä tavalla alkaneen, kun hallitseva isä kuoli.

Kyllä kuolema on aina kuolema. Olin sekaisin isäni kuolemasta useamman vuoden. Sitten aloin unohtaa ja pääsin tasapainoon mutta ei mikään ollut entisensä sen jälkeen. Esim. suhde äitiini muuttui täysin ja huonompaan suuntaan. Onhan se ihan selvää, että kun henkilö, joka on vaikuttanut elämääsi, poistuu kuvioista niin tokihan se vaikuttaa.

Äitini kuoli viime vuoden lopulla. Kuolema oli yllättävä. Vaikka olen jo aikuinen ja minulla on oma perhe, niin on tää ollut ihan järkyttävää. Tämä talvi on ollut elämäni raskainta aikaa. Minulla on pienet lapset ja äitini oli koko meidän perheen kanssa tosi läheinen. Nähtiin lähes päivittäin. Minusta on niin väärin, kun äiti ei näe lastenlasten kasvavan. Olen myös miettinyt, että kun olen jo aikuinen, niin onko normaalia että tämä tuntuu näin järjettömän pahalta. Olen pohtinut paljon elämää ja sen rajallisuutta ja tajunnut, että minä olen seuraavana vuorossa lähtemään. Olisin niin halunnut hoitaa äitiä, kun hän olisi ollut vanha mummo. Liian aikaisin joutui lähtemään täältä. Tämä on ollut minulle tosi kova paikka. Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä mietin, että äiti on kuollut. Shokkivaiheen jälkeen on tullut järjetön ikävä ja mietin, että miksi juuri meidän äiti. Olkaa onnellisia kaikki te, joiden äiti elää ja joiden lapsilla on mummo.

Kuulun niihin, joilla vanhemman kuolema herätti/herättää aika ristiriitaisia tunteita. Äitini menehtyi akuuttiin leukemiaan 4 kuukautta sitten. Itse sairaus tuli tietysti täydellisenä yllätyksenä. Kuolema ei. Siihen oli sairastamisen aikana mahdollisuus "valmistautua henkisesti" melkein 1,5 vuotta. Yllätti se silti, lopulta. Olin silloin 37-vuotias ja äiti oli kuollessaan 67.

Tunteet ovat olleet koko ajan sekoitus surua ja toisaalta helpotusta. Minulla oli äitini kanssa vaikea suhde. Hän oli yhtäältä läheisin sukulaiseni. Näin oli ihan aina, koska minulla ei ole sisaruksia, en ole ollut koskaan läheinen isäni kanssa eivätkä vanhemmatkaan pitäneet paljon yhteyttä muuhun sukuun. Olimme kuitenkin niin erilaisia ja jotkut asiat minussa olivat äidille aika ylipääsemättömän kauheita (hellariäidille lapsen homoseksuaalisuus on yksi pahimmista mitä voi käydä), ja hänellä oli lisäksi tapana yrittää puuttua liikaa vielä aikuisenkin lapsensa elämään, että suhteemme toimi parhaiten etänä. Soiteltiin vähintään viikoittain, mutta livenä ei oikein toiminut... Siinä mielessä oli tavallaan helpottavaa, että "vapauduin" kokonaan siitä kontrollointipyrkimyksestä eikä hän enää pahoita mieltään mistään minun elämääni liittyvästä. 

Toisaalla on kuitenkin suru. Hän oli noista monista hankaluuksista huolimatta myös se ihminen, jonka kanssa oli tapana keskustella ajankohtaisista aiheista ja melkein kaikesta. Kun puhelin soi, se oli melko todennäköisesti hän. Muiden ystävien ja tuttavien kanssa on ollut aina enemmän tekstari- ja sähköpostiviestittelyä sekä some-juttuja. Puhelin hiljeni aika täydellisesti. Siihen en ole oikein sopeutunut vieläkään. Usein tulee keskellä päivää mieleen, että sattuipa jotain sellaista mistä täytyy kertoa joskus äidille, ja heti perään muistan, että ai niin, ei hänelle voi kertoa enää ikinä mitään. 

Myös se on aika surullista, että hän ei ehtinyt nähdä juuri lainkaan toisen lapsenlapsensa elämää ja kasvamista. Ehti tavata vauvan kahdesti. Nimenantojuhlassa parikuukautisena ja toisen kerran vähän alle puolivuotiaana. Onhan sekin jotain, mutta toinen lapseni ei tule muistamaan mitään tästä mummosta eikä valitettavasti myöskään toisesta isoisästään eli minun nyt yli 70-vuotiaasta isästäni, joka elää aika lailla muissa maailmoissa palvelutalossa satojen kilometrien päässä, eikä juurikaan reagoi vieraisiin olivat he keitä tahansa. Ei isommallakaan lapsellani, juuri 4 vuotta täyttäneellä. ehtinyt muodostua heihin kovin kummoista suhdetta. Meni aika pitkälti kuten minulla aikoinaan omien äidin puoleisten isovanhempieni kanssa. He kuolivat puolen vuoden välein sinä vuonna jolloin täytin 4 vuotta. En muista heistä paljoakaan ja isäni vanhempia en ehtinyt koskaan tavatakaan, koska he kuolivat jo ennen syntymääni. En olisi toivonut esikoiselleni samaa. Onneksi lasteni isän vanhemmat ovat paremmassa kunnossa ja nuorempiakin. 

Totta kyllä, että tuntuu ettei näistä ristiriitaisista tunteista voi oikein puhua. Suru ymmärretään, joskin mietin joskus että onko outoa jos minun ikäiseni perheellinen nainen suree useamman kuukauden oman vanhempansa kuolemaa, kun elämät olivat vanhemman vielä eläessä aika erillään. Toisaalta läheisin sukulainen on aina se läheisin sukulainen, oli ikää minkä verran tahansa, ja häntä suree sen menetyksen takia aikansa. Mutta tosiaan tuo helpotuksen tunne on kai aika tabu. En minä ainakaan ole maininnut siitä kenellekään tosielämässä enkä varmaan mainitsekaan. 

Aika varmasti haalistaa jäljellä olevaa surua ja minua on auttanut suuresti oma perhe. Tai siis lapset. Ei ole voinut vain jäädä yksin kotiin pyörimään, vaan arkea on pitänyt pyörittää koko ajan. On ollut hyvä että se on vienyt ajatuksia muualle koko prosessin ajan. Niin äidin sairastamisen ajan kuin kuoleman aikaan ja sen jälkeen. Tietty tyhjyyden tunne on olemassa, koska monissa keskusteluaiheissa (homoaiheet yms. liian liberaalit aiheet pois lukien tietenkin :D) läheisin "hengenheimolainen" on poissa eikä siis tule enää juteltua niistä asioista kenenkään kanssa. Muu lähipiirini on niistä niin eri linjoilla ettei oikein edes tajuaisi mistä puhun, jos lähtisin juttelemaan niistä. En jaksa vääntää jokaiselle rautalangasta, joten olen sitten mieluummin niistä hiljaa. Tämä kohta kirpaisee tällä hetkellä eniten. 

Luulen että isäni kuolema taas ei tuntuisi juuri missään tai se olisi vain helpotus. Tabu tämäkin... Isä on ihminen joka asui kyllä lapsuudessani ja nuoruudessani meillä, mutta jonka kanssa ei ollut koskaan oikein mitään suhdetta. Hän kävi sisällä syömässä ja kuskasi joskus harrastuksiin, mutta oli enimmäkseen poissa metsä- ja maatöissä. Käski olemaan hiljaa jos metelöin radiouutisten aikaan :D Ei me juteltu koskaan mistään eikä tehty muuten mitään yhdessä. Aika vieras mies minulle, outoa kyllä. Äiti oli hänelle jo monet  vuodet omaishoitajana ennen kuin sitten kuolikin yllättäen itse ensimmäisenä. Tuntuu siltä, että isä vähän niin kuin jäi minulle "vaivoiksi" jonka asioista täytyy pitää huolta niiltä osin kuin palvelutalossa asuvan osalta täytyy. Edunvalvojan roolissa tässä tapauksessa. Mitään sen kummempaa tunnesidettä minulla ei ole isään koskaan ollut. Jossain määrin aina pelkäsin, että isä jää viimeiseksi ja tavallaan minun vastuulleni, ja painajaiseni toteutui. Myönnän että käyn lasten kanssa isää katsomassa pelkästä velvollisuudentunnosta. Hän on sairautensa takia sillä tavalla kurjaa seuraa erityisesti lasten kannalta, että ei ota kehenkään mitään kontaktia. Istuu sängyn laidalla tai makaa sängyllä. Juuri ja juuri vilkaisee pari kertaa, ei puhu mitään paitsi jos hänelle tekee suoran kysymyksen (vastaa jos vastaa) ja on kasvoiltaan täysin ilmeetön. Ei mikään ilo tavata, valitettavasti. 

Tällaista täällä. Osanotto ap:lle. 

Isäni kuoli syöpään eilen iltapäivällä, eli 18.02. Kuolemaan olin ehtinyt valmistautua, mutta en tajua tätä tyhjää tunnetta. Itkin hiukan kun tieto tuli ja sitten olen vaan... ollut. En osaa selittää tätä. Pelkään että suru tulee vielä niin voimakkaana että menetän itseni hallinnan. Olen aina ollut tarkka siitä, etten itke julkisesti. En vaan halua eikä siinä ole mitään väärää, mutta muutamat perheenjäseneni eivät tätä halua tajuta ja yrittävät tahallaan itkettää. Se on ilkeää ja tahditonta. Olen siinä mielessä tottunut suruun koska rakas isoäitini (isän äiti) kuoli melkein tasan vuosi sitten, mutta tosiaan pelkään sitä mahdollista yllätysreaktiota. Olen vasta 30...

nko teilla kokemuksia siita etta teilla on naureskelemaan asiasta?

Alan paasta yli ja saada sydameen tilaa jollekin joka ei sita yrita suutuspaissaan rikkoa

On vaikea uskoa etta isani kuoli vasta 11 paivaa sitten suomessa. En ehtinyt nakemaan hanta enaa vaikka liput oli tilattu seuraavaksi paivaksi Lontoosta Keravalle. Vaikka tiesinkin hanen vaikesta sairaudestaan (keuhkosyopa) en osannut odottaa mitaan akillista ja tuntui kuin aika ei olisi riittanyt tiedosta hanen akillisesta luhistumisestaan kuolemaa kohti viimeiseen hyvastelyyn. Joku kirjoittaja mainitsi tyhjiosta kuoleman jalkeen. Tama on totta. Ei ollut aikaa pysahtya hetkeksikaan etta saisi jokapaivaiset asiat Lontoossa ja hautausjarjestelyt suomessa jarjestykseen. Jossakin kohdin jokapaivainen elama ei tuntunut tarkealta, oli vain kasittamaton tuhjyys ja hammennys tilalla. Suru tulee 'viimeisen mohikaanin' menettamista. Isani oli viimeinen edellisesta sukupolvesta. Ei ole enaa ketaan vanhempaa henkiloa jonka luona vierailisi. Tuntuu kuin jonkilainen peruskivi olisi poistettu jalkojen alta. Samalla on alkanut laskenta omasta elinkaaresta ja ennustelut omasta jaksamisesta vanhemmalle ialle. Miten ymparilla olevat ihmiset odottavatkaan lahiomaisten ottavan asian (vanhemman kuoleman) rauhallisesti niinkuin mitaan ei olisi tapahtunut. Pitaisi hymyilla vaikka tuntuu stressaavalta ja ahdistavalta. Paiva kerrallaan velvollisuutta ja hammennysta. Vaikkakin olettaen etta vainaja sai rauhallisen lahdon tasta elamasta, tuntuu etta kuolema tuli liian yllattaen seka vainajalle itselleen etta omaisille. Haluan jakaa etta on parasta sopia asiat ja antaa kaikki anteeksi ennen vanhempien kuolemaa. Isani hylkasi henkisesti (ja myos taloudellisesti) kaikki nelja lastaan vanhempieni eron jalkeen ja olen silti yrittanyt aina lahestya hanta kaikessa sovussa ja ystavallisyydessa auttaen taloudellisesti hanen viimeisina aikoinaan kun pieni elake ei riittanyt sairaskuluihin. Kun ihminen sairastuu vakavasti han yrittaa tarrautua hadassaan kaikkiin lahiomaisiinsa vaikkakin valit ovat olleet mitattomat. Hylattyjen lasten taytyy kuin reveta liitoksistaan ja yrittaa auttaa vaikkakin tunteet ovat vuosikymmenia olleet tukahtuneet. Siita huolimatta vaikkakin on ollut vaikeaa ymmartaa vanhempiaan on paljon helpompaa tukea suraavaa sukupolvea kun tietaa olleensa 'aikuinen' vanhempiensa viimeisessa hadassa (aitini kuoli kolme vuotta sitten). On etuoikeus saattaa vanhempansa kunniallisesti haudan lepoon vaikkakin ristiriitaisin tuntein. Jokaisella meista on vain yhdet vanhemmat - yksi isa ja yksi aiti. Kunnia olkoon heille jotka ovat antaneet meille jalkelaisille elaman lahjan. Jaksamista kaikille, vmk

[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 19:38"]

Olin vihainen, kun kuoltuaankin pystyi vaikuttamaan elämääni. Vähän huono omatunto, että en kokenut mitään suurta surua. Hävetti vain sisareni, joka veti ksuheaa draamaa. Kauhulla odotan äidin kuolemaa sisareni takia. Helvetti tulee repeämään

[/quote]

en itsekkään kokenut mitään suurta surua... siskoni otti sen paljonkin kovemmin... olemme kaksosia, eri sukupuolta, ja erilaiset suhteet isään. Ikävä tottakai on, osasi olla tosi kova jos tahtoi... rauha hänen sielulleen.

Mun äitini kuoli kun olin 33v, juuri eronnut 3 lapsen yh (lapset 4-13v). Ei mulla ollut aikaa eikä mahdollisuutta surra asiaa, mun piti huolehtia lapsista ja isästä joka jäi ihan tyhjän päälle. Kuolemaa seuraavana päivänä olin jo töissä ja vain hautajaispäivän vapaalla. Ei siihen aikaan tunnettu sairauslomia kuolemantapauksen takia... lapsillehan se oli paljon kovempi paikka.

Isä haudattiin viikkoa ennen esikoisen ylppäreitä 6v myöhemmin. Elämä jatkui ihan normaalisti, surin itsekseni sen minkä surin. Päivääkään ei mene ettenkö heitä ajattelisi mutta fatalistina ajattelen että kaiken piti mennä näin.

Siis mitä ihmettä, tottakai vanhemman kuolema saa pahasti pois tolaltaan ja pitkäksi aikaa. En ymmärrä mitä ihmeteltävää siinä on. Vaikka välit olisivat etäisetkin, vanhempiin on erityinen side koska lapsuus ja suuri osa elämästä on vietetty heidän kanssaan.

Olen vierestä seurannut yli 50-vuotiaiden suhtautumista äitinsä menettämiseen. Reaktiot ovat olleet ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä - yksi oli sitä mieltä että hyvä näin, elämän kiertokulkua jne. (heidän äitinsä oli jo pitkään ollut sairas, ja sanonut itsekin ettei enää jaksaisi leikkauksia ja sairaalassa makaamista) kun taas sisarussarjan nuoremmasta päästä oleva meni ihan palasiksi moneksi kuukaudeksi ja yhä edelleen itkee muistellessaan äitiään.

Mielestäni kumpikaan reaktio ei ollut väärä tai oikea, vaan täysin linjassa surijoiden persoonien kanssa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa suhtautua näin vaikeaan asiaan. Vaikeinta tuntui sisaruksilla olevan se, että eivät lainkaan ymmärtäneen toistensa tapoja surra, mikä ikävä kyllä aiheutti nälvimistä, välien viilenemistä ja syytöksiä tekemisistä puolin ja toisin. 

Up

Söin kaksi vko rauhottavia ja unilääkkeitä.

Vieläkin on tavarat tallessa. En pysty heittämään pois. Ja itku tulee aina kun joku kysyy mitä hänelle kuuluu ja joudun sanomaan ääneen totuuden