Uskotko koko elämän kestävään rakkauteen parisuhteessa?

Ympäristössäni on tällaisia pitkiä rakkaudentäyteisiä parisuhteita, ja niihin lasken omanikin. Tietenkään ei voi tietää kaikista muuta kuin ulkokuoren, mutta luulisin kuitenkin että ne on onnellisia. Yksi pari on appivanhempani, jotka ovat olleet naimisissa 40 vuotta ja rakastavat selvästi toisiaan paljon.

Että nykyisin on vaikea nähdä liittojen pysyvän kasassa.



Tietysti jos toinen puoliso suostuu elämään kynnysmaton elämää ja pystyy hyväksymään pahatkin luonnevat, niin mahdollisuuksia on. Tahdon asiahan tuo lopulta on, mutta molempien.

vanhempani olleet jo kohta 40 vuotta hyvässä parisuhteessa, tuskin enää eroavatkaan (seitsenkymppisiä). Omalle kohdalle ei ole mitään pitkää parisuhdetta valitettavasti osunut.

Vaikka omat vanhempani ovat eronneet, ja todella monet muutkin suvussa. Meillä on mieheni kanssa yhteiseloa "jo" 11v. ja tuntuu että sekin on nykyään paljon. Huomenna meillä on 9. hääpäivä. ;)

muuttuu ja laimenee, mutta rakkaus säilyy, jos on säilyäkseen.



Vanhojen pariskuntien rakkauteen liittyy molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus ja toisesta tulee yhtä tärkeä ja rakas kuin oma lapsi. Siksi ajattelen, että esim. lesken on hyvin vaikea löytyy enää toista yhtä rakasta puolisoa, koska aikaa ei enää ole tulla niin tutuksi kenenkään muun kanssa. Voin olla väärässäkin...

Ikää mulla kohta 31 vuotta ja parisuhde kestänyt kohta 13 vuotta... Eikä loppua onneksi näy =)



lapisia on 2 ja kolmatta odotan eikä neljäskään ole pois suljettu =)



Myös mulla on muutama tuttu eronnut mutta enemmistö kavereista on onnelllisesti edelleen samassa parisuhteessa.

mutta se vaatii epäitsekkyyttä, toisen huomioonottamista ja toisen kunnioittamista sen rakkauden lisäksi.

Ja ARKIKESTÄVYYTTÄ ;) sillä aina ei voi olla kivaa tai jännittävää...

T:21v yhdessä/2lasta

Mä en usko, että läpi elämän kestävässä parisuhteessa on aina rakkautta, koska oman kokemuksen mukaan se tulee ja menee. Pointti on siinä, että silloinkin, kun ei rakasta, huolehtii ja välittää toisesta, kantaa vastuuta omista teoista toista kohtaan, on uskollinen, ystävällinen ja empaattinen kumppani. Silloin se rakkaus tulee taas takaisin, kun luottamusta ei rikota eikä parisuhteesta tehdä valtapeliä, jossa toinen tai kumpikaan ei uskalla olla enää heikko ja herkkä.



Olen itse ollut suhteessa vasta 10 (7vuotta naimisissa) vuotta, ja siinäkin ajassa ehtii tapahtua paljon. Silloin on vaan muistettava, että avioliitto on palvelutehtävä - ilman halua päästä sen oman mukavuudenhalun ja itsekkyyden yli liitto vaan ei toimi.

omat vanhempani erosivat kun olin 6v ja tälleen aikuisena olen tajunnut kuinka katkera siitä olen että erosivat sain sen takia että isäni petti. mielestäni olisivat edes voineet yrittää... :(



mutta oma mieheni oli ensimmäinen poikaystäväni ja olin myös hänen ensimmäisensä. tapasimme kun minä olin 14 ja mieheni 16. ja nyt olemme naimisissa ja olen lähes 20 ja mieheni 22.



onneksi kohta ollaan jo molemman parikymppisiä koska se on niin loukkaavaa kun ihmiset kuulee että ollaan niin nuoria ja naimisissa(luulevat että tämä meidän suhteemme on jotain teinirakkautta tai että olen raskaana). ollaan oikeesti rakastuneita ja ei todellakaan ole mitään pelleilyä.kaikki ihmiset eivät myöskään usko että olemme olleet yhdessä jo niin kauan. täytyy sanoa että olemme kyllä olleet yhdessä yllättävän pitkään ikäiseksemme mutta ei se oikeuta toisia tuomitsemaan.



vaikka vanhempani eivät kunnioittaneetkaan avioliitto-sanaa minä aion kunnioittaa sitä(on tietenkin tilanteita joissa ottaisin eron mutta ei pettäminen ole sellainen, sehän on vain seksiä ei rakkautta.)

Uskon. Löysin oman rakkauteni vasta 30-vuotiaana, mutta tämä liitto kyllä kestää. Sen vain tietää.

Ikää 37 vuotta, tapasin mieheni 16-vuotiaana. Ensimmäinen vuosi oli vaikea, mutta 17-vuotiaana totesin, ettei mun tarvitse etsiä enää. Lapset sain kolmenkympin molemmin puolin.



Uskon itse voivani rakastaa miestäni koko elämäni, joten miksen uskoisi miehen pystyvän samaan? Ihmiset muuttuvat, se on totta, eikä mitään varmaa voi sanoa, mutta todennäköisesti pysymme yhdessä. Olemme oppineet antamaan toisillemme tilaa ja hyväksymään sen, että joistakin asioista vain olemme eri mieltä. Suurissa asioissa suunta on kuitenkin sama.



Tuntuu, että yhä enemmän kuulee tuota "kyllä teillekin vielä elämä näyttää". Joskus tulee mieleen, puolustelevatko ihmiset sillä omaa käytöstään ja omia halujaan.



En ole koskaan pettänyt. Ihastunut olen, mutta tunteet ovat eri asia kuin teot. Olen silloin miettinyt, mitä itse olen vailla. Mieskään ei tietääkseni ole pettänyt.



Edelleen olen hurjan rakastunut.

uskon loppuelämän kestävään. olin jo 30v kun tämä suhde alkoi. sitä ennen oli ollut niitä vähemmän kestäviä yritelmiä.

Pakko yrittää uskoa, vaikka kaikki sanovat, että kyllä teillekin vielä ero tulee tai ainakin joudut antamaan anteeksi paljon.

ihmisiä sä oikein tunnet?! Mulle/meille ei ole ikinä kukaan sanonut noin, eikä tulis mullekaan mieleen sanoa kelleen.

Itse kysymykseesi: Uskon ja näin toivon omalla kohdallani käyvän. Toiset eroaa ja toiset, osa vain siksi ettei vaan enää jaksa edes yrittää... Parisuhde ei ole itsestäänselvyys, sitä pitää hoitaa :))

Olen toisessa avioliitossani ja jos jotakin siitä ensimmäisestä opin niin sen, että jokainen voi vastata vain omasta tunne-elämästään ja sen tasapainoisuudesta. Muista ihmisistä ei voi mennä takuuuseen, ei edes rakkaasta kumppanistaan.



Tiedän, että rakkaus voi sammua (kummalta tahansa esimerkiksi masennuksen tai ikäkriisin oireena) ja syttyä uudelleen, mutta en voi taata, etteikö mieheni sellaisessa tilanteessa laittaisi avioeroa vireille. Itse en laittanut.

Vanhemmillani se kesti 46 v, miehen isovanhemmilla 62 v, meillä on kestänyt kohta 30 v.

Nykyään on elämän aikana ihan yleisesti useampia peräkkäisiä suhteita ja se on ok.

että kestää. Itseasiassa omasta suvustani ei edes tule mieleen yhtäkään eronnutta pariskuntaa ja myös mieheni vanhemmat ovat olleet onnellisesti naimisissa jo pitkästi yli 40v.

Minun lähipiirissäni on niin paljon esimerkkejä. Appivanhempien liitto kestänyt jo 51v, omien vanhempieni 48v, mieheni siskon 26v, veljeni 23v, siskoni 20v, omanikin kohta 20v.



Mielestäni avainasioita ovat sekä riittävän samanlainen arvomaailma että luja tahto. Jos arvoihin kuuluu uskollisuus ja luottamus, esim. pettäminen ei kuulu asiaan.

Rakkauteen en usko, mutta siihen että kaksi aikuista ihmistä voivat puhaltaa yhteen hiileen läpi elämän, kunhan on vain tarpeeksi vahvat yhtäläiset päämäärät elämässä.

Olen ollut mieheni kanssa 10 vuotta enkä koe rakastavani häntä enää. Kuitenkin elämä mieheni kanssa on suhteellisen mukavaa. En kaipaa sellaista rakkautta elämääni. Mies on enemmän hellä ja kertoilee rakkaudesta, minä en juurikaan. Sellainen olen ollut aina.

Pettämisiä varmasti on suurimmassa osassa suhteota ja se kuuluu elämään mielestäni, vaikka ei se kivalta tunnu. Itse en petä, mutta jos mieheni on joskus pettänyt niin so what. Ei se minulta pois ole. Elämä on ihan kivaa näinkin.