En tykkää lapsestani

kotikasvatuksen. Häpeisit!

Hae ulkopuolista apua esim. perheneuvolasta. Tunteesi on ainakin minun mielestäni ihan normaalia eikä sitä tarvi säikähtää tai luulla, että nyt et enää kykene vanhemmaksi. Sinä olet aikuinen ja vanhempi, tykkäsit lapsestasi tai et. Kanna vastuusi, äläkä vaivu samalle tasolle. Lapsesi ansaitsee silti rakkauttasi vaikka hän on laiskaksi oppinutkin. Vika ei ole hänessä! Tee siis jotain! Mutta älä syytä lasta kaikesta. Hyvä kun tunnistat itsessäsi tällaisen piirteen. Tarvit apua.

perheneuvolasta, oppilashuollosta, tai vaikkapa mt_n puolelta.

ollaan sitä mieltä, että on ihan normaalia että esiteini ärsyttää, enkä kuulema ole ainoa jonka poika on tuollainen.



Mähän edelleen kärsivällisesti ohjaan ja tuen ja rakastan lastani :)

lukemalla kristillisen kirjan. Siinä neuvottiin kiittämään joka tilassa. Aloin kiittämään Jumalaa (kaipa sitä voi kiittää vaikka universiumia, jos ei Jumalaan usko) siitä, että lapseni on vaikea ja haastava. Kiitin, että lapsi huutaa ja kyseenalaistaa niin paljon. Mitä vaikeampi lapsi oli, sitä enemmän kiitin.

Tulokset olivat ihmeellisiä.

suosittelen lukemaan esim. Liisa Nevalainen-Keltikangas: Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys, on hyvä kirja, joka kertoo lapsien tempereramenttieroista. Siinä sanotaan mm. "jos lapsella on vaikea temperamentti, vaatii positiivisen vuorovaikutuksen luominen lapseen vanhemmilta kärsivällisyyttä ja mahdollisuutta keskittyä ja käyttää aikaa ja mahdollisesti myös jonkun verran tietoa lapsen ikäkausittaisesta psyykkissestä kehityksestä. (...). vaikean temperamentin piirteissä ei sinänsä ole mitään vaikeaa tai negatiivista. Kyse on vain siitä, että meidän kulttuurissamme lapsen odotetaan olevan toisenlainen. Koko määritelmä on lähtöisin aikuisesta, ei lapsesta. Temperamentti määritellään vaikeaksi siksi, että se tuottaa aikuiselle päänsärkyä, ei se lapselle ole sen vaikeampi kuin mikään muukaan temperamentti."



Tuo oli ihan satunnainen ote kirjasta, ei ehkä juuri tähän sopiva kohta, mutta suosittelen lukemaan kirjan ihan sen vuoksi, että se ehkä antaa toisenlaisen näkökulman asiaan. Myös vaikeassa temperamentissa on nimittäin hyviä puolia, niitä ei vaan ehkä huomaa/ymmärrä, kun ei osaa ajatella kokonaisuutta.

Itse olin tuossa iässä muuten juuri tuollainen, hygieniastani tosin huolehdin. Mutta äidilläni meni varmasti hermot. Siskoni puolestaan oli ahkera ja teki aina kaikkea ylimääräistäkin. Itse vain olin aivan patalaiska. Onneksi siitä voi oppia pois, oli minunkin pakko oppia.



Riippuu paljon temperamenttityypistä; olen kuin isäni, sisko taas äidin kaltainen. Isäni on patalaiska, äitini teki heidän yhdessä ollessaan kaiken.