Lue keskustelun säännöt.
Onko Nepsy-ominaisuudet lapsissa joku uusi asia?
23.09.2026 |
Tai sanotaan 30 edellisen vuoden aikana tullut?
Jos muistelen omaa lapsuuttani 70-luvulla pääkaupunkiseudulla ja koulunkäyntiä isoissa kouluissa ja isoissa luokissa, muistan kansakoulusta vain yhden pojan, jolla oli selkeitä sairauden oireita ja käsittämätöntä riekkumista, ei hänkään mikään nepsy ollut, ehkä ylivilkas tjsp.
Sitten oli erikseen tarkkailuluokat, koko koulussa oli ehkä yksi tai kaksi tarkkista ja niissä vain muutama oppilas. Näin saatiin työrauha normaaliluokkiin, jos saatiin. Huutelijoita ja suunsoittajia on ollut kyllä aina siitä asti kun vapaa kasvatus keksittiin.
Olisi kiva kuulla kuinka esim. 70-80 -luvulla koulunsa aloittaneet nepsyt ovat pärjänneet elämässä, pystyivätkö käymään jatko-opintoja, työllistyivätkö? Vai oliko tällöin yhtään nepsyä, pidettiinkö heitä tahallaan vaikeina ja sopeutumattomina lapsina?
Kommentit (16)
Alkoi kiinnostaa sen verran, että googlasin: taita olla tekoälyn yhteenveto
Vielä 1970-luvulla käsitettä ”nepsy” (neuropsykiatriset häiriöt) ei ollut olemassa, ja ymmärrys autismikirjosta, ADHD:sta tai Touretten oireyhtymästä oli Suomessa hyvin erilaista kuin nykyään. Nykyisin tiedetään, että kehityksellisiä neuropsykiatrisia piirteitä on noin 5–10 prosentilla lapsista, mutta 70-luvulla nämä lapset jäivät ilman asianmukaista diagnoosia tai tukea.
Diagnoosit ja termistö 1970-luvulla
MBD (Minimal Brain Dysfunction): Nykyisen ADHD:n sijaan lääkärit käyttivät 1970-luvuilla termiä MBD eli lievä aivotoiminnan häiriö (joskus myös vähäinen aivovaurio). Diagnoosi oli puhtaasti lääketieteellis-neurologinen. Sen ajateltiin johtuvan lievästä, syntymän aikoihin tulleesta poikkeavuudesta aivotoiminnassa. [1, 2]
”Kasvaa siitä ulos”: 70-luvulla vallitsi vahva uskomus, että MBD oli vain lapsuusaikainen kehityksen viivästymä, josta lapsi kasvaisi murrosikään mennessä ulos. Aikuisiän neurokirjon piirteitä ei tunnistettu lainkaan. [1, 2, 3]
Autismi: Autismi diagnosoitiin vain kaikkein syvimmin ja näkyvimmin oireilevilla lapsilla. Lieväoireisemmat autismikirjon lapset (kuten entisen Asperger-luokituksen saaneet) tai piirteitään peittelevät (maskaavat) tytöt jäivät kokonaan huomiotta.
Miten arki näyttäytyi lapselle?
Koska piirteitä ei ymmärretty neurologisina ominaisuuksina, lasten käyttäytyminen tulkittiin usein tahalliseksi.
Leimaaminen: Vilkkaat, impulsiiviset ja keskittymisvaikeuksista kärsivät lapset leimattiin herkästi kurittomiksi, tuhmiksi, laiskoiksi tai huonosti kasvatetuiksi. Haaveilevat tai vetäytyvät lapsia (kuten ADD-oireiset) pidettiin taas omissa maailmoissaan olevina tai hitaampina oppijoina.
Koulumaailma: Peruskoulu-uudistus astui voimaan 1970-luvulla. Erityistukea ei ollut nykymuodossaan tarjolla. Nepsy-lapset sijoitettiin usein tarkkailuluokille (”tarkkiksille”) tai apukouluihin, joissa kurinpito saattoi olla ankaraa ja ymmärrys oireiden syistä vähäistä.
Kasvatussyyllisyys: Vastuu lapsen haastavasta käytöksestä kaatui lähes täysin vanhempien – erityisesti äitien – niskaan. Autismin syyksi epäiltiin kylmiä, etäisiä niin sanottuja ”jääkaappiäitejä”, mikä aiheutti perheille valtavaa syyllisyyttä ja häpeää.
Pitkäaikaiset seuraukset (Kuntoutusvelka)
Koska 1970-luvun lapsia ei autettu ymmärtämään omaa neuroepätyypillisyyttään, moni tuon ajan lapsi on kasvanut aikuisuuteen kantaen mukanaan rikkinäistä omakuvaa. Ilmiötä kutsutaan usein kuntoutusvelaksi. Moni 70-luvulla lapsuuttaan elänyt onkin hakeutunut tutkimuksiin ja saanut ADHD- tai autismikirjon diagnoosin vasta viisikymppisenä, omien lastensa tai lastenlapsensa diagnoosiprosessien myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mietin elämää vaikkapa isoäitini lapsuudessa ja nuoruudessa 1920-30 -luvuilla, hänen kertomustensa perusteella, kouluissa oli todella tiukka kuri ja rangaistukset käytössä. Köyhemmät eivät edes käyneet kuin ilmaista kansakoulua 2-4 vuotta. Ruumiillinen työ, joka oli pakollista hengen pitimiksi, vei varmaan kaikki resurssit nepsyiltä: jos halusit syödä ja asua jossakin, oli pakko osallistua yhteisön tehtäviin ja töihin, jo nuoresta alkaen
Ei ole uusi asia. Minä olen syntynyt 80-luvulla, vanhempani 50-luvulla, ja ollaan molemmat autismin kirjolla/asperger.
Ei. Ennen niitä vain ei tunnistettu.
Omalta luokalta (pelkästään) olisi saanut sijoittaa ilmeisen adhd-pojan apukouluun. Yläasteella vihdoin meni tarkkikselle.
Pari outoa tyyppiä tuli ja meni, toinen ilmeisesti kuoli nuorena. Toisessa luokassa oli aivovauriotapaus ja ylivilkas, jne. Viimeksi mainittu oli samaa sukua kuin oman luokkani adhd -oppilas.
Sisarukseni tuli kouluun 3 vuotta jälkeeni, ja heillä oli ihan eri meno näissäkin asioissa. Apua sai paljon helpommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jakamani asia ei liity suoraan aloitukseen, mutta olen joskus miettinyt miksi kaikki pitää diagnosoida ja keksiä jokin termi tai nimi jollekin? Ymmärrän sen puolen, että se voi auttaa ymmärtämään itseä sekä tuoda muille ymmärrystä. Toisaalta miksi ei voitaisi olla erilaisia?
Vierailija kirjoitti:
Jos mietin elämää vaikkapa isoäitini lapsuudessa ja nuoruudessa 1920-30 -luvuilla, hänen kertomustensa perusteella, kouluissa oli todella tiukka kuri ja rangaistukset käytössä. Köyhemmät eivät edes käyneet kuin ilmaista kansakoulua 2-4 vuotta. Ruumiillinen työ, joka oli pakollista hengen pitimiksi, vei varmaan kaikki resurssit nepsyiltä: jos halusit syödä ja asua jossakin, oli pakko osallistua yhteisön tehtäviin ja töihin, jo nuoresta alkaen
Olihan silloinkin marginaali-ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanattomaksi menee useinkin tällä palstalla. Tämä palsta paljastaa miten jumalattomasti Suomessa on tyhmiä ihmisiä, esimerkkinä aloittaja.
Minä itse olen 1960- luvulla syntynyt ja tiennyt aina olevani erilainen kuin muut. Pakko oli vaan pärjätä ja esittää muuta kuin on. Nykyisin puhutaan maskaamisesta. Nyt seniori- iässä ehkä aletaan tutkia asiaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mietin elämää vaikkapa isoäitini lapsuudessa ja nuoruudessa 1920-30 -luvuilla, hänen kertomustensa perusteella, kouluissa oli todella tiukka kuri ja rangaistukset käytössä. Köyhemmät eivät edes käyneet kuin ilmaista kansakoulua 2-4 vuotta. Ruumiillinen työ, joka oli pakollista hengen pitimiksi, vei varmaan kaikki resurssit nepsyiltä: jos halusit syödä ja asua jossakin, oli pakko osallistua yhteisön tehtäviin ja töihin, jo nuoresta alkaen
Olihan silloinkin marginaali-ihmisiä.
Pikkuhupsuja, kylähulluja, taiteilijoita, pelureita, juoppoja.
Muutamia mainitakseni.
Vierailija kirjoitti:
Jakamani asia ei liity suoraan aloitukseen, mutta olen joskus miettinyt miksi kaikki pitää diagnosoida ja keksiä jokin termi tai nimi jollekin? Ymmärrän sen puolen, että se voi auttaa ymmärtämään itseä sekä tuoda muille ymmärrystä. Toisaalta miksi ei voitaisi olla erilaisia?
Mikä logiikka tuossa on? Miten se, että ihmiset saavat diagnoosin, tekee heistä samanlaisia kuin muut? Asiahan on pikemminkin päinvastoin; esimerkiksi kirjolla oleva saa varmasti enemmän rohkeutta olla oma itsensä ja lopettaa stressaava maskaaminen, kun saa selityksen oireilleen.
Diagnoosi sinänsä ei välttämättä muuta mitään, mutta se voi mahdollistaa tukea ja itseymmärrystä. Se ei ole keneltäkään pois. Diagnoosia ei tarvitse välttämättä edes kertoa kenellekään. Ei se ole mikään leima otsassa.
Opettajana voin kertoa, että kyllä ne autistit ja adhd:t sieltä luokasta erottuvat, oli diagnoosia tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina on ollut kaikkea mutta...nykyään on se että mitään ei vaadita.
Aina on tiedetty että älylaitteiden tuijotus tuhoaa keskittymiskyvyn ja älyllisiä ominaisuuksia.
Kuitenkin asian on annettu olla.
Jännä kattoo mikä on ai buumin lopputulema.
Koulunkäynnistä saattoi saada vapautuksen vielä 80- luvun alussa. Oli myös kokonaan erillisiä apukouluja.
Anopin kanssa puhuttu, että kylläkän appi oli ihan Asperger. Tajuttiin kun suvussa alkoi ilmetä ja samalla huomattiin että on noista miehen siskoista myös yksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jakamani asia ei liity suoraan aloitukseen, mutta olen joskus miettinyt miksi kaikki pitää diagnosoida ja keksiä jokin termi tai nimi jollekin? Ymmärrän sen puolen, että se voi auttaa ymmärtämään itseä sekä tuoda muille ymmärrystä. Toisaalta miksi ei voitaisi olla erilaisia?
Mikä logiikka tuossa on? Miten se, että ihmiset saavat diagnoosin, tekee heistä samanlaisia kuin muut? Asiahan on pikemminkin päinvastoin; esimerkiksi kirjolla oleva saa varmasti enemmän rohkeutta olla oma itsensä ja lopettaa stressaava maskaaminen, kun saa selityksen oireilleen.
Diagnoosi sinänsä ei välttämättä muuta mitään, mutta se voi mahdollistaa tukea ja itseymmärrystä. Se ei ole keneltäkään pois. Diagnoosia ei tarvitse välttämättä edes kertoa kenellekään. Ei se ole mikään leima otsassa.
Opettajana voin kertoa, että kyllä ne autistit ja adhd:t sieltä luokasta erottuvat, oli diagnoosia tai ei.
Siitä puhuinkin, kun kerroin, miten se auttaa ymmärtämään itseä ja auttaa myös muita ymmärtämään. En tarkoittanut, että se on jokin leima otsassa. Siitä on joskus kiusattu, josta on jäänyt ikävä kokemus asiasta. Tiedän mitä on elää nepsynä. Ajattelin tuoda vain ajatuksen jota olen pohtinut välillä liittyen erilaisuuden hyväksymiseen tässä maailmassa. Pohdin laajemmin erilaisuutta ja sen hyväksymistä.
Ei.
Syntymästäni asti olen ollut autistinen ja kärsinyt siitä todella paljon. Aina on vain pidetty laiskana ja ujona.
En koskaan pystynyt opiskelemaan enkä pärjää työelämässä.
Te normaaleina syntyneet elätätte minut hautaani asti koska ette kohdelleet ettekä kohtele kuin ihmistä
Entisaikaan käytettiin termiä kylähullu. Nykyään ne diagnosoidaan.