Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka helvetillisessä avioliitossa mutta
22.01.2012 |
eivät jostain ihmeen syystä ole vielä(kään) eronneet tai ovat jo päättäneet erota mutta eivät ole vielä eronneet?
Meillä mies on tehnyt viimeiset temppunsa, kun aloittaa jo aamusta minun haukkumiseni, mm. tänään julisti kuinka inhoaa minua koska olen jättänyt jonkun pienen asian hoitamatta. Haukkumista, huomauttelua ja kontrollointia on jatkunut jo ties kuinka kauan eikä muutosta varmasti tule tapahtumaan. Minua surettavat 1-ja 3-vuotiaat lapset, jotka tulevat kaipaamaan isäänsä, mutta tämä parisuhde pilaa oman mielialani jolloin en jaksa enää mitään. Harmittaa vietävästi ja syyllistän itseäni väärästä valinnasta.
Mieheni on empatiakyvytön, ailahteleva, arvaamaton jne jne. Tällä hetkellä olen hoitovapaalla ja olen nyt päättänyt että hankin työpaikan ja ostan oman asunnon itselleni ja lapsilleni. Toinen vaihtoehto olisi lähteä heti kaupungin vuokra-asuntoon, mutta en sitten jaksaisi peräperää kahta muuttoa, kun kuitenkin olen palaamassa pian töihin.
Välillä sitten menee niin hyvin että ei uskoisi niitä vaikeita aikoja. Päätöksen tekeminen on todella vaikeaa, useasti olen päättänt lähteä ja sitten pyörtänyt päätökseni.
KOhtalotovereita, mistä sen tietää milloin on aika erota?
Kommentit (20)
Ystäväpiirissäni kaikki halveksivat yksinhuoltajia, eli olisin menettänyt myös ystäväni erotessa. Minun miehelläni on eräs käyttäytymishäiriöihin liittyvä sairaus, jonka tiesin jo seurustellessa. Silloin hänellä oli siihen lääkitys, mutta hän luopui lääkityksestä muutama vuosi sitten ja muuttui hyvin vaikeasti ymmärrettäväksi. Elämämme on ollut välillä yhtä helvettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sellainen tilanne, että mitään rakkautta ei enää ole ollut vuosiin. Mies haukkuu, lyö, ei tee perheen eteen mitään .
Olen päättänyt jäädä. Olen niin lannistettu etten edes tiedä kuinka voisin lähteä. Ja mies varmaan (ihan oikeasti) tappaisi meidän lapset kostoksi silloin, kun tapaisi niitä eron jälkeen. Välillä olen jopa miettinyt itsemurhaa, mutta lasten takia en voi.
Ja tosiaan. Tästäkin suhteesta uskomatonta kyllä löytyy niitä hyviä hetkiä ja mukavaa yhdessäoloa. Sellaisia hetkiä, että tää kaikki muu tuntuu ihan pahalta unelta mitä ei oo ollutkaan.
Ärsyttää ihmiset, jotka sanovat, että pitäisi vain lähteä. Niinkuin voisin vain kävellä ovista ulos ilman mitään seurauksia. Niinkuin mieheni ei saisi uskoteltua kaikille miten olen mielipuoli ja haluan tarkoituksella mustamaalata häntä ettei hän tapaisi lapsiaan. Tai miten lapset kuitenkin rakastavat isäänsä: heitä hän on kohdellut paremmin kuin minua.
Kerran ensiavussa teki mieli sanoa, että luuleeko se hoitaja, että minä ihan huvikseni ja ilokseni pysyn tässä suhteessa? Että tämä on minun mielestäni tervettä ja oikein? Tai että rakastan sitä hirviötä joka saa päiväni tuntumaan näin kauheilta?Ei ole helppoa. Jos ap pystyt niin lähde pois pahasta suhteesta ennenkuin olet yhtä pohjalla kuin minä olen.
Oma äitini lähti tuollaisesta suhteesta onneksi. Pitkällisen painostusten jälkeen. Me lapset painostimme. Ei meidän tarvinnut käydä isämme luona. Siihen pahoinpitelyyn oli todisteet. Saimme elää rauhassa eikä tarvinnut pelätä taas riehuvaa isää, eikä tarvinnut juosta enää karkuun. Tai itkeä peiton alla lohduttomana.
Meitäkin kohdeltiin paremmin kuin äitiämme. Mutta, se kun äitimme sai turpiinsa säännöllisesti, söi meitä sisältäpäin ja vihasimme isäämme.
Toivoimme aina hyviä hetkiä, niitä kyllä oli. Mutta samalla saimme miettiä milloin se ukko taas kilahtaa.
Sitäkö sinä haluat omille lapsillesi? Pelkoa?
Luuletko tosissasi että lapset rakastavat ihmistä joka tekee pahaa heidän äidilleen? Ehkä jollain tasolla rakastavat, mutta oikeasti, usko minua. Ennemmin he haluavat että se LOPPUU! Kuka lapsi haluaisi nähdä kun hänen omaa, rakasta äitiään hakataan ja satutetaan? Ei kukaan lapsi, ei vaikka se tekijä olisi miten oma isä.
exmiehelle oli se kuinka hullu hyvänsä, ja lisäksi tietää missä kirjoittaja ja perhe asuu,missä lapset koulussa. Hullua miestä vastaan ei todellakaan ole lähtijällä mitään turvaa, joku lähestymiskielta ei ketään pysäytä.
Melkein joka päivähän maailmalta sataa uutisia juuri noista erotilanteessa vaimonsa ja tai lapsensa tappaneista miehistä.
Surullinen tilanne, en vastaavassa uskaltaisi itsekään lähteä, kun missään ei ole turvassa, turvakodissakaan ei voi koko suku loppuelämää viettää. Ainoa turvallinen vaihtoehto olisi myrkyttää se mies tai itsepuolustustilanteessa päästää se hengestään.
nyt nainen et hukkaa enää yhtään elämääsi noin paskaan suhteeseen!!
ihan järkkyä luettavaa!!
jos oikeasti pelkäät lastesi hengen puolesta,ei sun ole pakko antaa lapsia ukollesi!
nyt lähet sieltä turvakotiin!
[/quote]
siltä että mies voi tehdä viimeisen temppunsa niin kuka kehtaa syyllistää naista joka jää.
siltä että mies voi tehdä viimeisen temppunsa niin kuka kehtaa syyllistää naista joka jää.
Pystyn kuitenkin kertomaan kokemukseni lapsen asemassa. Lapsena joka joutui kuuntelemaan ja näkemään tuollaista menoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta sitten kun todella olet eronnut niin olet pelkkä yh-surkimus jonka on turha enää hakea täältä sympatiaa.
Siis niiltä, jotka saivat voimaa lähteä.
Saako lapset tavata väkivaltaista isää? Pelottaako teitä öisin, että joku murtautuu kotiin? Miten rakensitte uuden elämän? Mitkä asiat auttoi jaksamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väliin vielä nykyaikana?
Ajoin taksia useamman vuoden ja kyytiin tuli kerran noin 60 - 70 v pariskunta. Mies ärisi ja oli tosi kamala vaimoa kohtaan koko 5 km matkan. (tais sanoa jotain pidä ämmä turpas kiinni tmv.) Huomasin, että vaimo oli täysin alistetussa asemassa. Kävi mielessä, että saattoi jopa nyrkki heilahtaa, kun kotia pääsivät.. Koko loppu yön mulla oli jotenkin kurja olo.
siltä että mies voi tehdä viimeisen temppunsa niin kuka kehtaa syyllistää naista joka jää.
Lapsikin voi viimein vain odottaa kuolemaa, joka pelastaisi.
Lapsi voi hyvinkin syyllistää naist, joka tuollaiseen suhteeseen jää. Äitini saa levätä haudassaan pitkään, ennen kuin minä annan sen anteeksi.
Viimeinen hetki lähteä on silloin, kun vielä on riittävästi ymmärrystä ja (uhka)rohkeutta. Myöhäistä on silloin, kun ei enää osaa, ymmärrä eikä uskalla.
Mitä väliä elämällä on, jos se on vain pelkäämistä, alistumista, nöyryyttämistä? Onko enää mitään menetettävää, vaikka joku tappaisi?
Kysyn tuota ihan tosissani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lasteni isän kanssa. Eropäätös oli pitkällisen prosessin tulos, mutta kyllä sen sitten tiesi kun tuli pohja vastaan, että nyt on pakko lähteä. Eihän se helppoa ollut. Mutta nyt, kolmen vuoden jälkeen, olen todella onnellinen että lähdin.
Ei kannata hätiköidä, mutta ei kyllä liian pitkään jäädäkään. Harvemmin asiat oikeasti muuttuu, jos toinen osapuoli ei näe omassa käytöksessään mitään vikaa.
Voimia sinulle!
Kannattaa lähteä heti. minä tekisin niin, että lähtisin kaupungin vuokra-asuntoon ja olisin kotona viela ainakin muutaman kuukauden tai jopa puolitoista vuotta ;) Lapsille on liian suuri stressi kokea samaan aikaan muutto, vanhempien ero JA äidin töihin meno eli lapsen näkökulmasta hoidon aloitus. Lisäksi kivan asunnon löytäminen ei käy aina käden käänteessä, parempi ostaa kaikessa RAUHASSA se asunto, että on sitten mieleinen, eikä "lähtöpaniikissa", muistaen myös talon kosteus- eli kuntokartoituksen.
Älä jää enää ihmettelemään mitä tehdä, tuo miehesi käytös tuntuu todella sairaalta. Sinuna soittaisin aamulla kaupungille ja jättäisin vuokra-asuntoanomuksen. ;) ...
Voimia muutokseen!! Sitä siinä tarvitaan, eli Kannattaisi miettiä että jäät vielä lasten tueksi kotiin tilnateen muuttuessa. Ehsit töihin myöhemminkin! Huom. asumistuki ja muut tuet yksinhuoltajalle.
Voimia!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huom. asumistuki ja muut tuet yksinhuoltajalle.
Yksinhuoltaja saa asumistuen samoin perustein kuin muutkin, eli tulojen suhde vuokrakustannuksiin. Mitään yksinhuoltajakorotusta siihen EI ole, kuten ei muissakaan yhteiskunnan tuissa. Ainoa on lapsilisä, missä on yksinhuoltajakorotus, noin 44e/kk lasta kohti. Yhteiskunta ei siis tue yksinhuoltajia sen avokätisemmin kuin muitakaan, kaikki riippuu tulojen ja menojen suhteesta.
Tämän halusin vain asian itse läpi käyneenä sanoa, ettet tule ap harhaanjohdetuksi. Uskon silti että sinä ja lapset olisitte onnellisempia omillanne, vaikka vähän tiukemmalla budjetillakin. Elämä kantaa.
Minulla sellainen tilanne, että mitään rakkautta ei enää ole ollut vuosiin. Mies haukkuu, lyö, ei tee perheen eteen mitään .
Olen päättänyt jäädä. Olen niin lannistettu etten edes tiedä kuinka voisin lähteä. Ja mies varmaan (ihan oikeasti) tappaisi meidän lapset kostoksi silloin, kun tapaisi niitä eron jälkeen. Välillä olen jopa miettinyt itsemurhaa, mutta lasten takia en voi.
Ja tosiaan. Tästäkin suhteesta uskomatonta kyllä löytyy niitä hyviä hetkiä ja mukavaa yhdessäoloa. Sellaisia hetkiä, että tää kaikki muu tuntuu ihan pahalta unelta mitä ei oo ollutkaan.
Ärsyttää ihmiset, jotka sanovat, että pitäisi vain lähteä. Niinkuin voisin vain kävellä ovista ulos ilman mitään seurauksia. Niinkuin mieheni ei saisi uskoteltua kaikille miten olen mielipuoli ja haluan tarkoituksella mustamaalata häntä ettei hän tapaisi lapsiaan. Tai miten lapset kuitenkin rakastavat isäänsä: heitä hän on kohdellut paremmin kuin minua.
Kerran ensiavussa teki mieli sanoa, että luuleeko se hoitaja, että minä ihan huvikseni ja ilokseni pysyn tässä suhteessa? Että tämä on minun mielestäni tervettä ja oikein? Tai että rakastan sitä hirviötä joka saa päiväni tuntumaan näin kauheilta?
Ei ole helppoa. Jos ap pystyt niin lähde pois pahasta suhteesta ennenkuin olet yhtä pohjalla kuin minä olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sellainen tilanne, että mitään rakkautta ei enää ole ollut vuosiin. Mies haukkuu, lyö, ei tee perheen eteen mitään .
Olen päättänyt jäädä. Olen niin lannistettu etten edes tiedä kuinka voisin lähteä. Ja mies varmaan (ihan oikeasti) tappaisi meidän lapset kostoksi silloin, kun tapaisi niitä eron jälkeen. Välillä olen jopa miettinyt itsemurhaa, mutta lasten takia en voi.
Ja tosiaan. Tästäkin suhteesta uskomatonta kyllä löytyy niitä hyviä hetkiä ja mukavaa yhdessäoloa. Sellaisia hetkiä, että tää kaikki muu tuntuu ihan pahalta unelta mitä ei oo ollutkaan.
Ärsyttää ihmiset, jotka sanovat, että pitäisi vain lähteä. Niinkuin voisin vain kävellä ovista ulos ilman mitään seurauksia. Niinkuin mieheni ei saisi uskoteltua kaikille miten olen mielipuoli ja haluan tarkoituksella mustamaalata häntä ettei hän tapaisi lapsiaan. Tai miten lapset kuitenkin rakastavat isäänsä: heitä hän on kohdellut paremmin kuin minua.
Kerran ensiavussa teki mieli sanoa, että luuleeko se hoitaja, että minä ihan huvikseni ja ilokseni pysyn tässä suhteessa? Että tämä on minun mielestäni tervettä ja oikein? Tai että rakastan sitä hirviötä joka saa päiväni tuntumaan näin kauheilta?Ei ole helppoa. Jos ap pystyt niin lähde pois pahasta suhteesta ennenkuin olet yhtä pohjalla kuin minä olen.
nyt nainen et hukkaa enää yhtään elämääsi noin paskaan suhteeseen!!
ihan järkkyä luettavaa!!
jos oikeasti pelkäät lastesi hengen puolesta,ei sun ole pakko antaa lapsia ukollesi!
nyt lähet sieltä turvakotiin!
omaan asuntoon.
Jos olisin ollut viisas ja järkevä olisin heti lähtenyt vuokralle.
Olin aina asunut omistusasunnossa, joten muutto vuokralle oli täysin poissuljettu asia.
Asuimme muutaman vuoden omistusasunnossa ja totesin, että tarvitsemme enemmän tilaa.
Pelkäsin eroa ja miestäni aivan hirvittävästi.
En uskaltanut erota.
Mieheni on akateeminen ja minä olin altavastaajana kotiäitiyden vuoksi.
Tsemppiä ja lähde pian.
Jos olisin ollut viisas ja järkevä olisin heti lähtenyt vuokralle.
Olin aina asunut omistusasunnossa, joten muutto vuokralle oli täysin poissuljettu asia.
Asuimme muutaman vuoden omistusasunnossa ja totesin, että tarvitsemme enemmän tilaa.
Pelkäsin eroa ja miestäni aivan hirvittävästi.
En uskaltanut erota.Mieheni on akateeminen ja minä olin altavastaajana kotiäitiyden vuoksi.
Tsemppiä ja lähde pian.
kuulostaa pahalle. olen ollut samanlaisessa tilanteessa, olen saanut pelätä oman ja lapsen turvallisuuden puolesta. missä päin asut?
Olen nyt päässyt muuttamaan eri paikkakunnalle 2kk sitten. raskasta on mutta enää ei kukaan ahdistele päivittäin, kiusaa, painosta, saan olla mitä mieltä haluan asioista. uskomatonta saada olla rauhassa kotona. voimia sinulle.
jos haluat kirjoittaa niin vilmuri1976@gmail.com
omaan asuntoon. Jos olisin ollut viisas ja järkevä olisin heti lähtenyt vuokralle. Olin aina asunut omistusasunnossa, joten muutto vuokralle oli täysin poissuljettu asia. Asuimme muutaman vuoden omistusasunnossa ja totesin, että tarvitsemme enemmän tilaa. Pelkäsin eroa ja miestäni aivan hirvittävästi. En uskaltanut erota. Mieheni on akateeminen ja minä olin altavastaajana kotiäitiyden vuoksi. Tsemppiä ja lähde pian.
joidenkin käsityksen mukaan parempi asua kuin vuokra-asunnossa. Onko vuokra-asuminen Suomessa tosiaan noin kamala mörkö? Kyllä täällä on sitten yleisessä keskustelussa paljon korjattavaa.
taas palailee...Kiitos tsempistä 2 ja muut ja nro 3 hyvä pointti etteivät lapset joutuisi samaan aikaan kokemaan vanhempien eroa ja päiväkotiin menoa :(. Ja nro 5, en todella tiedä mitä muuta sanoa kuin että pelasta itsesi, lähde turvakotiin salaa mieheltä. Vielä jos meidänkin suhteessa olisi fyysistä väkivaltaa niin...vaikka "lievää" on ollutkin sekä uhkailua, onhan sekin jo liikaa!
Ei tämä tästä tosiaan näytä muuttuvan, syksyllä viimeksi laitoin vuokra-asuntohakemuksia VVO:lle ja johonkin muuhun säätiöön, mutta eipä mitään ole kuulunut kuukausiin. Kaupungin vuokra-asuntoa haen sitten kun olen 100% varma etten peru sitä (1v sitten hain asuntoa mutta en ottanut vastaan vaikka sainkin, ero siis oli tulossa koska mieheni tönäisi minua, peruin sitten tyhmänä eron ja jäin), ei taideta enää ottaa kaupungilla tosissaan monen perumisen jälkeen. Mahdollista olisi myös väliaikainen vanhemmillani asuminen, mutta en kyllä sinnekään haluaisi.
Kuopus on kuitenkin vasta hiukan yli 1v, joten en millään haluaisi vielä laittaa hoitoon, käytän viimeiset säästöni ja olen vielä alle vuoden kotona. Asunnon osto ei tietenkään onnistu ennen työpaikkaa, itse asiassa työ on odottamassa mutta se ei ole 100% varma enää.
Olisi kyllä mukava kuulla, miten kahden ihan pienen kanssa pärjää yksinhuoltajana?
täällä taas, jouduin heti lähtemään koneelta ja kaivoin vasta nyt ketjun esiin. Kiitos vastauksista, käytiin tuossa loppuillasta miehen kanssa keskustelua, ja ja yllätys yllätys mies oli koko päivän "mielin kielin".
Tämä on aina tätä, tajuaa mitä on edessä eikä uskalla ärsyttää minua. Huusin hänelle ulkona tänään kun alkoi nalkuttamaan taas jostain väärään paikkaan jättämästäni esineestä (oli jäänyt kun kiireessä menin lohduttamaan itkevää 1v pulkassa), ihme ettei hyökkää vastaavissa tilanteissa kimppuuni vaikka "nolaankin" häntä.
Illalla sanoi että haluaakin että lähden täältä (kuulemma mahd. pian) itse ei aio olla se aloitteellinen osapuoli. Ei hemmetti! Sitten juteltiin siinä rakentavasti jopa sen jälkeen.
Kun eihän tuo mies edes halua perhettään "kotiinsa" (maksan 40% asuntolainasta myös hoitovapaalla ollessani). Puhuu mitä sylki suuhun tuo! Sitten puhuu taas vaikka mitä kuinka asiat muutetaan ja miten nyt olisi parasta meidän perheelle..
Hulluksihan tässä tulee, voimat tämä liitto vie joka tapauksessa :(
Ei minulla ole vuokra-asumista vastaan mitään ihan varmasti parempi kuin jokapäiväinen huono olo. Vaikeaa tässä on se että hyviä hetkiä on paljon myös.
Eräs vastaaja antoi s-postinsa, kirjoittelen huomenna!
Vastailen muillekin huomenna, nyt nukkumaan.