Lue keskustelun säännöt.
Ihastumisen sietämättömyys....
14.01.2012 |
Olen ihan hukassa. Ihastuin työkaveriini, tästä on nyt 1,5 vuotta. Meillä on jokin kummallinen veto toisiimme, tämä ei siis ole yksipuolista. Ja tietysti olemme molemmat naimisissa, lapsiakin on.
Mitään tosi pahaa ei ole välillämme tapahtunut. On vähän pidetty kädestä, hiplattu, halailtu ja kerran vähän muhinoitiinkin, mutta siis housut jalassa kummallakin.
Ollaan juteltu tästä, tiedetään siis se, että kummallakin on samanlaiset tunteet ja ajatukset toisesta. Ollaan myös molemmat ns. kilttejä, naimisissa ensimmäisten seurustelukumppaneiden kanssa, emme ole pettäneet aikaisemmin. Molempien avioliitot ihan ok. Ei mitään intohimoa enää, kun 15 vuotta yhteiseloa takana. Lapsiperheen arkea.
Mutta olen siis aivan koukussa. Nytkin vähän väliä käyn tsekkaamassa sähköpostin, että olisko tullut häneltä jotain... Tekstareita tai puheluita ei tietenkään voi viikonloppuna olla.
Tiedän, että tämä pitäisi lopettaa alkuunsa, mutta kun en vaan saa sitä tehtyä. APUA!
Kommentit (4)
Minäkään en haluaisi erota. Lasten takia. Ja tietysti välitän omasta miehestäni, en haluaisi hänelle mitään pahaa. Tiedän, että oma mieheni rakastaa mua todella paljon, eikä voi kuvitellakaan elämää ilman mua. Tuntuisi niin väärältä viedä se häneltä. Vaikka ne omat tunteet omaa miestä kohtaan on lähinnä toverillisia...
Tätä toista miestä kohtaan tunteet on taas aika huikeita. Hämmentäviä. Ollaan molemmat yritetty taistella näitä tunteita vastaan ja sänkyyn ei tosiaan olla päädytty. Tai oltiin me tosiaan kerran sängyssä, mutta ei siis seksiä :)
Huoh. Elämä on vaikeaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinpä. Tutun kuuluista pohdiskelua. Minäkään en haluaisi miehelleni mitään pahaa, tiedän että hän ei koskaan pettäisi minua ja en tiedä kuinka hän erosta selviäisi.
Mun ongelma vaan on se, että ihastuminen todellakin muuttui rakkaudeksi, ja en oikein osaa kuvitella elämää myöskään ilman työkaveriani. Tiedän että kaikkea ei voi saada. Pelkään että tämä päättyy niin että mulla ei ole lopulta mitään. Ja sen kai ansaitsisin.
Toisaalta tunteet eivät voi olla vääriä. Teot vain. Ja mä olen tehnytkin jo aivan liikaa. Haluaisin että mulla olisi selkärankaa tehdä joku päätös. Ja jossain vaiheessa se on tehtävä. Tuntuu vain että ei ole mitään oikeaa ratkaisua. Vain vääriä.
Elämä tosiaan on vaikeaa. Mutta se on elämää.
Toivottavasti ap asiasi järjestyy parhain päin. Ehkä saat repäistyä itsesi irti tuosta työkaverista. Voisitko vaihtaa työpaikkaa? Tiedän että nämä neuvot eivät auta etenkin kun olet syvästi ihastunut. Muutenkin absurdia mun yrittää auttaa, vähän kuin hullu neuvois toista hullua. Mutta tsemii kuitenkin sulle ap.
En usko, että työpaikan vaihto tässä mitään auttaisi. Ollaan jotenkin ajauduttu liian syvälle. Ollaan nytkin erinäisistä syistä oltu kuukauden verran näkemättä toisiamme... No, sitten soitellaan ja kirjoitellaan sähköposteja. Toinen on mielessä kuitenkin.
Ja tiedän, että pitäsi repäistä itsensä irti, totta kai se olisi se järkevin teko! Mutta kun toisaalta en vain halua... Tiedät varmasti, mitä tarkoitan.
ap
Tuo sun kirjoitus on kuin suoraan mun elämästä. Paitsi että meillä on tapahtunut muutakin kuin halailua. Muuten vois sanoa että kaikki täsmää aika hyvin.
Voin sanoa suoraan että antaisin mitä vaan että en olis koskaan tavannut tätä työkaveriani, sillä niin sekaisin hän on elämäni saanut. Tai ehkä tämä olis tapahtunut joka tapauksessa, ehkä kyse onkin mun päästä. Voin myöntää että mulla varmaan on joku ikäkriisi, ja ehkä tämä johtuu siitä. Ehkä ei.
Mun elämästä on tullut valheiden verkko, ja tiedän minäkin että tämä pitäis lopettaa ja äkkiä. Mutta miten se tapahtuis? Rakastan työkaveriani, ja niin kauan kun ollaan samassa paikassa töissä en usko että tämä tilanne muuttuu mihinkään. En myöskään ole valmis eroamaan ainakaan nyt, vaikka en tosiaan haluais valehdella miehelleni.
Ja jos joku nyt tuntee tarvetta tulla moralisoimaan, niin ihan vapaasti. Mikään mitä sanotte, ei taatusti lisää syyllisyyteni määrää. Se on jo nyt maksimissaan.