Mikä sai sinut vihdoin vakuuttuneeksi siitä että ero oli oikea ratkaisu?

Olet vaan tottunut tohon mutta oikeesti eihän se ole sen arvoista. 

Tuo tunne tuli vasta pitkän aikaa eron jälkeen. Sen laukaisi se, että kävin suhteen aikana kaikissa eksän kaveripiirin illanistujaisissa, sukujuhlissa, harrastusporukan juhlissa, ihan kaikessa. Joulut oli aina eksän suvun luona. Samoin juhannukset, pääsiäiset, aivan kaikki. Olin aina mukana ja auttamassa. Eksän sain pitkän suhteemme aikana vain kaksi kertaa lapsuudenkotiini käymään ja siskoni häihin.

Kun erottiin, tämä meni uuden naisystävänsä kanssa mukana ihan kaikkeen mihin minun kanssani ei oltu tultu kirveelläkään. Siinä missä vajaa parin tunnin ajomatka minun kotiini oli liikaa, muunmuassa kuukausittain Etelä-Suomesta melkein Lapissa ramppaaminen olikin nyt kivaa.

Se varmuus asiasta tulee jälkijunassa, kun huomaa kuinka ihanaa ja rauhallista elämä on ilman sitä toista.

Riitelemme puolisoni kanssa ehkä kerran vuodessa noin 5 minuuttia. Edellisessä suhteessa riitely oli jatkuvaa. En tajua miten en tajunnut että niin ei kuulu elää. 

Meinasin päästä hengestäni oikeasti. Ryhtyi kämpillään väkivaltaiseksi ja oli todella hilkulla, etten kuollut. Siihen jätin kundin, oltiin parikymppisiä tuolloin, enkä tietenkään asunut hänen kanssaan. Oltiin monta vuotta yhdessä.

Sitten muutin vielä kertaalleen ihan kaupunkia ja salasin kaikki tietoni. Ei ikinä löytänyt mua. 

Kun eron jälkeen alkoi puskea ovista ja ikkunoista henkilöitä, jotka olivat huomaavaisia ja suorastaan palvovia. Tajusin, että näinhän sen oikeasti piti olla.

Minulle valkeni lopulta että suhteesta ei tule mitään kun joka päivä ja viikko piti aloittaa sillä että "sovitaan säännöistä" ja aloitetaan alusta. Säännöt olivat aina samat mutta puoliso rikkoi niitä jatkuvasti, vakuutti että tällä kertaa ne  pitävät jne jne 3 vuotta. Yhtenä päivänä tajusin että sitä kertaa ei tule ikinä joten oli helpotus päästää irti. Siitä päivästä lähtien olen elänyt onnellista elämää. 

Katso sen riitelyn alle. 

Mistä te riitelette? Onko siellä epäreilua vastuunkantoa perheen hyvinvoinnista ( niitä miesten töitä ulkona - öljyn ja jäähdytysnesteen tarkastusta) vai jotain muta pahempaa.  

Lähde hetkeksi pois koko perhekuviosta. Jonnekin, missä aivot saavat miettiä ilman häiriöä, mistä tässä oikeasti on kyse.

Näitä muistutuksia tulee tasaisin väliajoin. Viimeksi varmaan se kun exä sanoi, että minä en ymmärrä käytännön asioita kun en suostunut johonkin ihan älyttömään ehdotukseen. Ei vielä seitsemän vuoden eron jälkeen ole tullut ikävä.

Kun tajusin, että ex vaimo oli raivohullu narsisti joka yritti kaikin keinoin saada minut tekemään lapsen hänen kanssaan. NO CAN DO! ja heipat!

Vierailija kirjoitti:

Tuo tunne tuli vasta pitkän aikaa eron jälkeen. Sen laukaisi se, että kävin suhteen aikana kaikissa eksän kaveripiirin illanistujaisissa, sukujuhlissa, harrastusporukan juhlissa, ihan kaikessa. Joulut oli aina eksän suvun luona. Samoin juhannukset, pääsiäiset, aivan kaikki. Olin aina mukana ja auttamassa. Eksän sain pitkän suhteemme aikana vain kaksi kertaa lapsuudenkotiini käymään ja siskoni häihin.

Kun erottiin, tämä meni uuden naisystävänsä kanssa mukana ihan kaikkeen mihin minun kanssani ei oltu tultu kirveelläkään. Siinä missä vajaa parin tunnin ajomatka minun kotiini oli liikaa, muunmuassa kuukausittain Etelä-Suomesta melkein Lapissa ramppaaminen olikin nyt kivaa.

Miten pystyy eroamaan niin että vasta eron jälkeen tajuaa mikä oli pielessä? Vai jätettiinkö sinut, siinä tapauksessa ymmärrän? 

Se kun vaimo toi reissultaan sukupuolitaudin ja tartutti sen minuun. 

Hyvä seksielämä uuden kumppanin kanssa. En sano että se exän kanssakaan huono oli ja tietyllä tavalla siihen ajan myötä tottui ja turtui. Sen vanhan seksielämän ankeuden ja puutteellisuuden tajusi sitten vasta jälkeen päin, kun uuden kumppanin kanssa oltiin aivan eri planeetalla. En mä esimerkiksi koskaan ollut tullut kumppanin suuhun. Oli multa otettu suihin esileikkinä, ei tosin silloinkaan mitenkään pitkään ja intohimoisesti, muttei koskaan loppuun saakka. Tämä nyt vaikka esimerkkinä ja kun uusi naisystävä tämän teki jo ekojen tapaamisten yhteydessä, niin tämä poikahan meni aivan sekaisin.

Jossain kohtaa tajusin, että hemmetti mulla on hyvä seksielämä ja just tätä mä olen koko elämäni kaivannut. Silloin myös tajusin että onneksi tuli se avioero. Olin varmaan nimittäin kuolemaani saakka elänyt sellaisessa semipaskassa seksielämässä, missä sitä kuvitteli että käsiraudat ja liukkari oli riittävän tuhmaa.

Vierailija kirjoitti:

Katso sen riitelyn alle. 

Mistä te riitelette? Onko siellä epäreilua vastuunkantoa perheen hyvinvoinnista ( niitä miesten töitä ulkona - öljyn ja jäähdytysnesteen tarkastusta) vai jotain muta pahempaa.  

Lähde hetkeksi pois koko perhekuviosta. Jonnekin, missä aivot saavat miettiä ilman häiriöä, mistä tässä oikeasti on kyse.

Tästä nyt ei ole enää kyse, vaan siitä, että parisuhteesta ei ole enää yksinkertaisesti mahdollista saada asioita joita molemmat haluavat. Tilanne on pitkä ja monimutkainen ja verrattavissa siihen että suhde olisi täynnä sellaisia ongelmia kuin että toinen haluaa ehdottomasti biologisia lapsia mutta toinen ei voi niitä saada, ja toinen haluaa ehdottomasti ulkomaille asumaan ja toinen ei suostu lähtemään. Jne. Ja näitä ongelmia missä kompromissi on vain mahdoton on oikeasti niin paljon ettei tässä ole enää mitään järkeä. Ap

Kyllä jonkinlainen oivallus syttyi siinä vaiheessa, kun tein pienen käännöksen sairaalassa ja palasin varsin puolikuntoisena kotiin, josta puoliso oli tehnyt katoamistempun. Ymmärsin, ettei tuommoisen kanssa voi jäädä vanhenemaan. Eroprosessissa, jonka hän muuten itse käynnisti, käyttäytyi myös monin tavoin törpösti, ettei varmasti tullut ikävä. Vielä nykyäänkin monesti tulee sellaisia hetkiä arjessa, jolloin ilahdun siitä, ettei eksää ole mailla halmeilla.

Exäni ongelmat ovat vahvasti perinnöllisiä. Voimme molemmat paremmin näin. Ensimmäistä kertaa saamme molemmat asua yksin. 

Olin varma jo ennen eroa. Tietysti on eri asia jos ero tulee yllätyksenä. Sitten siinä on pureskeltavaa mutta yleensä lopulta se on helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Riitelemme puolisoni kanssa ehkä kerran vuodessa noin 5 minuuttia. Edellisessä suhteessa riitely oli jatkuvaa. En tajua miten en tajunnut että niin ei kuulu elää. 

Ei sitä tajuakaan kun tilanne on päällä ja pitää puolustaa omia oikeuksiaan elää normaalia elämää. Itsekin kuvittelin koko liiton ajan että se olen minä joka haastan riitaa ja miehen sukulaiset moittivat minua joka käänteessä. Jälkeen päin tajusin että yritin vain  puolustaa itsemääräämisoikeuttani ja suojella lasta kaikelta siltä kauheudelta mitä koimme. 

Nyt kun olen ollut uudessa liitossa jo paljon pitempään mitä tuo eka kesti tajuan etten todellakaan ole se riidanhaluinen muija joksi minua kuvailtiin. Minulla ei ole tarvetta riidellä kun puoliso kuuntelee ja on mukana kaikessa yhteisessä mitä elämään kuuluu. 

Toinen ällötti niin paljon, että tuli huono olo.

Vierailija kirjoitti:

Meinasin päästä hengestäni oikeasti. Ryhtyi kämpillään väkivaltaiseksi ja oli todella hilkulla, etten kuollut. Siihen jätin kundin, oltiin parikymppisiä tuolloin, enkä tietenkään asunut hänen kanssaan. Oltiin monta vuotta yhdessä.

Sitten muutin vielä kertaalleen ihan kaupunkia ja salasin kaikki tietoni. Ei ikinä löytänyt mua. 

Minäkin olen joutunut kerran vakavan väkivallan uhriksi. Halusin silti uskoa suhteeseen, mutta nainen jätti